Kun persoona ei mahdu ahtaaseen ympäristöön

"Sie oot umpimielinen luikuri kakara. Kulet nurkissa ja kyttäät. Savolaiset on suoria ja reippaita immeisiä, parasta kansaa, äiti tiuskaisi kotimatkalla mukaan tarttuneella murteella."

Taija Tuomisen Tiikerihaissa perheenjäsenten väliset keskustelut käydään nälvimällä, haukkumalla, uhkaamalla ja kiristämällä. Kirja uhkuu pyhää syväänrakennettua perhevihaa, kilpailuasetelmallista taisteluraivoa ja toisten nujertamisella nautiskelua.

Elisan äiti Hilkka on kotoisin idästä. Hän päätyy hoitamaan rappiosikatilaa jonnekin muualle päin Suomea. Omaa miestään ja tämän äitiä hän pitää väkivaltaisessa kurissa, kunnes päätyy heittämään nämä lopullisesti ulos - vaikka tila onkin miehen.

Tytärtään hän ohjailee uhkaamalla itsemurhalla: "Mitä teet Elisa, jos äiti hyppää tuonne ojaan?", ripustautumalla: "Suukotathan mua, se sammalsi" ja mollaamalla: "Sanon vaan, ettei sua kunnon pojat huoli. Semmosta mainetta olet hankkimassa."

Hilkka

Hilkka on yhtäaikaa herkkä ja vahva, villi, lapsenomainen, omalla tavallaan lahjakas, hyvin erityislaatuinen nainen. Hän vetää puoleensa miehiä ja joutuu epätoivoisen ihailijan pahasti pelästyttämäksi nuoruudessaan.

Tuuliajelullaan hän ankkuroituu elämäntilanteeseen, jonka kaltainen ei ainakaan minun mielikuvituksessani hänelle sovi alkuunkaan. Hän elää kuin väärissä kulisseissa vääränlaista elämää ja joutuu syyttä sekä omaa syytäkin ympäristönsä kanssa kestokahnaukseen.

Hilkan tyyli ilmaista itseään tai tyytymättömyyttään on olla jatkuvassa ristitulessa muiden ihmisten kanssa. Ympäristö ei kestä näin voimakasta ja erikoista naista, vaan nostattaa joka suunnasta vahvaa vastarintaa, mikä saa Hilkan yhä tiukemmin puolustautumaan ja toimimaan yhteisön kannalta väärin. Hän taistelee vastaan, vaikka käytöksellään vain murentaa lisää omaa tilaansa ja mahdollisuuksiaan. Samalla tuhovoima leviää ja tarttuu muihin ihmisiin.

Uskon, että Hilkan kaltaisia naisia (miksei miehiäkin) on keskuudessamme oikeasti - etenkin vanhemmissa sukupolvissa. Ahdasmielisiin ympäristöihin syntyy lapsia, kasvaa uudella tavalla ajattelevia nuoria tai muuttaa muualta aikuisia, joiden persoona ei mahdu ympäröivään tilaansa. Alkupolku lähtee viemään väärään suuntaan, eikä reitillä löydy kuin umpikujia.

Ymmärryksen, sallivuuden ja erityisyyden hyväksynnän puute sammuttavat varmasti edelleenkin monta roihahdusherkkää luovaa liekkiä. Jäljelle jää vain tukahdutettu kytevä hiillos, josta saattaa syttyä sitten halllitsemattomia ja tuhovoimaisia roihuja.

Hilkan ratkaisu- ja pakokeinoksi valikoituivat viinalla läträäminen, katkeruudella mässäily ja omaan tyttäreen ripustautuminen. Varmasti hänen olemisensa vaikutti ulospäin mielenterveysongelmaiselta ja mielipuoliseltakin, vastuuttomalta ja itsekkäältä.

Kertakaikkisen kamala ämmä - josta olisi kuitenkin teoriassa voinut tulla vaikka mitä.

Elisa

Hilkan tyttärestä kasvaa tunteeton näennäismenestyjä, joka viihdyttää itseään muilla ihmisillä leikittelyllä ja heidän poispotkimisella elämästään. Mielestäni on jännää, kuinka tällainen henkilö niin suuresti viehättää muita: teflonpintaa halutaan ehdoin tahdoin rapsuttaa, vaikka epäonnistuminen on enemmän kuin todennäköistä.

Vaikean lapsuuden ainut plussapuoli oli se, että opiskelu- ja työelämä osoittautuvat hänelle lastenleikiksi. Elisa etenee ja pääsee omilleen. Hän saa sahattua irti napanuoransa sekä muut äitiinsä kytkeytyvät läheisriippuvuusketjut. Omia lapsia hän ei halua.

"-- minun päämääräni oli tapani elää. Minun vapauteni ja tapani olla kiintymättä mihinkään. Että aion elää elämäni niin, että voin koska tahansa hypätä ensimmäiseen junaan -- minä omistin yksinäisyyteni ja työni. Se oli minun vapauteni. Minun maailmani."

Sekä äiti että tytär olivat totaalisen yksin: yksinäisiä, hylkiöitä ja hylkijöitä.

Kirja jätti lukijalleen kuitenkin pienen toivonkipinän siitä, että Elisan yksinäisyydestä voisi löytyä kohta, johon reiän poraaminen saattaisi onnistua.

Hauras yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Suomalaisen myyvän kirjallisuuden alikasvillisuudessa on omia polkujaan kulkevia kirjailijoita, jotka kirjoittavat mitä haluavat ja miten haluavat sen enempää miettimättä kirjojen kysyntää. Lääkäriksi itsensä ensin kouluttanut, mutta myöhemmin vapaaksi kirjailijaksi siirtynyt Esko Raento (1948–2008) on yksi heistä.

Hänen kollegansa ja vaelluskaverinsa Hannu Mäkelä kirjoittaa HS:n nekrologissa, että ”Julkisuudessa häntä ei juuri nähty, mutta rikas sisäinen elämä ja suppea mutta todellinen ystäväpiiri estivät erakoitumisen”. Raento ehti kirjoittaa kymmenkunta kirjaa. Joulun alla 2012 yhtäkään hänen kirjoistaan ei ollut pääkaupunkiseudun kirjastoista lainassa ja hyllyssä niitä oli kolmesta viiteen kappaletta nimikettä kohti.

Miehen identiteettiin sopii, että nyt esiteltävä, hänen viimeiseksi jäänyt kirjansa on nimeltään Yksinäisyys vuodelta 1998. Jotakin lienee hänen elämässään sen jälkeen tapahtunut, sillä viimeisenä kymmenenä vuotenaan hän ei enää julkaissut.

Raennon kirjasta on vaikea lainata yksittäisiä lauseita, sillä koko kirjassa niitä on vain puolisen tusinaa. Se on rakennettu runoa jäljittelevään muotoon, jossa toisiaan seuraavilla sivulauseilla ja kappalejaoilla siirrytään aiheesta toiseen. Tarkasteltavana oleva aihe käydään usein lävitse muodossa ”ei niin …., ei niin…, eikä niin…, vaan niin…, ja niin…, ja niin…, ja vielä niin”. Ja niin edelleen, yhä uudestaan, täydennettynä ”sitä…, mitä…”-lauseilla.

Raento on myös päättänyt pitää lukijaa hereillä jättämällä sieltä täältä lauseketjuista pois hänelle tarpeettomia substantiiveja ja verbejä, mikä pakottaa lukijaa ikään kuin täydentämään kirjaa. Minä päädyin nollaamaan oman kappaleeni jälleenmyyntiarvon kirjaamalla marginaaliin luetteloiden numeroita ja ranskalaisia viivoja sekä lisäämällä puuttuvia sanoja.

Kirja on tiheään kirjoitettu kertomus miehen arjen hetkiin kytkeytyvistä ajatuksista ja tunteista. Sen alkupuolella hän kuvaa ”minän” suhdetta naiseen (”sinään”), jonka kanssa ”kumpikin tunnemme kuinka voima vastaa haluun ja kuinka halu vastaan voimaan ja kuinka ihanasti runtelevat toisiansa tasavahvat” (s. 26).

Parisuhteessa yksinäiset ihmiset täydentävät toisiaan sen ajan, minkä loppumaan tuomittu suhde kestää. Jotakin on koko ajan pielessä, sillä hän kuvaa kuinka ”vuoroon torkumme, vuoroon valvomme sylitysten, sinä minun sylissäni, minä sinun ja kumpikin jonkun kolmannen” (s. 17-18).

Myöhemmin hän kirjoittaa ”vastavoiman sammumisesta”. Alkuosan lopuksi mies päättää lähteä ”naisen tuoksua hengittämättä” ja hänen ”katseeseensa vastaamatta” junalla kaupunkiin. Siellä hän käyttäytyy kuten tutkimusteni yksinäiset yleensäkin käyttäytyvät: hän juoksee, tarkkailee ja tulkitsee kanssaihmisiään, käy kahviloissa, tunnustelee ympäristöään ja seuraa luontoa ja säätä, mutta ei juurikaan puhu kenellekään.

Mikään ei oikein ole olemassa itsessään, vaan vain suhteessa toiseen ja osallistumisen sijasta hän tarkkailee: onnellisuus on miehelle sitä, että hän saa jakaa toisten hänelle tuntemattomien ihmisten iloisuuden ja museossa käynti sitä, että hän katsoo muiden katsovan tauluja. Ajatusten rauha on jatkuvasti veitsenterällä. Mikä tahansa tapahtuma – varjosta astuvan vanhan miehen hymy, pylvään takaa juokseva lapsi, ohi kiiruhtavan naisen katse – vie mieheltä mielenrauhan palauttamalla muistiin keskeneräisiä ja välteltyjä ajatuksia.

Myös ”toisen” kanssa on ajatuksissa vaikeaa. Muistoissa jo se, että toinen vaipuu omiin ajatuksiin tai katsoo toisaalle, saa toisen pahoittamaan mielensä iäksi. Mies ei myös voi olla kuvittelematta (ex)naistaan samassa kaupungissa etsimässä elämänsä miestä, ”joka päästäisi sinut siitä, mistä tahdot päästä”.

