21.11.2014

Laitostunutta yksinäisyyttä



Kirjoittanut: Juho Saari 

Laitoksissa olevien kaikkein huono-osaisimpien yksinäisyys on käytännössä tutkimaton alue. Tiedämme jonkin verran leipäjonojen yksinäisyydestä ja vähän vähemmän asunnottomien, jotka Suomessa eivät ole laitosväestöä, yksinäisyydestä. Kuitenkin varsinaisen huono-osaisen laitosväestön yksinäisyydestä tiedetään äärimmäisen vähän. Vankien yksinäisyydestä on joitakin hajahuomioita, mutta esimerkiksi vankimielisairaaloiden vangeista ja oikeuspsykiatrian potilaista ei tiedetä juurikaan mitään – tai ainakaan minä en tiedä, että tiedettäisiin.

Kari Heinosen Hopeakalterit käsittelee vankilassa, vankimielisairaalassa, oikeuspsykiatrisessa laitoksessa olleen ja lopulta sairaalan kautta kotiutetun murhapolttajan elämää. Kirja perustuu 35-vuotiaana metsästä kuolleena löytyneen Matiaksen jälkeenjääneisiin papereihin, joissa hän kertoo elämästään ja sen käänteistä. 

Jo kirjan alussa on kaikki mennyt pieleen. ”Kahdeksantoistavuotiaana olin jo valmis alkoholisti ja kykenemätön maksamaan sakkojani. Ura alkoi siitä, viinasta ja köyhyydestä ja niiden aikaansaamasta pirunkierteestä”.  Historiallisesti kirja sijoittuu 1960-luvun loppuun ja 1970-luvun alkuun, siis aikaan ennen vanki- ja mielisairaalalaitosten reformeja. 

Kansien väliin mahtuu viitisen vuotta Matiaksen, jonka nimi selviää kirjan puolivälissä, elämää. Aikuistumisen jälkeen Matiaksen elämässä oli vuorotellen vankeutta ja asunnottomuutta, satunnaista työkeikkaa ja pieniä rikoksia. Perheestä vain Matias on päätynyt varjoisille kujille. Suhteet lapsuuden perheeseen tuhoutuvat varhaisessa vaiheessa. Vanhemmat eivät suostu kertomaan, missä sisarukset asuvat ja sitten myös vanhemmat jättävät Markuksen oman onnensa nojaan. Kun äiti näkee poikansa kadulla, hän ei ole näkevinään. 

Lopulta Matias tekee – tai ainakin tunnustaa – murhapolton, ja päätyy taas mielentilatutkimukseen, ja sen jälkeen ensin linnaan ja sitten vankimielisairaalaan. Vankilassa muita ihmisiä ei hänen elämässään ole. Ei sukulaisia, ei ystäviä. Hän on äärimmäisen yksin ja yksinäinen, ja eristäytyy askel kerrallaan:

”Ympärillä kaikki oli haurasta ja läpinäkyvää. Ihmissuhteita ei ollut, vain pelkät näennäisyydet, naamiot ja tyhjät sanat kätkemässä ajatuksia. Kosketus oli kauhistus, pahaa ja hävettävää. Minä pakenin aina hävinneiden puolelle jääden yksinäisyyteen.”

Tutkintavankeuden ajan vankila on hänelle yhdistelmä harhoja ja vartioiden aiheuttama piinaa. Matias on kokonaan vartijoiden armoilla, ja koska hän on potentiaalinen itsensävahingoittaja, häntä seurataan jatkuvasti pienestä luukusta. Kun hän peittää sen paperilla, se repäistään pois. Mieli harhailee ja elämä muuttuu harhakuviksi. 

Hänestä ei ole vankilaan. Seuraavaksi sijoituspaikaksi tuleekin vankimielisairaalan graniittilinna. Siellä hänestä jää jäljelle ihmisen varjo, joka elää ajassa ja paikassa ilman ajatusta muusta:
”On helppo olla kun ei toivo eikä odota. Kun tyytyy olemaan se mikä on, paljas ihminen ilman naamiota. Kaikesta tyhjästä luopunut yksinäisyyteen jäänyt vanki. Vähän hullu. Vähästä onnellinen. Kuolemakin tuntuu yhdentekevältä asialta ja niin luonnolliselta, että sen sopii tulla milloin tahansa.” 

