Yksinäisyyden jälkiä siivoamassa

Tämän bloggauksen kirjoitti Juho Saari, joka vierailee blogissani silloin tällöin. Juho toimii hyvinvointisosiologian proffana ja Kuopion hyvinvointitutkimuskeskuksen johtajana Itä-Suomen yliopistossa. Hän tarkastelee suomalaisten yksinäisyyttä "oman elämänsä, hyvinvointitutkimuksen ja suomalaisen kulttuurin leikkauspisteestä."

Alunperin koko tämä blogi on Juhon idea - siitä kiitos! :)

Kirjoissa sijaitsevan yksinäisyyden tonkiminen on opettavaista, mutta myös viihdyttävää.

Eikä sen tarvitse olla yksinäistä puuhastelua.

                ~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kirjoittaja: Juho Saari

Kun kirjoitin kirjaani Yksinäisten yhteiskunta (WSOY, 2010), olin jossakin määrin tietoinen, että yksinäisyyttä käsitellään suomalaisessa kulttuurissa varsin laajasti. En kuitenkaan ollut tehnyt asiasta sen systemaattisempaa kartoitusta.

Sittemmin olen käynyt lävitse laululyriikoita tutkineen Matti Huhdan[1] (ei sukua Jaanalle) kanssa suomalaisten iskelmien yksinäisyysteemoja. Havaitsimme että yksinäisyydestä on kirjoitettu menestysiskelmiä noin kymmenen kertaa enemmän kuin rakkaudesta.

Nyt kun yksinäisyyskirjallisuus on alkanut Jaana Huhdan yksinäisyysblogin vuoksi enemmän kiinnostaa, olen huomannut sen olevan tälläkin alueella keskeinen, jollei dominoiva teema. Huomioarvoista sikäli, että tilastojen valossa suomalaiset eivät ole erityisen yksinäistä kansaa.

Kari Hotakaisella on useampia yksinäisyyttä käsitteleviä kirjoja, joista Juoksuhaudantiehen (2002) ja Ihmisen osaan (2009) toivon palaavani myöhemmin.

Nyt esiteltävä Huolimattomat (2006) on Hotakaisen kirjoista kuitenkin ”se yksinäisyyskirja”, josta on luontevaa aloittaa. Se kytkee yhteen yksinäisyyden, irrallisuuden ja kaupungistumisen. Se on se tavallinen tarina pärjäämisen pakosta ja elämän tyhjyydestä, mutta myös toivonkipinöistä ja uudelleen aloittamisen mahdollisuudesta. Samalla se kertoo keskioloisten ja keskentekoisten ihmisten elämästä vauraassa maassa, jossa toisen ihmisen huomio on keskeinen arvo tai mittari.

Suomalaisten omakuvassa maaseutu näyttäytyy yleensä sosiaalisten suhteiden paratiisina. Kaupungit ovat puolestaan vieraantuneiden ihmisten maailmaa. Maaltamuuttaneiden tuntoja kuvasi aikoinaan Danny kappaleessaan Kuusamo (1976, kappaleen alkuperäinen nimi on Africa!) seuraavasti:

Helsingissä ei asu enää helsinkiläisiä.

On vain joukko yksinäisiä, ja heitä on monta,
liian monta.
En tahtoisi olla yksi heistä.
Tahdon olla vapaa, ja hengittää havun tuoksua.
Täällä olen kuin vanki,
lähden Kuusamoon.[2]

Myös Hotakaisen ihmiset ovat maalta muuttaneita, mutta kaupunkiin juurtumattomia kulkijoita. Toisin kuin Kuusamossa, heille maaseutu ei kuitenkaan ollut paratiisi. Siellä oli elämään kykenemättömiä, sitä sanoittamattomia ihmisiä, jotka eivät osanneet olla toistensa kanssa. Mutta kaupungissa ei ollut paremmin. Hotakainen laittaa keskeisimmän hahmonsa suuhun seuraavat sanat:

Kaupunki tuotti liukuhihnalta sitoutumattomia ihmisiä, jotka vaihtoivat vaimoa, miestä ja mielipidettä niin nopeasti, ettei kukaan pystynyt ennustamaan heidän tarpeitaan ja toiveitaan edes vuoden päähän.

Kyse ei ollut uudesta kulttuurista eikä eurooppalaisuudesta, vaan yksinkertaisesti holtittomuudesta.

Ja yhdestä asiasta saattoi olla varma: suurin osa heistä oli jotakin vailla (s. 101).

Tuohon tarpeeseen vastaa monella tapaa haavoilla oleva Leila Korhonen, joka tultuaan saneeratuksi ulos työpaikastaan perustaa Punavuoreen yksinäisten ihmisten kuntouttamiseen keskittyvän yhden naisen yrityksen.