Mies on ihan rikki. Kaikki on turhaa ja tarpeetonta. Muuta ei ole tehtävissä kuin nousta jälleen junaan ja mennä kylmänä olevaan lapsuudenkotiin. Taloa lämmittäessään hän hautautuu lapsuudesta ja nuoruudesta siivilöityviin muistoihin, joissa risteilevät radanvarressa seissyt alaston nainen, kodin verhot, perheen rutiinit ja elokuvien kohtaukset, mutta ei juurikaan muita ihmisiä. Siellä hän kuitenkin on tuntenut olevansa ”keskellä sen sijaan että syrjässä”, vaikka isä ei osaakaan olla hyväksyvä ja rakastava, ja äiti haluaisi, että hänen lapsensa olisi aina kotona.

Nyt lapsuudenkodissakaan ei ole paremmin.

Kaiken kaikkiaan Raento on kirjoittanut kirjan, joka ansaitsisi blogia laajemman tarkastelun. Sosiologi minussa aistii, että Raento on Buberinsa ja Simmelinsä lukenut, sen verran usein hän näkee sosiaalisten suhteiden hajoavan ja sen verran tarkkaan hän seuraa ihmistensä elämää. Tämän väitteen todentaminen kuitenkin vaatisi pitempää perehtymistä.

Kirja myös leikittelee taitavasti vastakohdilla. Sanat ovat suhteessa toisiinsa. Tietysti voidaan pohtia sitä, kuinka pitkälle muotojen kanssa kannattaa leikitellä, mutta joka tapauksessa sillä on lisäarvonsa. Ainakin minua koukuttavat myös hänen kymmenet uudet ilmaisunsa alkaen ”sisäpihan siimeksenhämärästä” ja ”kirkonportaiden katseidensuojaan” ja ”takahuoneiden suudelmanhiljaisuuteen”.

Mukana on myös paljon vielä avautumattomia lauseita yksinäisyydestä, kuten vaikkapa: ”välimatka ja vallinnut välinpitämättömyys liittävät heidät yhteen niin etteivät he edes yksinäisyydessään ole yksin ja suru ja viha sitovat heidät toisiinsa niin etteivät edes käsittämättömän edessä keinoja vailla” (s. 68). Mitä ihmettä tuo tarkoittaa?

Loppuosasta tuntuu lisäksi puuttuvan jotakin. Se on epätodennäköistä, koska Raennon kerrotaan hioneen jokaisen lauseen. Mutta ehkäpä Raento haluaa, että hänen lukijansa vaivaa päätänsä. Jos blogi siihen venyy, joku muukin Raennon kirja tulee vielä luetuksi.

Elämäntapana eristäytyminen

Aikaisemmissa bloggauksissa en ole vielä tunnustanut sitä, kuinka skippaan yleensä kirjanalun sitaatit - etenkin jos ne ovat englanninkielisiä tai runoja. Ymmärrän, että siteerauksella halutaan luoda kirjan sisällön ja jonkin olemassaolevan välille vihjaava yhteys, mutta silti ne ovat mielestäni usein turhia esitiisereitä. Kun jonakin päivänä mahdollisesti saan oman kirjani valmiiksi, niin tuleekohan minullekin pakottava tarve siteerata jotakuta. Epäilen.

Luin Petja Lähteen kirjan Poika. Siinä on alkuun siteerattu Tom Waitsia:

"Pretend that you owe me nothing
 And all the world is green
We can bring back the old days again
And all the world is green"

Luin ensin kirjan, sitten siteerauksen, kuuntelin biisinkin. Yhteyttä en löytänyt.

Road-roamaani

Mutta kirja vei mukanaan! Tarina sijoittui tielle: road-romaani kuljetti lukijaa pitkin Turuntietä vanhassa Golfissa, jolla tuore isä pakeni pääkaupunkiseudulta avioerokortin esiinvetänyttä vaimoaan Saijaa.  

Golfin takapenkillä matkasi Jannen ja Saijan vielä nimeämätön kolmikuinen poika. Isällä ja pojalla molemmilla oli päällään vain kylpytakit, eikä mukaan tullut napatuksi edes vaippoja. Riidan aikana Saija oli uhannut viedä pojan mukanaan Espanjaan, eikä Janne kestänyt ajatusta pojan menettämisestä: "Aamulla, kun oli paniikissa siepannut pojan sängystään, hän oli toiminut kuin kuka tahansa kokenut isä. Poika oli tuntunut osalta häntä ja kosketuksen varmuus oli antanut luvan lähteä."

Vaimonsa Janne lukitsi vessaan ennen katoamistaan.

Aurinko hiillostaa matkalasia, jotka kamppailevat aikaa vastaan. Kuinka vauvaa hoitamaan tottumaton isä saisi pidettyä hengissä vain rintamaitoa syövän poikansa?

Kun Saija vapautui vankilastaan, hän soitti välittömästi Jannen poliisi-isälle. Tämä lupaakin auttaa Saijaa ja näkee episodin mahdollisuutena löytää yhteyden, jos ei enää omaan lapseensa, niin ainakin lapsenlapseen. Janne oli katkaissut välit isäänsä äidin kuoleman jälkeen.

Janne osoittautuu hoivaajana ihan kekseliääksi. Vaipan saa taiteltua palasesta kylpytakkia ja pätkästä huoltoaseman käsipyyherullaa. Vauva ei kuitenkaan suostu juomaan Tuttelia suoraan purnukasta, joten Janne ymmärtää itsekin pian, että lapsi tarvitsee äitiään. Hän alkaa perääntyä aikeissaan ja lupaa kohdata isän ja Saijan eräällä taukopaikalla

Kun Jannen isä ja Saija lähtevät noutamaan pientä poikaa, kirjasta kehkeytyy takaa-ajoromaani. Ikävien sattumien, yllättävien kohtaamisten ja menneisyyden haamujen vapautumisen myötä tapahtumat paisuvat kuitenkin sellaisiin mittasuhteisiin, ettei edes kirjailija pystynyt keplottelemaan niistä enää irti. Loppu jää lievän ikävästi ilmaan.

Kaikki yksinäisiä

Kirja nakkaa lukijan vuoronperään eri päähenkilön menneisyyteen. Jokainen heistä on nykyisessä elämässään yksinäinen. Saija ja Janne olivat yhdessä päättäneet, että valitsevat elämäntavakseen eristäytymisen: "Janne halusi vain pysyä rauhassa, omissa oloissan. Saija oli ajatellut samoin ja siksi he olivat avioliittoon päätyneetkin. -- Heidät liitti yhteen menneisyys, joka ei ehkä koskaan päästäisi kokonaan otteestaan."

Takautumista löytyy riipaisevia menetyksiä, riippuvuuksia, väkivaltaa, vankilaa, työttömyyttä ja muuta yksinäisyyskeitoksen peruskauraa. Näissä ihmiskohtaloissa yksittäiset tapahtumat käynnistivät negatiivisen oravanpyöräksi muotoutuneen noidankehän, jossa ikävyydet kumuloituvat ja rullaavat paikallaan.

Kun tapahtumaketjua ei pysäytetä, osata jakaa tai taakkaa muuten purkaa, alkaa myös muista ihmisistä välittyä uhka - tuen, ymmärryksen ja mahdollisuuden sijaan: "Janne oli eristäytynyt tarkoituksellisesti kavereistaan ja tuttavistaan jäädessään työttömäksi. Ihmiset ärsyttivät. Rehellisyys ja vilpittömyys olivat harvoin havaittava piirre, varsinkin pääkaupunkiseudulla."

Ratkaisuvaihtoehdoksi valikoituvat sitten epätoivoiset yritykset ja keinot: yksi muurautui syvään omaan itseensä kärsimyksineen, toinen päätti paeta ja kolmas...

Niin. Mihin ratkaisuun Janne lopulta päätyikään?

Hylätyn ja hyväksikäytetyn yksinäisyys

Nyt bloggaan kirjasta, jonka olen lukenut jo kauan sitten, mutta jonka ahmaisin uudestaan, koska halusin nostaa kirjan tähän y-blogiin. Kyseessä ei ole mikään Finlandia-palkittu klassikko tai edes kulttimainetta kerännyt teos, vaan naisten perushömppää astetta karheammalla tarinankertojan äänellä.

Halt! Stoj! Tämä bloggaus sisältää juonipaljastuksia!

Hilkka Ravilon Älä itke äitini etenee kuin C-luokan Hollywood-elokuva. Värikkäissä käänteissään, radikaaleissa ratkaisuissaan ja epäuskottavissa sattumissaan se saa tarinoita rakastavan lukijan koukutetuksi.

Ja minähän rakastan hyviä tarinoita.

Annan anteeksi melkein mitä vain, että tarina jatkuu, sivu kääntyy ja palapeli alkaa hahmottua. Annan anteeksi kielelliset kömpelyydet, ilmaisulliset latteudet ja jopa feministiset, lukijan sivistämiseksi osoitetut paatokset. Ravilo on Hämeen-Anttilan äijäversio. Kummankin kirjoissa mennään tarina edellä - tyyliseikat sikseen.

Puumankaataja Lauri

Älä itke äitini kertoo 1970-luvulla syntyneestä Lauri Kivipöydästä, jonka hc-lapsuus kului sijaisperheissä, laitoksissa ja nuorisovankilassa. Vanhemmistaan hänellä ei ollut muistikuvaa tai myöhempääkään tietoa, jopa hänen oikea syntymäaikansakin puuttui Väestörekisterikeskuksesta.

Sijaisperheet hylkäsivät pojan vuoronperään. Aikuiselämässä sama jatkui naisystävien taholta. Välllä Lauri muistelee lapsuuttaan, josta ei löydy ensimmäistäkään hyvää nostoa. Ei ystävää, kuuntelijaa, tukijaa.

Mutta jotakin on piilossa pinnan alla: tuoksuja, tietoja, taitoja...

Jossakin vaiheessa Lauri tajuaa viehättyvänsä itseään huomattavasti vanhemmista naisista, etenkin heistä, jotka pystyvät ylläpitämään häntä taloudellisesti: tarjoamaan pesäkolon ja pesäkoloaan, suojan ja hetkellisen merkityksen nuorena orina, puumankaatajana.

Lööppimäisesti esitettynä voin todeta, että kirja tihkuu seksiä, mutta sitä ei suinkaan valuteta lukijan päälle: kuvaukset eivät yritäkään saavuttaa mitään esimerkiksi Robbinsin ylihekumallisuudesta, vaan enemmänkin aloittelevan pornokirjoittajan tyylinen räävi tökeröys on täysin omiaan tähän tarinaan.