Ja tuleehan se Kuolema isolla koolla, harhojen muodossa. Niihin auttavat pillerit ja piikit. Jos olo ei parane, lääkitystä lisätään. Elämä muuttuu horrokseksi. Tutkimukset seuraavat toisiaan verkkaisesti. 

”Ainoana sellitoverina oli tylsyys, sitten seurasi elämä jossakin toisessa, mielikuvitusmaailmassa, kunnes viimeinenkin realiteetintaju oli poistunut päästä.” 

Tulee siirto seuraavaan laitokseen. Nykyisin niitä sanotaan oikeuspsykiatrian laitokseksi, mutta tuolloin mielisairaalaksi. Paikka on joko Vanhan Vaasan tai Niuvanniemen sairaala Kuopiossa. Tuntomerkit sopivat molempiin. Oli kumpi tahansa, Matiakselle selviää välittömästi, että täältä ei enää pääse pois, ”tämä on ensimmäinen ja viimeinen osasto”.  Jos oikein hyvin käy, niin kuolema tulee avo-osastolla. Ulos pääsee vain karkaamalla. 

Eristäytyminen syventyy ja jatkuu:

”Ei haluta nykyisin puhua juuri mitään. Jokainen sana vaatii kaiken tarmon ja tahdonlujuuden päästääkseen liikkeelle. Sanat tuntuvat niin tarpeettomilta. Kun olen lopettanut puhelemisen, kukaan ei tuppaudu seuraan. Istun tavallisesti sivussa katsellen ja kuunnellen mitä toisilla on sanottavaa. …. Koko ajan teen samaa hidasta kuolemaa.” 

Matias on äärimmäinen yksinäinen, mutta niin ovat muutkin potilaat. He näyttävät toisilleen ”yksinäiseltä ja hylätyltä. Mutta en voi tehdä mitään”.  Ainoa elämänmerkki on erilaiset työpajat ja maalaaminen. 

Pikku hiljaa läpeensä laitostunut Matias alkaa parantua. Asiaa auttaa muutama hyvä hoitaja, jotka tuovat hiukan valoa jatkuvaan pimeyteen. Ei hänestä tervettä tule, mutta kuitenkin niin terve, että hänet siirretään kotikunnan kroonikko-osastolle ja sieltä sitten vaiheittain avohoitoon. 
 
Hänen elämäänsä tulee myös rakkaus, lievästi kehitysvammainen Eila. Eila on saanut osansa ihmisten pahuudesta. Suku on hyljännyt, taksikuskit raiskanneet ja hänen holhoojansa käyttänyt taloudellisesti hyväksi. 

Pienelle ja rikkonaiselle Eilalle muiden hyljeksimä ja ehkä vähän pelkäämäkin Matias on turva. He pääsevät rakentamaan yhteistä elämää laitoksen ulkopuolella olevan ja potilaille vuokratun talon viereisissä huoneissa. He lähtevät yhdessä; lähtevät toiseen kuntaan aloittaakseen alusta sen vähän varassa mitä heillä on. Kaksi haurasta yhdessä ei kuitenkaan tee yhtä vahvaa. Heille olisi suonut paremman lopun.

16.11.2014

Pimeän puolen yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari
 
Ihmiset reagoivat eri tavoilla sosiaalisen suhteiden silpoutumiseen. Vahvan kimmoisuuden (resilienssin) omaavat ihmiset kärsivät hetken ja rakentavat sitten elämänsä uudestaan. Heikon kimmoisuuden omaavat ihmiset masentuvat ja heidän elämänsä voi muuttua hyvinkin synkäksi pitkäksi aikaa. Ja sitten on niitä, jotka menevät sekaisin. Mikko Karpin kirjan Sateen varjo päähenkilö Tor on yks heistä.

 
En varmaankaan olisi lukenut tätä kirjaa, jos olisin alussa tiennyt, mihin sen tarina päätyy. Se saa lukijansa voimaan pahoin. Toisaalta se on kuitenkin yksinäisyyskirja, joten sillä on paikkansa tässä blogissa. 