Pala palalta, tapaaminen tapaamiselta hän kaivaa ihmisistä esiin elämänkelpoisen kulkijaa koskettamalla, hieromalla ja puhumalla. Hän siis tarjoaa läheisyyttä maksua vastaan, simuloi ihmisten suhteita ja avaa elämän solmuja, tai Korhosen omilla sanoilla ilmaistuna: ”Siivoan yksinäisyyden jälkiä”.

Läheisyys ei kuitenkaan tarkoita seksipalveluja. Tämä rajaus ei ole läheisyyden puutteesta sairaille ihmisille yleensä ongelma, ennen kuin asiakkaaksi tulee myyntikonsultti Boström. Hän myy elääkseen mielikuvia ja ajatuksia, muuttaa käsillä koskemattomia asioita myytäväksi tuotteiksi. Hän ylittää rajan ja yrittää raiskata Korhosen. Tilanne vie heitä, ja lopulta Boström päätyy ojanpohjalle kuolemaansa odottamaan.

Juonta enemmän paljastamatta voi kertoa, että hän kuitenkin selviää, ja päätyy vielä tekemään Korhoselle ilkeitä asioita.

Tutkimaan määrättiin poliisista kolmas kirjan päähenkilöistä, Antero Mokka. Hän on kirjojen tyypillinen yksinäinen. Mies muuttuu vaiheittain poikamiehestä vanhaksipojaksi, ja sellaisena jää perheellisten elämästä sivuun, muuttuu muille kelvottomaksi ja näkymättömäksi. Hän lenkkeilee ja harrastaa, kunnes unohtaa ne, ja päätyy ylipainoisena omalle sohvalleen. Hänen elämänsä on erilaisten rikollisten tai sellaiseksi epäiltyjen kuuntelemista. Kirjan loppupuolen punaisena lankana on Mokan ja Korhosen – tutkijan ja tutkittavan - elämien yhteen kietoutuminen.

Kirjasta ei voi olla kirjana pitämättä. Se kuvaa päähenkilöidensä yksinäisyyttä koskettavasti ja supistaa henkilöiden ja lukijoiden välisen sosiaalisen etäisyyden minimiin. Se on lihapiirakoita yksin syövien, satunnaista seksiä ja ihmissuhteita sulattelevien, työnsä kautta elämäänsä elävien ihmisten kuvausta, joka koskettaa ja kavahduttaa lukijaansa. Siinä on myös aivomadoiksi muuttuvia lauseita ja kappaleita, kuten ”Tässä huoneessa on kuultu kaikki se, mitä ihmiset keksivät toisilleen tehdä hädässä tai hyötymistarkoituksessa”.

Ihmissuhteiden kuvauksena kirja on yhdeltä kantilta ongelmallinen. Ihmissuhteet Hotakainen näkee kaupallistuvina ja välineellistyvinä, todellisuutta simuloivina. Aito välittäminen on poikkeuksellista ja satunnaista, mutta tuo värit Hotakaisen ihmisten harmaaseen maailmaan.

Tutkija minussa sanoo, ettei se yleisesti ottaen empiirisesti noin ole, koska suomalaiset ovat tyytyväisiä ihmissuhteisiinsa. Että ei niinku noin kurjaa ja synkkää. Täällä on paljon iloista olemista, jota Hotakaisen ihmiset eivät näe ja koe, ja josta Hotakaisen lukijalle ei kerrota. Tiedän, että tämä on turhaa narinaa, sillä romaani on romaani, eikä sitä tule tutkimusten kriteereillä arvioida. Mutta se on kuitenkin hyvä pitää mielessä, kun kirjaa lukee.

Yleisemmin ajatellen kirja nostaa esiin kysymyksen, miksi minä lukijana välitän Hotakaisen henkilöiden elämästä. Hotakainen näppäilee ihmisten biologiaan sidottuja emotionaalisia koskettimia. Samaistumme ja tunnemme myötätuntoa, kuten aina tunnemme nähdessämme laumasta sivuun jääneitä jäseniä. Myös Hotakainen kaupallistaa yksinäisyyden tunteen, muuttaa sosiaalisen taloudelliseksi, mutta kirjoittamalla hienosti tuottaa niiden välille symbioottisen suhteen.

Kaiken kaikkiaan Hotakaisen kirja kertoo sekä henkilöistään että yhteiskunnastamme minua puhuttelevalla tavalla. Se on suomalaista realismia, joka saa katsomaan ympärilleen uudella tavalla. Sen enempää ei kirjalta voi kohtuudella pyytää.

---

[1] http://www.gummerus.fi/page.asp?sivuID=280&component=/PublishDB/Kirjat_kirjaesittely.asp&recID=4556

[2] http://www.lyricstime.com/danny-kuusamo-lyrics.html