Rikos 

Kirjan alussa Lauri sortuu vahingossa vakavaan rikokseen, mikä käynnistää dekkarimaisen juonenkuljetuksen ja vahvistaa lukijan sitoutumista Lauriin. Kun toivoo toisen selviävän rikoksesta kiinni jäämättä, niin on henkisellä tasolla hyvin empaattisessa suhteessa henkilöön: minä en ainakaan olisi ikinä hylännyt sinua, lapsena, poikana, poikaystävänä. Päinvastoin, kostosikin on oikeutettua. Äidinvaistot ja  oidipaaliset sidokset kietoutuvat möykyksi.

Miriam

Pakomatkallaan ruotsinlaivalla Lauri kohtaa kauneushoitolan johtajattaren, kuusikymppisen Miriamin, jonka ylelliseen kotiin hän asettuu "sonniksi". Nainen neuvoo, käskee, määrää, mitä Laurin tulee tehdä ja kuinka olla. Lauri on tottunut koko ikänsä mukautumaan toisten tahdon alle, joten se ei tuota hänelle vaikeuksia - vaan lähinnä mukavuuksia.

Pian Lauri huomaa kuitenkin, että Miriamillakin on pimeät puolensa ja joku, joka määrää: Anna.

Anna

Kauneushoitolan oikea omistaja on viisissäkymmenissään oleva rikas perijätärleski, Anna, joka lähettää Miriamin pois tieltä Ranskaan "retriittiin" eli kauneusleikkaukseen ja rasvaimuun. Miriam pyytää hädissään Lauria odottamaan paluutaan ja  noudattamaan sillä aikaa Annan käskyjä - mitä ikinä tämä vaatiikaan. Ja  tämähän vaatiikin miehen samantien mukaansa automatkalle itäiseen Suomeen.

Matkan aikana Laurille ja Annalle kehittyy välittömästi seksisuhde, ja pikkuhiljaa sitä syvempi yhteys: Anna kuljettaa Lauria paikkoihin, joiden merkitykset alkavat yksi kerrallaan jäsentyä yhteen Laurin menneisyyden kanssa. Lopulta Anna vie Laurin aikaan ennen huostaanottoa: tuoksuihin, taitoihin, tiloihin, kumpuileviin muistoihin, jotka olivat kauan sitten olemassa ja totta.

Yksinäisyys

"Kukaan ei kaivannut Lauria hänen ollessaan poissa Etelä-Suomesta. Ei työnantaja, koska sitä ei ollut, ei työvoimatoimisto, joka ei aikoihin pystynyt tarjoamaan minkäänlaista työtä peruskoulun käyneelle sekatyöläiselle, eivät ystävät; niitäkään ei ollut, Asuintoverikin kaipaisi vasta vuokran jäätyä maksamatta."

Laurille yksinäisyys on tuttu normaalilotila, sillä hän on ollut aina yksin, eikä tiedä muusta. Hänen kanssakäymisensä toisten ihmsten kanssa ei ole koskaan päässyt kehittymään muuksi kuin suoraksi hyväksikäytöksi: antamiseksi ja saamiseksi.

Retki Annan kanssa antoi kuitenkin lukijalle viestin siitä, että nyt Laurin elämään kääntyi uusi ja melko puhdas sivu.

Mutta puhdasta sivua edeltävä sivu sisälsi meistä kenen tahansa mielestä yhden kamalimmista painajaisista, mitä vain voisi nähdä. Ja Laurille se oli ollut totta.

Elämättömän elämän yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Eräs mielenkiintoinen yhteiskuntatieteellinen kysymys on, missä määrin ihmisten elämä on ulkoisten pakkojen sanelemaa ja missä määrin ihmiset luovat oman elämänsä edellytykset. Tutkijat ovat perinteisesti keskittyneet ensimmäiseen. Samalla on kuitenkin ilmeistä, että ihmisten omilla valinnoilla on merkitystä.

Rakenteet lisäävät esimerkiksi itsemurhan tekemisen tai hampaiden pesemisen todennäköisyyttä eräissä ryhmissä enemmän kuin toisissa, mutta viime kädessä ihminen itse päättää päiviensä päättämisestä tai hampaiden pesemisestä.
Anita Janssonin kirja Katiskassa nostaa esiin tämän jännitteen. Se on moniselitteinen ja –polvinen kuvaus pohojalaisen Mirvan (puhuttelunimeltään Mirkun) pyrkimyksestä ottaa oma elämä haltuun irrottautumalla sitä rajoittavista tekijöistä. Keskeinen rajoittava tekijä on hänen oma isänsä, ja irrottautumisen väline on isän murhaaminen – tai ainakin sen yrittäminen. Sen ohella hän yrittää saada omaan elämäänsä mieltä. Tässäkin auttaa murha.

Mirkulla on monta syytä isänsä murhaamiseen. Mies on kylmä, katkera ja kaunainen. Hän alistaa puolisoansa ja on tuhonnut omilla teoillaan oman lapsensa mahdollisuuksia. Hänen mieltään painavat ikivanhat tapahtumat, joilla hän syyllistää puolisoaan. Henkisen pahoinpitelyn syyksi kelpaa esimerkiksi viisikymmentä vuotta sitten vaimon veljelle lainattu polkupyörä, jonka rengas oli lainassa puhjennut.
Naimisiin vanhemmat ovat päätyneet, koska nainen tuli raskaaksi eikä vaihtoehtoa ollut. Siihen loppui äidin oma elämä. Hyvää päivää ei ole ollut – ei ainakaan Mirkun mielestä:
”Kohtapuoliin kuusikymmentä vuotta äiti on huoltanut ja passannut isää, vuosikymmeniä hän raatoi maatalon emäntänä saamatta markkaakaan omaa rahaa ja hoiti lapset ilman apua tai edes mitään tukea, ja mitä hän on koskaan saanut vastineeksi? Halveksuntaa, ivaa ja haukkumista.” (s. 32).

Mirkun mielestä hänen äitinsä olisi pitänyt lähteä suhteesta, ottaa oma elämä käsiinsä, mutta äidillä ei ollut vaihtoehtoja: lapset, ei koulutusta, ei rahaa. Siispä hän on miehensä armoilla. Ainoa armahdus on isän pikainen kuolema, ja tämän Mirkku aikoo tehdä.

Hän yrittää sekä hukuttaa että myrkyttää isänsä, mutta huonolla menestyksellä. Ennen kuin hän onnistuu, isä kuolee syöpään. Vasta isänsä kuoleman lähestyessä hän yrittää ymmärtää isäänsä ja tiedostaa tämän elämään liittyvän ”yksinäisyyden ja kylmyyden”, joka tuotti ”seitsemän tunnevammaista lasta”. Isän elämä loppuu yksin, kun alennusmyynnit vetävät lapsia puoleensa.
Mirkku on valinnut itselleen isänsä kaltaisia miehiä, milloin on niin pitkälle päässyt, että on alkanut asialle jotakin tehdä. Sopivaa ei kuitenkaan tahdo löytyä. Väliin miehellä oli liian iso penis, väliin liian pieni, ja muutenkin yhteensopivuuden kanssa on vähän niin ja näin.

Kun sitten mies löytyy – sattumoisin koulun rehtori - hän osoittautuu alkuaikojen ihanuuden jälkeen naisia alistavaksi perverssiksi, jonka iloihin kuuluu vaimon istuttaminen pakastimessa ja vaimon haukkuminen moukaksi, juntiksi, lutkaksi, huoraksi ja tyhmäksi. Hän on myös mustasukkainen, joka pienenkin epäilyksen jälkeen "ensin ivaa, sitten syyttää, lopulta raivoaa varmana epäilyksistään, ja minä surkeana piipitän syyttömyyttäni, viattomuuttani ja vannon uskollisuutta."

Mies määrittää perheen elämän. Sitten hänelle sattuu vahinko ja hän kuolee autotallissa häkämyrkytykseen. Kuolemansa jälkeen hän osoittautuu vielä pahemman luokan valehtelijaksi.

Missä määrin Mirkku on vahingon takana, jää lukijalle epäselväksi. Mirkku olisi siihen kuitenkin kyennyt, sillä isänsä ja miehensä murhaamisen ohella hän myös suunnittelee entisen miesystävänsä murhan. Tekeekö hän sen todella, jätetään myös avoimeksi, sillä kirjassa on asiasta kaksi erilaista versiota.
Lukijaa pohdituttaa, kuinka paljon perheolot selittävät Mirkun käytöstä. Kaikki lapset oireilevat omalla tavallaan. Kuitenkin perheen muihin lapsiin verrattuna hän on monella tapaa heikommassa hapessa. Muut sisarukset ovat tekemisissä toistensa kanssa, mutta Mirkku ei juurikaan lapsuuden jälkeen. Pitkään naimattomana ja lapsettomana hän on jäänyt sukuyhteyksistä sivuun. Hänen elämänsä jää elämättä.

Kuitenkin ehkä jonkinlaisena kevennyksenä synkkään tarinaan tulee kirjan lopussa myönteisiä sointuja, kun Mirkun äiti alkaa kukoistaa miehensä kuoleman jälkeen.  Myös Mirkku alkaa päästä jaloilleen.

Kaikkiaan kirja on hajanainen ja juoneltaan vähän niin ja näin. Se on toki monella tavalla ajatuksia herättävä. Lisäksi pohojammaan murteella kirjoitetut dialogit kuulostavat tutulta. Hän kulkee Pohjois-Pohjanmaalla Kalajoen ja Haapaveden tienoilla sekä siitä pohjoiseen.

Kirja olisi  kuitenkin kaivannut kustannustoimittajan ohjausta ja tarinan eri lankojen yhteen kietomista. Mirkun murhahakuisuus tuntuu yliampuvalta, ja kirjaan on jäänyt myös epäloogisuuksia. Hän esimerkiksi työntää vanhempansa ovesta ulos, mutta seuraavassa kappaleessa ”käytävältä kantautuvat isän ja äidin himokkaat haukahdukset ja nussimisen lätinä”. Yksinäisyyskirjana se kuitenkin puoltaa paikkansa kertomalla elämättömän elämän yksinäisyydestä.