 
Tor on menettänyt kaikki ne ihmiset, jotka ovat olleet hänelle tärkeitä. Lapsuudessaan hänen isänsä hukkui hänen silmiensä eteen pilkkireissulla. Onnettomuus rikkoi äidin ja teki hänestä etäisen ja kylmän, joka esitti äidin roolia muille ihmisille. Äiti oli vähiten läsnä ja lähellä silloin, kun hänen lapsensa häntä olisivat eniten tarvinneet. 


Väliin äiti katoaa päiviksi ja öiksi ja jättää lapset kylmään kotiin ilman ruokaa. Takaisin hän tulee karkkipussin kanssa. 
 
Lapset menevät palasiksi. Torille rakkaasta pikkusiskosta tuli alkoholisti. Tor itse sai elämänsä jotenkuten raiteilleen. Hänellä oli tyttöystäviä, hän kouluttautui, meni naimisiin Tarunsa kanssa ja sai hänen kanssaan Armas-nimisen pojan sekä hyvän työn suhteittensa avulla. Tampereella asuvalla perheellä oli hetken aikaa asiat paremmin. Ylipäätään Tor oppi olemaan ihmisten kanssa. Ehkä luottamaankin heihin.

 
Mutta sitten hänen pikkupoikansa katoaa ja avioliittokin hajoaa. Tor jää yksin ja menee sekaisin. Tor ei enää ole varma, mikä hän on tai onko häntä. Hän selvittää sitä joka päivä vahingoittamalla itseään. Kehon pinta täyttyy haavoista ja arvista. Hänen elämänsä perussävy tai -tila on syksyinen sade. Hän elää romahtaneen ihmisen elämää, mutta samalla tulevaisuus alkaa selkiytyä:

 
”Olen alkanut ajatella itseni piirroshahmona valkoisella paperilla pimeässä huoneessa. …. Asia on niin, että jossain kohdin ihmisen, etenkin miehen, elämässä täytyy tapahtua totaalinen romahdus. Sellainen hetki, jolloin asiat hajoavat ja hajaantuvat ennen kuin alkavat asettua oikeaan järjestykseensä ja ihminen lakkaa juoksemasta muiden etujen puolesta. Alkaa ymmärtää, kenelle haluaa elämänsä elää ja mistä haluaa itsensä muistettavan.” 

 
Kaiken menettänyt mies hakee elämälleen mieltä alkamalla murhata niitä, joita yhteiskunta ei hänen käsityksensä mukaan ole rankaissut tarpeeksi. He ovat päässeet joko kokonaan ilman tuomiota tai sitten tuomiot ovat olleet vaatimattomia verrattuna tekojen aiheuttamaan tuskaan. Hän alkaa metsästää pedofiilejä, murhasta ilman tuomiota selvinneitä, lapsiaan pahoinpidelleitä äitejä, kaikki niitä joihin oikeuden käsi ei ole ulottunut. 

 
Tor on yksin elämänsä kanssa. Nainen työpaikalla yrittää saada häneen yhteyden, mutta sekä sisältä että ulkoa arpeutunut Tor ei enää pysty olemaan ihmisten kanssa. Yksinäisyys avaa oven väkivaltaan:

 
”Väistelen satunnaisia valoja, kunnes olen täydellisessä pimeydessä keskellä metsää. Koko maailma on mustaa, sen eri sävyjä, ilman vaaleuden muistoa. Olen alasti ja yksin. Suljen silmäni taivasta kohden, levitän käteni ja annan sateelle luvan aloittaa."

 
Pimeys ottaa vallan. Tor aloittaa Tampereen puhdistamisen. Hänen käsiensä avulla maailmasta lähtee ihminen toisensa jälkeen. Pahan hän kostaa äärimmäisellä pahalla. Kirjailija ei säästä lukijaa yksityiskohdilta. Lisää voimaa hänen kostonsa saa poliisilta, joka ei kestä rikosten ja rangaistusten välistä epäsuhtaa. Tor tekee murhan toisensa jälkeen. Yksinäinen mies vaeltaa Tampereen yössä. Samanlaisia tekoja alkaa tapahtua myös muualla Suomessa. 

 
Listan viimeinen nimi on pedofiili, joka todennäköisesti on syyllinen Torin pojan Armaksen katoamiseen. Myös hän kuolee karmeimman kautta. Todellinen syypää Armaksen kuolemaan on kuitenkin joku muu. 