Sairasta yksinäisyyttä

Bloggaan nyt kirjasta, jota ei vielä ole. Sain Twitter-kamultani @DiamonDie :ltä eli Maija Haavistolta sähköisen käsiksen romaanista Makuuhaavoja.

Versio on tarkoitettu meille kirjabloggaajille: esibloggaus toimii eräänlaisena ennakkolanseerauksena ja varhaismarkkinointina. Minähän en blogi toistaiseksi muista kuin yksinäisyyttä sisältävistä kirjoista. Tässä oli sitä.

Teksti vaikutti valmiilta ja huolitellulta, joten sain lukea rennosti ilman esilukijaopponointivelvoitetta. Selasin sivuja iPadin iBooksista. En voi ihastella, että sähkönen kirja wau. iPadin silmillehyppvät notifikaatiot ja somehoukuttimet häiritsivät keskittymiskykyäni. iPad ei ole eKirjana kummoinen. Hankala petikaverikin.

Sänkyynsä komeroitunut

Myöhemmin julkaistava kirjakäsikirjoitus kertoo nuoresta miehestä Kaista, joka on maannut viitisen vuotta yksin kotonaan sängynpohjalla. Hänen terveytensä romahti ilmeisestikin virustaudin aiheuttaman mystisen jälkioireyhtymän takia. Entisestä matkustelevasta humanistiyliopisto-opiskelijasta on tullut riutuva ihmisraato, joka kärsii ääni- ja valoyliherkkyydestä ja jonka voimat riittävät juuri ja juuri pitelemään kertakäyttökahvimukia. "Minä uuvun siitäkin, että nukun kahdeksan tuntia yhteen menoon."

Sisko ja veli ja äiti

Käytännössä Kaista huolehtii hänen pikkusiskonsa Katri, joka on jopa liiallisen kiltti ihminen. Hän laittoi muiden tarpeet omiensa edelle ja uhrautui -  mutta silti ilman marttyyrinelkeitä. Kai oli yksinäinen, vaikkakin sisko kävi säännöllisesti hoitamassa: kysyi kuulumiset, pesi pyykit, siivosi ja vaihtoi veljelleen silkkilakanat makuuhaavojen ehkäisemiseksi.

Kuka meistä ei olisi yksinäinen, jos vain makaisi sängyssään vuodesta toiseen.

Pääkaupunkiseudulla asuvien sisarusten äiti sairastaa fataalia syöpää Kajaanissa. Pelko äidin kuolemasta yhdistää tiukasti. Lapset ovat kasvaneet isättä, mikä näkyy Katrin sinnikyytenä välttää veljensä hylkäämistä viimeiseen saakka ja Kain ajatusmaailmassa siinä, että hän ajattelee asioita herkästi naisten näkökulmasta. Itse asiassa luin kirjaa sivukaupalla ennen kuin hoksasin, että kertoja on mies.

Muut läheiset ovat Kain hyljänneet: kaveri ja tyttöystävä, jonka menetyksestä ei tunnu löytyvän ajatuksellista ylipääsyä. Onneksi kirjan puolivälissä hän sentään tutustuu toiseen yksinäiseen, naapuriinsa Sannuun, mikä sytyttää ainakin lukijalle toivonvalon.

Komeroituneet

Kotiinsa komeroituneet nuoret ovat nyt Suomessakin tunnistettu tai ainakin nimetty syrjäytyneiden alalajike. Komeroituneet ovat usein ulkoistaneet elämänsä tietokoneille. Tämä kirja pisti pohtimaan sitä, kuinka paljon Suomessa onkaan nuoria, jotka eristäytyvät terveydellisistä syistä. Psyykkiset terveysongelmat, paniikkihäiriö ja erilaiset fobiat ovat yhtälailla lamaannuttavia kuin tällaiset suoraan ydinfysiikkaan iskevät sairaudet.

Aistiyliherkkänä Kai ei kyennyt katsomaan televisiota tai edes ulkoistamaan ongelmiaan nettiin. Hänen aikansa kului kärsiessä kerrostalohuoneiston ympäröivästä äänimaailmasta. Toisaalta herkistynyt kuulo antoi virikkeitä mielikuvitella naapureiden elämät jopa heidän henkilökohtaiseen ajatusmaailmaansa saakka. "En ole niin yksinäinen kuin olen kuvitellut. Jos joku on, niin Anita, joka asuu oikealla puolellani."

Kai eli osin naapureidensa elämää oman menneisyytensä muistelun sekä Katrin ja äidin asioiden murehtimisen rinnalla. Lukijapsykologin diagnoosina voisin todeta, että olosuhteisiinsa peilattuna hän vaikutti yllättävän vähän masentuneelta tai edes tylsistyneeltä. Kai tuntui pärjäilevän jotenkuten mielikuvituksensa ja defenssinomaisen kyynisen luonteensa varassa.

Terveyttä ja sairautta

Makuuhaavoissa henkilöiden sairauksia kuvataan yksityiskohtaisesti, ja kirjan henkilöt ovat ylikorostuneen terveys- ja sairaustietoisia: keskustelut pyörivät diagnoosien, vitamiinien, lääkkeiden ja erilaisten hoitojen ympärillä. Kun Kai muistelee kohtaamiaan ihmisiä, niin muistikuvaa värittää aina jokin sairaus flunssasta haimatulehdukseen.

Kieltämättä mielessäni kävi skenaario, jossa Kain sairaus olikin puhtaasti psyykkinen, terveyshysteriasta aiheutunut hypokondria, luulosairaus.

Yksinäisyys ei nouse kirjan hallitsevaksi teemaksi suoraan kuvattuna, vaan se on yksi inhottava sairauden aiheuttama sivuoire muiden joukossa. Väistämättäkin Kain elämä pyörii oman terveydentilan ja tuntemusten ympärillä. Mutta ehkä näin syvästi itseensä ja omiin tuntemuksiinsa käpertyminen on juuri sitä: yksinäisyyttä.

Kanssakulkijan yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Olen viime aikoina pohdiskellut erään tutkimushankkeen vuoksi, mitä mahtaa olla huono-osaisuus. Peruskysymys on, missä määrin huono-osaisuus on objektiivisesti määriteltävissä esimerkiksi resurssien avulla ja missä määrin ihminen itse määrittää oman huono-osaisuutensa. 

Edellisessä tapauksessa huono-osaisuus on tilastoista laskettava jakaumaluku. Jälkimmäisessä tapauksessa huono-osaisuus on identiteettikysymys, jolloin keskeistä on, miten ihminen itse itsensä määrittää.

Mikko Rimmisen Nenäpäivän päähenkilö Irma on kummankin kriteerin suhteen jonkinlaisessa välitilassa. Hän asuu omassa (vuokra)-asunnossaan Helsingin Hakaniemessä. Hänellä on aikuinen muualla asuva poika, vajaa kolmekymmentä neliötä, jonkinlainen toimeentulo sekä Internet. Luokittelijasta riippuisi mihin lokeroon hänet laitettaisiin. Hänestä ei saa oikein selvää, mikä hän on: kysyttäessä onko hän eläkkeellä, lomalla tai jotain hän vastaa ”en”. 

Oman identiteettinsä suhteen tilanne olisi yhtä lailla hankala. Jossakin marginaalissa hän kulkee ja nukkuu paljon, mutta hän sinnittelee ja pitää kotinsa kunnossa, ja yrittää nähdä elämässään myönteisiä asioita:

”Mikään ei tuntunut erityisen hyvältä muttei toisaalta erityisen pahaltakaan; oli ruokaa, rutiinia, ikkunoita kaksi kappaletta ja ovi josta poistua, iltaiset kävelyt, syksyn sieraimiavenyttävä, sanomalehti, radio, telkkari, tietokonekin.” (s. 40.)

Ei siis tavanomainen yksinäinen masentunut. Hän tarkkailee ja analysoi. Pääsee vielä ovesta ulos. 

Yksinäinen Irma on, selvästi. Hän täyttää päiviään ja yrittää kehitellä olemisia ja tekemisiä. Yksinäisyys-sanaa hän ei juuri käytä, mutta hänen tilankäyttönsä, toimintansa ja tunteensa ovat yksinäisille tyypillisiä. Ainoan kerran tuo Y-sana on käytössä, kun Irma pohtii ihmisten yksinäisyyttä Internetissä. Samalla hän on jotenkin eleetön ja sivullinen.

Sattuma vie Irman Keravalle kukkaa hakemaan, mutta hän päätyy väärään osoitteeseen ja jotenkin tulemisensa selittämiseksi hän selittää olevansa Taloustutkimuksen haastattelija. Tuossa roolissa hän sitten käy eri kodeissa ja saa vastaansa erilaisia elämänkohtaloita ja ihmisiä.  

Suuri osa kirjasta menee noiden matkojen – ihmisten, teiden, talojen, sisustusten - kuvaamiseen. Irma kiintyy ihmisiinsä, mutta saa myös kuraa niskaansa. Periaatteessa samanlaiset kohtaamiset menevät monella eri tavoilla. 

Kirjassa on kaksi käännekohtaa. Ihmisten suhteet alkavat tihentyä kerran, kun Irma saa vahingossa oven nenäänsä. Jo aikaisemminkin ihmiset ovat välittäneet toisistaan ja kyselleet onko kaikki hyvin, mutta nenän kolhiintuminen saa keskeiset ihmiset kantamaan toisistaan huolta. 

Samoihin aikoihin paikallislehteen tulee kuitenkin juttu valehaastattelijasta. Siitä eteenpäin Irma joutuu arvailemaan, kuka on lukenut ja mitä ja kuka yhdistää hänet tuohon juttuun. Tuo kysymys dominoi sen jälkeen jokaista kohtaamista.

 

Lopulta Irma päätyy hautajaisiin, jossa asia nousee kerralla pintaan. Hän pakenee paikalta. Samalla kuitenkin asiat alkavat loksahdella yhteen. Irma kertoo ihmisilleen, mitä on tapahtunut. Ihmiset antavat hänelle tilaa ja tukea. Loppuun tulee iloisia sointuja. Pienet ihmiset kannattelevat toisiaan.

Jälkikirjoitus 

Rimpisen kirja leikkaa elämääni kahdella tavalla. Ensinnäkin 1990-luvun alun lamavuosina olin valmistuttuani työtön. Perheeni elättääkseni ja jotakin tehdäkseni olin Taloustutkimuksella haastattelijana. Se oli melkoinen kokemus. Toiseksi: asun Keravalla. Kirjan kanssa voi kulkea kohti Kalevaa ja pysyä suurin piirtein kärryillä siitä, missä mennään – Mutta minusta kyllä tuntuu siltä, että keravalaiset eivät aja Helsinkiin Lahden moottoritietä :) 

Betonilähiöyksinäisyys

Pirkko Saision Betoniyö ilmestyi kolmekymmentä vuotta sitten. Olen melko varma, että joku aikalaisnirppanokka on laskenut kaikki vittusanat, joita kirjan pitkissä, hallitsevissa puhekielidialogeissa vilisee viljalti. Huomasin tänään Hesarista, että kirjaan pohjautuva elokuva ilmestyy keväällä 2013. Se on sitten nähtävä.

Tuntuu hieman yliluonnolliselta, että luin Betoniyön vasta nyt; samalla kun tuolla jossain filmataan elokuvaa itäisen Helsingin rakentumisesta, tulevaisuudettomista syrjäytyneistä ja periytyvästä betonilähiöyksinäisyydestä.

Betoniyö olisi pitänyt lukea yön kuumuudessa, kesäisessä asvaltin, betonin ja rappion löyhkässä. Puolet kirjan vaikuttavuudesta syntyikin tiiviistä tunnelmasta: pysähtyneestä ilmasta ja töksähtelevästä katukielestä. Röökiä palaa. Kaljatölkki sihahtaa auki ja krapularyyppy herättää henkiin. Lähiö kasvaa ympärillä. Keskeneräiset betonitornit väräjävät auringon paahteessa.

Tapahtumat sijoittuvat yhden vuorokauden sisälle. Viinaanmenevä yksinhuoltajaäiti sälyttää Simon vastuulle isonveljen vahdinnan, jotta tämä ei lisähölmöilisi ennen kymmenen kuukauden pituista vankilareissuaan. Äidin toimia ohjaa lähinnä oman juomisensa suunnittelu ja mahdollistaminen. Vanhemmuutta ei käytännössä ole: viinanhimo rikkoo perinteiset perheasemat. "Minä annan sulle rahaa yhdellä ehdolla. Että sinä et lähe mihinkään mökeille. Olet täällä ja pidät Ilkalle seuraa."

Simon koulunkäynti oli jäänyt kesken keväällä. "Vapun jälkeisenä maanantaina ei jaksanut mennä kouluun." Rötöstelevän isoveljen antama miehenmalli johtaa päämäärättömään kuljeskelemiseen, kaljoitteluun ja ajantappamiseen. Itäväylä kohisee kuin simpukka.

Kun äiti lähtee ryyppyreissulleen, pojat suuntaavat stadiin juopottelemaan. Isoveli suoltaa levottomia kännipäissään, ja pikkuveli on imupaperi. Tuntuu, kuin Simolla ei olisi yhtäkään omaa ajatusta päässään - muuta kuin vilkkaassa unimaailmassaan. Hän heijastaa muiden mielipiteitä, toistelee toisen sanomia ja sisäistää älyttömiä neuvoja nuoruuden ja elämäntilanteen epävarmuudessaan. Ilkka taas on itsekäs, kieroonkasvanut kasvattamaton paskiainen, joka ei pysty ajattelemaan kuin nopeaa mielihyvää ja seuraavaa tuoppia. Simon lähiökaveripiiristä jokainen tuntuu olevan matkalla kohti kehän ulkolaitoja. Kukin omaa reittiään.

Kapakkareissun päätteeksi veljekset ajautuvat tahoilleen. Simo hakeutuu kotiin, mutta sinne hän ei ole toivottu. Äidillä on tärkeämpää miespuolista juomaseuraa.

Saman rapun outo yksinasuja, pitkälettinen hämy, joka tekee työkseen tilastoja, kutsuu ulkona itsekseen kyyhöttävän Simon luokseen. Miehestä liikkuu pihapiirissä huhuja, joiden vallasta Simo ei pääse irti. Hän on jäykkä, epäluuloinen ja varuillaan.

Simon keskustelutaito ei riitä juorupuheiden oikaisuyritykseen, eikä oikeastaan minkäänlaiseen vuorovaikutukseen tai edes alkeelliseen keskustelukumppanin ymmärrykseen. He puhuivat samaa kieltä, mutta eri todellisuudessa. Jokainen sana tulkkautuu väärin ja ilmassa väreilee uhka.

Pysähtyneisyys muuttuu dramaattisten käänteiden jälkeen pakenemiseksi. "Yksinäisyys putosi päälle entistä lopullisempana. Edellinen yö syveni kuin kuilu entisen ja nykyisen välillä: erotti Simon toisista ja liitti Simon itseensä, peruuttamattomasti."

Mitä siitä seuraa?

"Yhä Suomen lähiöissä kasvaa nuoria miehiä, joiden tulevaisuus näyttää pelkkää tyhjää. Mitä siitä seuraa?" Kysymys löytyy kirjan takakannesta.

Pelkästään Betoniyön perusteella voin mielkuvitella ja tarinoida näin: Syntyy kenties jo äitiensä raskausaikaisen juomisen vahingoittamia lapsia, jotka kasvavat nuoriksi lyhytjännitteisessä päihdekeskeisessä yhteisössä, jossa huolenpito toisista on tasoa: "Vie sille kalja. Eihän se saa oltua." Suhtautuminen toisiin, jopa omiin lapsiin, vaihtelee rahatilanteen ja promillemäärän mukaan.

Lapset ovat keskittymiskyvyttömiä, vailla esikuvia mistään pitkäjänteisestä ja suunnitelmallisesta toiminnasta. Asioita ei oikeastaan edes tehdä; ne vain tapahtuvat, tulevat eteen tai sähköistyvät hetken mielijohteesta. Koulut jäävät. Ei synny perustaa, ei pohjaa, mille edes yrittää rakentaa mitään pysyvää parempaa. Roolimallit löyhkäävät viereisessä sängyssä. Elämä on tässä hetkessä. Carpe diem on yhtä kuin nousuhumala tai hetken huuma.

Löytyyköhän tällaisia tyyppejä kirjan ulkopuolelta?

Sukupolviin kasautunut yksinäisyys

Tämän bloggauksen kirjoitti: Juho Saari

Sukupolvia koskevissa tutkimuksissa on melko johdonmukaisesti havaittu, että sukupolvet kytkeytyvät toisiinsa naisten välisten sidosten avulla, kun taas miesten väliset sidokset ovat paljon ohuempia. Eräs selitys naissukupolvien välisille sidoksille on sukupolvien välinen vastavuoroisuus. Naiset tarvitsevat äitejään hoitamaan lapsiaan, mistä syntyy yhteen sitovaa vastavuoroista velkaa.

Eri sukupolviin sijoittuvien naisten väliset tiiviit sidokset heijastuvat myös kirjallisuuteen, jossa kolmen tai useamman sukupolven naiskohtaloita on käsitelty useita kertoja viime vuosina. Nyt luettu Sanna Eevan Olot kertoo yhden version tästä sukupolvien välisestä ketjusta. Tällä kertaa sukupolvien väliset suhteet eivät kuitenkaan ole vastavuoroisesti toisiaan tukevia. Pikemminkin eri sukupolviin kuuluvat naiset oireilevat yhdessä ja sosiaalisten siteiden aiheuttamat ongelmat tuottavat yksinäisyyttä.

Kukin polvi kantaa mukanaan omat muistonsa ja tekonsa, jotka tuntuvat kasautuvan, kunnes kolmannessa polvessa mieli alkaa pettää. Kukin kertoo vuorollaan tarinaa omasta näkökulmastaan ja omalla äänellään omassa luvussaan.

Kirjan päähenkilö on Ellu, jonka paikka on sukupolvien keskellä, äidin ja tyttären välissä.  Hän on 2000-luvun nainen, perheen pää ja elättäjä, joka asuu kauniissa talossa, ajaa Volvolla ja tekee työtä isolla T:llä. Ellu päättää mitä radiosta kuunnellaan ja hän maksaa laskut – mutta hän myös tietää perheen olevan velkaantunut. Hänen miehensä Jarkko on tavallaan ottanut perheessä perinteisen naisen paikan: hänen työnsä on työtä pienellä t:llä, hoitaa tytärtä, pyykkejä ja taloa.

Ellu ei ehdi tehdä äidintyötä, koska hän käy palkkatöissä pomona. Jos siltä aikaa jää ylitse, hän tekee ylitöitä, kokoustaa ja osallistuu seminaareihin nuoren rakastajansa Klausin luona. Rivien välistä ja yksittäisistä lauseista selviää, että Jarkko tajuaa tilanteen. Hän ei kuitenkaan sano mitään. Hänellä on Ellun maksamia kaapelikanavia ja muutenkin oma paikkansa perheen naisena - paitsi että biologisesti miehenä ja pienempituloisena hän tietää erossa menettävänsä tyttärensä, mitä hän ei halua.

Jarkon ja Ellun suhde on melkein pystyyn kuollut. Aina väliin he kyllä yrittävät elvyttää suhdettaan, tai oikeastaan Ellu yrittää, koska Jarkko selviytyy näinkin, mutta ei heistä oikein ole olemaan yhdessä. Heitä yhdistää lapsi, talo ja velka sekä ajatus muuttaa Ellun äidin, leskenä maalla elävän Elsan taloon, josta Elsa voisi lähteä muualle. Miksi se haluavat maalle, jää vähän epäselväksi, mutta ilmeisesti se olisi Jarkon mielestä heidän lapselleen hyväksi, kun taas Ellu näkee siinä ratkaisun taloudelliseen tilanteeseen.

Ellu ja Elsa eivät tule toimeen. Äiti pitää tytärtään kylmänä ja etäisenä, joka ”aamuisin piirtää kasvoilleen naamion, rajat joiden taakse vieraat eivät pääse”. Elsa ei halunnut lasta, mutta Ellu tarvittiin pitämään mies suhteessa. Lapsessa näkyi ”inhoni, minun vastentahtoisuuteni”. Yhden raskauden Elsa keskeytti ja valehteli sen miehelleen keskenmenoksi. Myöskään ajatus muutosta ei sovi Elsalle.