 
Kirjaa voi lukea monelta kantilta. Useimmat lukevat sen varmaankin jännityskirjana, jossa on väkivallan ohella myös fantasia-ainesta, jonka tässä esittelyssä olen kokonaan sivuttanut yksinäisyyden kannalta toissijaisena. Se on kuitenkin myös kuvaus siitä väkivallan maailmasta, joka tulee näkyväksi poliisin ja sosiaalityön luukuilla, mutta josta me muut emme juurikaan mitään tiedä. Samalla se on myös kuvaus äärimmäisen yksinäisyyden luomasta maailmasta.

6.11.2014

Tuntemattoman yksinäisyys



Kirjoittanut: Juho Saari

Sosiologiassa on ainakin kaksi teemaa, jotka kytkeytyvät toisiinsa Katja Kallion kirjassa Karilla. Ensimmäinen on historiallisen mikrososiologian ja mikrohistorian tutkimuksen yhteinen villitys tutkia tuntemattomaksi jäävää häneen liittyvien kontekstuaalisten tekijöiden avulla. Tutkittavasta henkilöstä ei yleensä tiedetä muuta kuin nimi, ammatti ja ehkä asuinpaikka, mutta suvusta, ammattiryhmästä ja asuinkunnasta on paljon tietoa. Näiden pohjalta sitten päätellään tutkittava henkilö. Toinen on keskustelu perheen hajoamisesta. Yhä useammin selvitellään uudenlaisia perherakenteita, joita erojen ja liittojen ketjut synnyttävät. Viime kädessä perheiden rakenteet kaivellaan auki vasta perukirjojen sukuselvityksiä varten.


Kallion kirjan tärkein henkilö on kuollut mies Kari Saarinen. Saarinen on elänyt monipuolisen elämän, jonka seurauksena hänellä on neljä lasta neljän eri naisen kanssa. Lapset eivät tienneet toisistaan ennen kuin isänsä kuoleman jälkeen. Käytännössä hän on hylännyt heidät kaikki. Syystä tai toisesta kaikki tytöt on nimetty Katariinoiksi, ja pojasta on tullut Markus. Kaikki he ovat tavalla tai toisella tasapainottomia.


Isästä heistä ei kukaan tiennyt mitään yksityiskohtaista, ja erityisen vähän he tietävät hänen viimeisistä vuosistaan. Hän on pudonnut työelämästä ikääntyessään ja päätyy lopulta asumaan yksin asuntohotelli Iltatähteen, jonne hän kuolee – tukehtumalla ruokaansa. Jossakin vaiheessa hän on ollut suhteellisen menestyvä liikemies. Omaisuus on mennyt, mutta jotenkin hotelliasumiseen on varaa. Lapsiin hän ei ole rahojaan tuhlannut. Elatusmaksut ovat jääneet maksamatta ja lapset tapaamatta. Perinnöksi hän jättää vaatteidensa ohella radion ja Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen.


Ensikäden tietoja isän elämästä pystyvät kertomaan vain hotellin emäntä ja ystävä. Kummallekin heistä Saarinen on näytellyt herrasmiehen roolia. Hänessä oli epäilemättä hyvät puolensa, tuskin hän muuten olisi pärjännyt naisten kanssa noinkin hyvin. Mutta kaikki mitä hän teki, perustui enemmän tai vähemmän valheeseen. Hän eli valheisiin perustuvan roolinsa mukaan: ”Hän ei varmaan voinut myöntää itselleen millainen petos se kuva oli”. Oli helpompi elää valheessa, kuin alkaa rakentaa elämäänsä tosiasioiden varaan.


Ehkä ainoa varma tieto oli, että Kari Saarinen oli itse jäänyt orvoksi parikymppisenä. Jäljelle jäi satunnaisia valokuvia ja kuitteja, muutama todistus. Vanhemmista lapsistaan hän ei kertonut uusille naisille. Tuo tapa elää elämä ei voi olla herättämättä lapsissa ihmetystä:


”Minusta se ettei isä kertonut kenellekään … kielii monumentaalisesta yksinäisyydestä. Yksikään ihminen maailmassa ei tiennyt että hänellä on neljä lasta. Ei yksikään. Hän on asunut vuosia neljän naisen kanssa, syönyt, nukkunut, rakastellut heidän kanssaan.  … Kuinka yksinäinen on ihminen, joka onnistui pitämään tämmöisen asian salassa."