Elsan suhde omaan edesmenneeseen mieheensä ei ole ollut kovin onnistunut. Kaunis nainen on nainut rikkaan vanhemman miehen, jota Elsa kutsuu ”ukoksi”. Elämä on ollut taloa ja julkisivun näyttämistä. Hänen sielunsa oli tyhjä. Sitä paitsi Elsalla on ollut oma sivurakkautensa, joka on nyt sairaalassa muistia vailla ja jolle hän leipoo piirakoita. Hänellä on ikävä:

”En tiennyt että iho voi kaivata näin, en tiennyt että tahatonkin kosketus kaivaa esiin ihon ikävän, tyhjät yöt vuoteessa, kun kenenkään kädet eivät enää kietoudu vartalon ympärille” (s. 146). 

Rakkaus toiseen mieheen ”näiversi hänet ontoksi”. Avioliitto päättyi jo aikoinaan, kun ukolle tuli ilmiantokirje toisesta miehestä. Ukko lähti ja Elsa jäi yksin. Toinen mies ei koskaan asettunut hänen elämäänsä. Vanhoilla päivillään Elsaa tarvitsee vain hänen kissansa Veikko ja tyttärentytär Emilia (Emppu).

Ellu on ollut lapsena rauhaton, mutta seitsemänvuotias Emppu on sitä samaa toisessa potenssissa. Tuo seitsemänvuotias lapsi on monella tapaa sivuraiteilla. Hän piirtelee ”römpsänkuvia” maahan, syö hihaansa ja häiriköi koulussa. Kotona hän katsoo ja kuuntelee, kun ”äiti huutaa isille” ja väliin näkee heidän ”painivan”. Kun koulukavereille kasvaa sarvet ja niiden nenästä alkaa tulla vaaleaa höyryä,Emppu päätyy sairaalaan. Hänen äitinsä seuraa tätä kaikkea sivullisena.

Lääkärin mukaan Emppu ei voi mennä kouluun. Kun vanhemmista ei ole hoitamaan, hän menee hoitoon isoäidilleen Elsalle.  Sukupolvien sidokset toimivat siis, mutta vanhemmille Emppu on myös Troijan hevonen, jonka mukana myös he ujuttautuvat Elsan kynnyksen ylitse. ”Meidän on muutettava tänne. Emppu ei enää pärjää tuollanoin. Meidän on vain muutettava” (s. 156). Elsa ei kuitenkaan anna periksi: hän hyväksyy lapsensa perheen muuton kotiinsa pakon edessä, mutta kieltäytyy itse muuttamasta pois.

Kaikki sitten kasautuu ja tihentyy, kun Ellu muuttaa maalle äitinsä ja tyttärensä luokse. Jarkko jää vielä kaupunkiin ja samalla entisestään etääntyy vaimostaan. Ellu toteaa talonvaltauksestaan, että ”ei tämä niin vakavaa ole. Ihan luonnollista. Sinun pitää nyt vaan taipua. Niin se menee.” Veikko kuolee ja alkaa sukupolvien välinen loppusota.

Kaikkiaan kirja on kuin tutkielma siitä, miten paha olo kasautuu polvesta toiseen, kun kukaan ei osaa siihen puuttua eikä sitä keskeyttää. Jokaiselle naisista yksinäisyys on ihmisten yhteensopimattomuutta, toiveiden ja tarpeiden vastaamattomuutta, ylipäätään arjen surkeutta. Noinkin voi elää, mutta tarvitseeko niin tehdä? Tarinansa se kertoo lukijaa koukuttavasti. Kirja kantaa alustalähes sen loppuun, jolloin se hajoaa monessakin mielessä.

Irti yksinäisyyden ikeestä

"Olin tavallinen hylkiö, tasapainoton murheensikiö, joka äkkiä keski-iässä oli menettänyt työnsä ja terveytensä. -- Eron yhteydessä minulle oli jäänyt pelkkää velkaa. Olin muuttanut kaupungilta lähiöön, pieneen vuokrayksiöön, johon täydellisesti sulkeuduin."

Aulikki Oksasen Järjen varjo kertoo hyljätyn ja mieleltään järkähtäneen naisen yksinäisyydestä. Kirjan alussa Marketta Moisio kuvailee huolellista valmistautumistaan itsemurhaan. Hän haluaa lähteä täältä siististi ja esteettisesti kunniallisesti. Myrkyt niellään vasta, kun käsin virkattu päiväpeitto on valmis: kätevä käärö kuljetusta varten.

Yhteiskunnan ylijäämävarastoitu

Ennen kirjan tapahtumia Marketta menestyi tulkin ja matkaoppaan työssään, oli mies, rakkautta: elämä.

Ensin häneltä lähti mies, seuraavaksi petti terveys, mikä lopulta vei myös työkyvyn ja toimeentulon. Kun mieli ei pysty nielemään kaikkea, se täyttyy ja särkyy. Näin saadaan aikaan klassinen totaaliromahdus ja esimerkki siitä, kuinka meistä kenestä tahansa voi tulla yhteiskunnan ylijäämävarastoitu, ehkä jo ylihuomenna.

Vaikka kirjassa ei suoraan kerrottu, niin rivien välistä aisti sen, kuinka Marketta oli syvästi rakastanut miestään, mutta siltikään pariskunnan onni ei kestänyt lapsettomuutta. Jätettyään Marketan mies löysi heti nuoremman, joka synnytti tälle lapsen. Samoihin aikoihin Marketan elimistö sanoi poks ja liuku alamäkeen kiihtyi.

Myskin äänissä

Elämänhalunsa ja -kykynsä menettänyt Marketta asutetaan sukulaisten toimesta vanhan naisen kuolinpesään, jossa naapurihuoneessa kämppäkaverina asustaa Myski. Marketta virkkaa päiväpeittoa, suunnittelee kuolemaansa ja tuntee voimistuvasti huoneen entisen asukkaan, Allin, läsnäolon. Allin mittojen mukainen mallinukketorso hallitsee huonetta. Myski huoraa seinän takana.

Marketta ei häiriinny lääketokkurassaan Myskin ähinöistä, äänekkäistä roolileikeistä eikä kämpässä jatkuvasti ramppaavasta asiakaskunnasta. Myskiä kirja kuvaa vain muiden silmin. Hän on myös yksinäinen: itsekäs, ahne ja välinpitämätön ja kohtelee Markettaa sietämättömän ilkeästi.

Kirjan merkittävin käännekohta on se, kun Marketta pelastaa huoneessaan henkihieveriin piestyn Myskin elämän. Tapahtuma käynnistää prosessin, joka vie toisen naisista kohti valonkajoa ja toisen lopulliseen pimeyteen. "Myskin pahoinpitelyn jälkeen ymmärsin, että minun piti jatkaa elämistä."

Kohti kliimaksia

Marken ja Myskin välit tulehtuvat, kun Marketan elämänlanka voimistuu ja hän alkaa liikkua aktiivisemmin ympäristössään. Marketta työntelee lastenvaunuissa Allin torsoa ympäri Helsinkiä, mikä ei ole eduksi Myskin liiketoiminnalle ja maineelle. Lapsenkaipuun symboliikkaa ei voi sivuuttaa, vaikka ennemminkin Marketta työnsi lastenvaunuissa Allia, jota hän ei halunnut jättää yksin Myskin lähettyville.

Vähitellen lastenvaunuissa makaavan mallinukke-Allin - sisällissodan naissotilaan - menneisyyden kauhukertomukset vyöryvät yhä vahvemmin Markettaan. Hän löytää jäämistöstä vanhan muistikirjan, jonka tapahtumat kirjassa kerrotaan Allin kertojaäänellä. Allin ja Marketan todellisuudet sekoittuvat: nyky-Helsingissäkin eletään välillä keskellä sisällissodan taistelutannerta Marketan mielessä ja unissa.

Tarpeeton, arvoton = yksinäinen

Kirjoitusteknisesti en pidä siitä, että tarinaan sekoitetaan mukaan yliluonnollisia aspekteja. Skeptikko minussa kimpaantuu. Mielestäni Allin äänen olisi voinut sijoittaa tarinaan täysin Marketan mielen rajoissa; sen verran laajentunut todellisuuskäsitys hänellä kuitenkin oli. Toisaalta kansalaissodan aikaan sijoittuvat tapahtumat oli kirjoitettu jopa niin kiehtovasti, että Allin elämäntarinan kiinnostavuus peittosi alleen kaiken muun.

Yksinäisyyskirjojen joukossa Järjen varjo on kuitenkin poikkeuksellinen siksi, että se esittää eräänlaisen rituaalinomaisen puhdistautumisen ja parantumisen yksinäisyyden ikeestä. Jälleen löydän uudenlaista yksinäisyyttä; sellaista, joka ei ole ihmisen rakenteessa niin syvässä, etteikö siitä pääsisi eroon jopa puolivahingossa.

Tässä kirjassa yksinäisyys oli tarpeettomuutta ja muulla kuin rahalla mitattavaa itsetulkintaista arvottomuutta.

Sulamatonta yksinäisyyttä

Tämän bloggauksen kirjoitti: Juho Saari.

Kirjojen kanssa seurusteltaessa tulee aina väliin vastaan kumppani, jota  ensilukemalla arvostaa, mutta josta ei oikein saa missään vaiheessa otetta. Runoilijana aikaisemmin meritoituneen Satu Salminiityn esikoisromaani Huumaava yksinäisyys on tämän kaltainen kirja.

Kirjaa lukiessa tiedostaa, että kirjoittaja on miettinyt ja hionut jokaisen lauseen. Samalla vaistoaa tai luulee vaistoavansa, että kirjan taustalla on jonkinlainen teologis-psykologinen kehitysteoria naisen eroottisesta kasvusta ja identiteetin rakentumisesta. Sen lävitse kirjoittaja tulkitsee päähenkilön elämän. Tuonkaltaisia merkityksiä pohtiessa kirjan kanssa jotenkin viihtyy.

Kirja jakautuu alkupuolen kasvu- ja loppupuolen rakkaustarinaan, joista kumpikin on kirjoitettu samanaikaisesti rehellisesti ja avoimesti mutta käärittynä moninaisuuteen ja kuvailevaan kieleen. Kirjan avainlause liittyy seksuaalisuuden tiedostamiseen, mikä kuvataan seuraavasti: ”Jo varhain löysin häpykukkani, lumpeeni, terälehtien rasian, ja opin sen lohtua tuottavan salaisuuden. Jo varhain alkoi mysteerio lähetellä minulle väriseviä viestejään, mutta ne viestit sisälsivät paitsi nautinnon myös huumaavan yksinäisyyden siemenen”.

Jaana Huhdan kielenhuollon jälkeen tuosta jäisi jäljelle kolme sanaa.
Jälkimmäisen lauseen loppuosa, jossa puhutaan nautinnosta ja huumaavan yksinäisyyden siemenestä on lukijalle ns. haastava. Kun Salminiitty sitten vielä kertoo päähenkilön suulla nostaneensa ”pimeänpelkoani vastaan tämän uuden yksinäisyyden mielihyvän aseen”, kiireisempi lukija vaihtaa jo kirjaa.

Kirjan alkupuoli on täynnä tämänkaltaisia lauseita, jotka pakottavat yksi kerrallaan lukijan miettimään kirjoittajan viestiä. Minun aavistukseni on, että hänelle yksinäisyys liittyy oman minuuden säilyttämiseen, mutta kieli on kryptistä: vai mitä tarkoittaa ”fyysinen elämys (siis kaiketi orgasmi) oli samalla vakuuttava hengellinen kokemus, joka viestitti minulle yhtäaikaisen sulautumisen ja yksilöllisyyden mahdollisuudesta”.

Soppaa hämmentää vielä tytön uskonnollisuus, johon liittyvät kuolemanpelko- ja häpeänpohdinnat, sekä ajatukset ruumiin ylösnousemuksesta ”erotiikan pyhimpänä muotona”. Päähenkilön olemista ei helpota myöskään ongelmallinen suhde jo edesmenneeseen isään, joka kerran oli nähnyt tyttärensä tyydyttämässä itseään.

Mausteena tarinassa on kehon aikuistuminen, orastava lesbosuhde ja sitä seuranneet poikaystävät, joiden kanssa arka ja ujo tyttö sählää huonolla menestyksellä ja sydän vereslihalla. Nuoruus on ”ahdistusta, häpeää ja yksinäisyyttä, helvetillistä itseensä-käpertynyttä arkuutta”.

Aikuisuuden alku on ystävän kanssa tehty junamatka Roomaan, jonne mennessä jokainen asema toi mukanaan uuden miehen, joita rytmittivät miehet, ”jotka olivat ilmeisen yksinäisiä ja ilmeisen homoseksuaaleja ja jotka tahtoivat vain puhua elämästä ja tarjota meille yösijan”. Rooma huipentuu suuseksiin ja niin poispäin.

Kirjan toinen puolisko muodostuu Dax-nimisen miehen kasvukuvauksesta, joka limittyy kertojan elämään heidän rakkaustarinansa myötä. Vaihto-oppilasvuotena alkavassa suhteessa yhdistyy uskonnollisuus ja seksuaalisuus. Pariskunta rukoilee ja rakastelee, hakee turvaa uskonnollisista sanoista ja rakkauden teoista. Suhde sen paremmin Jumalaan kuin Daxiin ei kuitenkaan ole ongelmaton. Yksinäisyys nousee pintaan, mutta jälleen teksti muuttuu lukijalle vaativaksi ja kiinnostavaksi.

”En loppujen lopuksi tiedä onko yksinäisyyttä olemassa. Se tuskallinen olotila jota yksinäisyydeksi kutsutaan voi olla itsensä kadottamista joukossa koska erehtynyt `minä´ taistelee `me-olotilaa´ vastaan, sitä sulautumisrauhaa vastaan, jota voitaisiin kutsua positiiviseksi yksinäisyydeksi, itsensä unohtamiseksi”. Yksinäisyys on sitä ettei voi unohtaa yksinäisyyttään.”

Tässä kohden minun täytyy myöntää, etten tavoita kirjoittajan ajatusta. Kappaleen ytimet eivät sula minun aivoissani ymmärrettävään muotoon. Sen takana saattaa olla jokin teoria, jota en tunnista. Mutta jos sitä tulkitsee kirjan muuta sisältöä vasten, kyse voisi olla siitä, että parisuhteessa yksilön yksinäinen minuus alkaa kadota. Vain itsenäiset yksinäiset voivat rakastaa toisiaan. ”Rakkauden edellytyksenä on tämä yksinäisyyden vapaus, huumaava täyttymätön kaipaus ja sen hyväksyminen”.

Salminiityn kirja on blogin tähänastisista kirjoista lähimpänä yksinäisyyden filosofiaa – josta muuten ei ole kovin monta artikkelia tai kirjaa kirjoitettu. Siinä käsitettä käytetään ainakin kolmella tai neljällä eri tavalla ja eri merkityksessä. Se on ainakin kielteinen ja myönteinen asia, suhde Jumalaan/kristukseen ja suhde rakastettuun. Kukin vähän erilainen, mutta samaan käsitteeseen puristettu. Lukijalle kirja ei ollut nautinnoksi. Suomalaisen yksinäisyyskirjallisuuden genreä ei kuitenkaan voi esitellä esittelemättä myös tätä kirjaa.

Epätavallista syrjäytymistä ja ymmärrettävää yksinäisyyttä

"Onpa nopealukuista!" kommentoi kaverini Mikko Anu Holopaisen Ilmeetöntä miestä. Kirjan todellakin luki hujauksessa, vaikka siinä oli yli kaksisataa sivua. Helppolukuisuus johtunoi (Haa! Onko suomen kielessä potentiaalin imperfektiä - jos ei, niin keksin sen nyt) tekstin suuresta rivivälistä ja kerronnan ilmavuudesta. Holopaisen ilmaisua voisi kuvata naivistiseksi ja pumpulimaisen kuplivaksi. Miellyttävää toki.

Ilmeinen nainen

Kirjan päähenkilö on nelikymppinen sairaalasiivooja Irma, joka on pakomatkalla, karkuteillä. Hän asuu hetken toisaalla ja seuraavan tuokion muualla. Irma työskentelee eri paikkakunnilla näkymättömissä hanttihommissa, paossa menneisyyttään: henkilöitä, tekojaan ja entistä olemustaan.

Tarinan edetessä paljastuu perinpohjin se, miten hänen elämäntilanteellaan on vankka pohjustus menneisyydessä. On siis olemassa myös sellaista yksinäisyyttä, jolla on hyvin vahvat selitysasteet ja hyvät perustelut. Ymmärrettävää yksinäisyyttä.

Teksti peilautuu Irman mielen läpi. Hän paikkaa yksinäisyyden aiheuttamaa tyhjyyttä värikkäillä mielikuvituksellisilla kuvitelmilla, sepityksillä ja haaveiluilla. En tiedä onko Holopainen tullut luoneeksi vahingossa vaiko tarkoituksella henkilön, joka vaikuttaa sekä yksinkertaiselta että hyvin terävältä vuoronperään ja jopa samanaikaisesti. Outojen kombinaatioiden mahdollisuus selittyy lähes hyväksyttävästi auki vasta aivan viimeisillä sivuilla, enkä voi siitä mitään paljastaa.

Ilmeetön mies

Irma konkreettisesti törmää rappukäytävässään mieheen. Ilmeetön mies on kirjan mystinen hahmo, joka vuorokaudet pääksytykseen makaa tyhjän asuntonsa lattialla ja käy kaksi kertaa päivässä mielipuolisella kävelylenkillä. Miehen mieli on jostakin selittämättömäksi jäävästä syystä syvästi järkkynyt. Hän on kuin kuori tyhjän ympärillä: ilman mitään ulospäin havaittavaa inhimillisiä toimintaa, vaikka hän "tuijottaa hämärässä katon hilseilevää maalia ja kokee kaiken."

"Tunteita kohisee hänen mielensä läpi tauotta kuin hän olisi radiovastaanotin, joka pystyy tarkkailemaan jokaista maailmankaikkeuden aallonpituutta yhtä aikaa. Hän ei pelkästään kuule tunteita vaan kokee ne kaikki -- Hänellä ei ole omia tunteita, ei toiveita, ei mielipiteitä eikä ajatuksia. Ei tarvetta katsoa eiliseen tai huomiseen."

Irma havaitsee löytäneensä ulospäin suoraa EKG-käyrää näyttävästä mieshahmosta itselleen kuuntelijan, kohtalotoverin ja lopuksi jopa mielessään rakastajan. Hän saa hankituksi avaimen tämän asuntoon, jossa alkaa viettää kaiken vapaa-aikansa ja ääneenkertoa pala palalta menneisyyttään ja nykyistä elämäänsä mitenkään reagoimattomalle kuulijalle ja meille lukijoille.

Syrjäytymisessäkin ymmärrettäviä syitä

Viime viikkojen syrjäytymiskeskusteluissa, -hankkeissa ja ehdotuksissa on pitkälti keskitytty sellaisiin tavallisiin asioihin, joita voitaisiin tehdä, jotta jo syrjäytyneet saisivat hypättyä sieltä syrjäisyydestä kohti keskiötä tai joilla voitaiiin estää tällaista yksilöitynyttä kurjistumiskehitystä.

Näiden villinäkin velloneiden keskusteluiden turhauttamana muutamat vanhemmat kirjoittivat Hesarin mielipidepalstalle omien lastensa kohtaloista. Kuinka syrjäytymistä ei voitu estää, vaikka oli taitoa, tahtoa ja tekoja - kuin vaalilupauksissa konsanaan. Kun taustalla on neurologisia ongelmia ja erilaisia mielen sairauksia, niin nykyisessä äärimmäistä kyvykkyyttä, suorituskeskeisyyttä ja kontrollia vaativassa yhteiskunnassa ei ole välttämättä mitään edellytyksiä pysyä yhteismarssin tahdissa.

Lisäksi elämänkyvyttömyys saattaa periytyä jo useammassa sukupolvessa. Tavalliset toimenpiteet eivät kosketa hedelmälliseen maastoon, eivätkä myöskään yhteiskunnan kevyehköt kurjuuden jälkien siivoamisen ylläpitotoimet. Tarvitaan myös pakillinen epätavallisia järeitä työkaluja, mikäli tavoitteena on aidosti nostaa jengiä jaloilleen.