Ikääntyneempänä Kari Saarisella ei ollut sosiaalista elämää, mitä nyt kävi joskus lintuja katsomassa.


Saarisen jäljiltä jäi rikkonaisia, mutta erilaisia lapsia. Yksinäisin heistä on vanhin Katariina, jonka elämä on ollut sattuman sanelemaa. Hän oli jo lapsena yksinäinen:


”Katariina ei ollut kouluaikoina mikään suosittu tyttö. Häntä itseään ei haitannut olla välitunneilla yksin, mutta muita se haittasi ja siitä sai omituisen maineen. … Kukaan ei kieltänyt häntä tulemasta, muttei kutsunut mukaan ellei hän tullut oma-aloitteisesti.”


Kuten monet muutkin yksinäiset lapset, Katariina ostaa ystäviä, ja kun tavarat loppuvat, myös ystävät kaikkoavat. Hänen perhe- ja  työelämänsä rakentuvat sattumien varaan. Hänen parisuhteensa perustuu väärinkäsitykselle ja työelämä hyvään ääneen, jonka avulla hän saa keikkaa. Hänen miehensä Olli on freelancer valokuvaaja. Heillä on yksi lapsi. Kaikkiaan perhe kitkuttelee eteenpäin aika lailla samoin kuin useimmat suomalaiset perheet. Kaksi yksinäistä yhdessä tekee lapsen, jonka takia sinnitellään eteenpäin. Hylätyksi tulemisen pelko on tunteista vahvin.


Vanhin Karoliina joutuu ottamaan vastuun vainajan asioiden käytännön järjestelyistä, jotka yhdistävät nämä neljä lasta. Kirjan ydintarinan muodostaa näiden neljän ihmisen tulkinnat toisistaan ja isästään, jota kukaan heistä ei tunne. Pakon edessä toisiinsa tutustuvat lapset eivät pidä toisistaan. Biologinen isä ei ole kyllin vahva yhteinen nimittäjä, jotta heidän välille syntyisi tunneside. Kuten toiseksi vanhin tytär asian tiivistää:


”Katsoin heitä, ihmisiä jotka voisivat merkitä minulle jotakin mutta eivät merkitse, ja joille minä olen yhdentekevä, ellen jopa vastenmielinen, ja minulle tuli kauhean yksinäinen olo. Simpanssien teekutsut eivät huvittaneet minua enää yhtään.”


Tuokin tytär oli rikki monella tapaa. Hän ei kyennyt parisuhteeseen ja eli kissansa kanssa. Ehjän pinnan alla oli turvaton pikkutyttö, joka varasteli. Samalla tavalla rikki ovat muutkin lapset. Nuorin Katariina, joka oli tehnyt uraa näyttelijänä, oli tehnyt kaikkensa, jotta hänen isänsä olisi ollut häneen yhteydessä. Isä ei ollut vastannut, koska äiti ei ollut lähettänyt kirjeitä. Jäämistöstä ei löytynyt muuta kuin muutaman näytelmän käsiohjelmat. 

Nuorimmainen lapsi Markus oli ollut enemmän isän kanssa tekemisissä, kun isä oli vielä jotenkin varoissaan. Kun isän alamäki alkoi, yhteydenotot vähenivät. Lopulta poika tuhosi suhteensa isään viemällä hänet syömään ravintolaan, jonka laskua isä ei pystynyt hoitamaan. Se oli viimeinen kerta kun he näkivät toisensa.   Hautajaisista kylmä lapsi lähti pelaamaan nettipokeria.

Kirjan juju on kuitenkin sama kuin mikrohistoriassa. Me voimme päätellä Kari Saarisen elämästä erilaisia asioita eri hajatietojen perusteella. Me voimme olettaa hänen eläneen yksinäistä ja kylmää elämää. Viime kädessä emme kuitenkaan voi tietää. Mahdollista on, että hän eli hyvän ja täyden elämän. Jos niin oli, tässä kohden maailmassa ei ollut oikeutta.