 Sekakäyttöä, sairautta ja traumaattisuutta

Irma oli siis "entinen" sekakäyttäjä, hyväksikäytetty, hylkiö, asunnoton, juoppo. Hänen perusluonteessaan oli jo lapsena aistittavissa herkkyyttä, itse-epäilystä ja alemmuudentuntoa, jotakin sellaista, mikä saattaa altistaa ympäristön hyljeksintään, latistamiseen ja syrjäyttämiseen. Tällaisen lapsuuden ja nuoruuden luontaisena jatkumona on helposti päihteellinen elämäntapa, mikä saattaa viimeistään johtaa ainakin ulkopuolisten määrittelemään syrjäytymiseen normiyhteiskunnasta.

Nimettömästä miehestä tai hänen taustastaan kirja ei kerro juuri mitään. Hänen käytöksensä aiheuttajaksi ei voi kuin epäillä jotakin vakavaa sairautta, äärimmäisen traumaattista kokemusta tai pitkäkestoista lapsuuden laiminlyötiä.

Irman onnistui ponnistella, outoa kyllä, juuri traagisten tapahtumien ihme tsemppiavustuksella ylös syrjyyden ytimestä. Ainakin näennäisesti. Pakeneminen antoi osin merkityksen elämälle, vaikka tekstin ja kerronnan alla kytevät piiloviestit kuiskuttelivat viitteitä jostain vieläkin syvemmin salatusta ja tukahdetetusta.

Kirjan lopussa yksinäisyys räjäytettiin lukijan silmille.
Irmaa ei voi auttaa.
Kuka voi auttaa nimetöntä miestä?

Tyhjään juoksijat

Tämän bloggauksen on kirjoittanut Juho Saari:

Harvoin kirjan kansikuvan luoma tunnelma ja kirjan juoni kytkeytyvät toisiinsa yhtä hyvin kuin Marjo Niemen  kirjassa Juostu maa. Katsomalla kannen kuvaa voi oikeastaan kuvitella suuren osan kirjan sisällöstä.

Kirja rakentuu kymmenvuotiaan tytön ja hänen keski-ikää lähentyvän enonsa toisiinsa niveltyvistä ja osin päällekkäisistä kertomuksista. Luvuissa he ovat vuorotellen kertojia. Kumpikin on omalla tavallaan yksinäinen ja ulkopuolinen.

Kirja sijoittuu Lasse Virénin mitalijuoksujen aikaan, 1970-luvun lopulle tai 1980-luvun alkupuolelle. Tilaa ja olemista määrittää tehdas.

Samalla kirja paikallistuu suomalaisen yhteiskunnan yhteen käännekohtaan, jossa teollisen ajan taantuma ja perinteisen kulttuurin muutos kytkeytyvät yhteen. Hyvä symboli tuolle ajanjaksolle on lenkkeilijä.

Olen joskus haastatellut vanhoja ihmisiä siitä, kuinka hämmästyttävä asia lenkkeilijä tuolloin oli. Maaseudulla heitä kutsuttiin tyhjänjuoksijoiksi erotukseksi tulokseen tähtäävästä urheilijoista.

Tämän kirjan päähenkilöt eivät kuitenkaan ole tyhjänjuoksijoita, vaan tyhjään juoksijoita. He juoksevat tai ovat juosseet, koska se tuo heidän elämäänsä sisältöä ja mielekkyyttä täyttämällä sen tyhjyyttä.

Kymmenvuotiaan tytön nimi on Syksy, jonka nimeen liittyvä vuodenaika on muuten taitavasti leivottu sisään kirjan kanteen. Hän on itsenäinen ja omapäinen, välillä myös väkivaltainen. Jos käyttäytymiselle täytyy hakea selitys, se voisi olla perheen tilanne. Vanhempien yhdessäolossa on ongelmia, äiti itkeskelee ja isä kuljeskelee.

Rivien välistä voi päätellä, että isällä on joko mielenterveys- tai alkoholiongelma.  Sosiaalinen normisto on tiukka ja julkilausuttu: kehuminen aiheuttaa ylpistymistä ja meikkaava tyttö on huora.

Syksy valvoo välin öisin, lukee – myös aikuisten kirjoja – ja pitää juoksemisesta. Jos on mahdollista, hän menee metsään, samoin kuin joidenkin muiden yksinäisyyskirjojen henkilöt tämän blogin aikaisemmissa kirjoituksissa. Hän on sitkeä sissi. Kun hänen suksensa katkeaa mäenlaskussa, hän on niin vihainen, että hiihtää sisälle keittiöön yksi suksi jalassa.

Isä ratkoo tyttärensä käyttäytymisen ongelmat perinteiseen suomalaiseen tapaan raahaamalla lapsia hiuksista yläkertaan. Väkivaltaa kuitenkin rajoittaa se, että isä tietää tyttärensä juoksevan. Niinpä hän ei revi niin pahasti, että nilkat vääntyisivät. Mutta ei isä yksin paha ole. Hän opettaa lapsilleen luontoa ja yrittää parhaansa.

Syksyn puheet ja ajatukset on kirjoitettu hyvin joka toiseen lukuun. En kuitenkaan tunnista siinä kymmenvuotiaan ääntä. Hän on ylikypsä ikäisekseen; kukaan ei havainnoi noin tarkoin omaa ympäristöään ja muiden ihmisten toimintaa tuossa iässä. Itse asiassa kymmenvuotias Syksy tekee sen paremmin kuin 44-vuotias Juho.

Kalevi on puolestaan hänen enonsa, joka on hiljakseen muuttunut poikamiehestä vanhaksipojaksi. Hänen aikaisempi tavoitteensa oli tulla pitkänmatkanjuoksijaksi, mutta haaveet jäivät toteutumatta.  Kalevi itse syyttää valmennuksen puutteita ja huonoja kenkiä.

Hänen elämästään puuttuu selkeä tavoite, ja hän on huolissaan elämänsä suunnasta ja hallinnasta. Kuten tutkimusteni yksinäiset, hän hakee elämälle sisältöä tekemisestä, joka täyttää tyhjää aikaa. ”Sitä yrittää pysyä toimeliaana, rassata autoa, ja pitää paikat siistinä. Sienestää ja marjastaa, … kaikkea sitä on keksinyt kun on ollut pakko” (s. 45). Mutta yksinäisyydestä nousevat ajatukset vaivaavat, ”ne tulevat perässä kuin paarmalauma”.

Siskontyttären ja enon tarinat kytkeytyvät yhteen kirjan avainkohtauksessa, jossa Kalevi  tarjoutuu Syksyn valmentajaksi:
 ”…. kysyin, josko se haluaisi alkaa juosta tavoitteen kanssa. Kyllä se toljotti minua pitkään. Minä ehdin hunteeraamaan että onko se mykkä, kun muistanut ainuttakaan kertaa kuulleeni sen puhuvan. Se oli hiljaa ja toljotti minua niin kauan kuin, että minä ehdin luvata sille lenkkitossut … . Sitten se ynähti jotain, minkä minä tulkitsin sillä tavalla että se suostuu” (s. 31).

Sekä Syksylle että Kaleville juokseminen muodostuu elämää rakentavaksi tekijäksi.  Sen sijaan että Syksy kulkisi yksin metsässä, hän täyttää aikansa juoksemalla: ”se on hyvä, on jotain tekemistä”. Samalla hänen oman elämänsä hallinta paranee, ja Kalevi puolestaan saa jotakin tekemistä. Hän löytää myös kissanpennun, jonka ottaa omakseen. Hänen elämänsä muuttuu vanhojen pohdinnasta ja nykyisestä puuhailusta vähän enemmän eteenpäin katsovaksi.

Mutta sitten tapahtuu ikävä asia. Se on ollut ilmassa jo jonkin aikaa. Molempien maailma järkkyy.

Jälkikirjoitus

Niemen esikoiskirja on jälleen yksi osoitus siitä, että olisi tässä voinut viime vuosina lueskella muutakin kuin tutkimuksia. Paljon tunteita ja tilanteita on jäänyt lukemalla kokematta. Toisaalta yksinäisyyskirjallisuuden lukeminen on jo tuottanut monta uutta kokemusta sekä kirjallisuudesta että kirjallisuuden tutkimuksesta.

Kuten Jaana Huhta aikaisemmin on todennut, tämän hänen bloginsa avulla on tarkoitus kartoittaa suomalaista yksinäisyyttä kulttuurisena representaationa. Suomeksi se tarkoittaa, että kirjailijat kirjoittavat yhteiskuntaa heijastelevia tarinoita, joita vertailemalla pystytään sitten sanomaan jotakin yleistettävissä olevaa suomalaisten kokemasta yksinäisyyttä. Tuohon(kin) tarkoitukseen, siis suomalaisen yhteiskunnan representaatioiden kuvaamiseen, Juostu maa soveltuu hyvin.

Inte kiva koulu - tositarina koulukiusaamisesta

"Katselin kalenterista itsemurhan toteuttamiseksi valitsemaani viikkoa. Mikä näistä päivistä jäisi viimeisekseni? Saisinkohan mahdollisuuden heti maanantaina, vai olenko pakotettu odottamaan perjantaihin saakka."

Sisällöltään yksinäisempää kirjaa on vaikea löytää kuin Henrik Aallon "Bara lite småskoj..." (Pientä pilaa vaan...). Teksti perustuu kirjoittajan omiin yläastekokemuksiin 1980-luvulla.

Ruotsiksi kirjoitetusta kirjasta bloggaaminen on monella tavalla haastavaa, sillä esimerkiksi silmäily ja tiettyjen kohtien löytäminen on hitaanpuoleista. Sanoja ei samalla tavalla tunnista, vaikka mitään ymmärtämisvaikeuksia minulla ei ollut. Kaikki tässä käytetyt lainaukset ja käännökset ovat hyvin vapaita ja täysin omiani. Virheet ja väärinkäsitykset satakoot pohjattomaan laariini.

Håkan 

Kertojana on suomenruotsalainen Håkan (= Henrik), jonka perhe muuttaa takaisin Suomeen Singaporesta parahiksi yläasteen alkuun. "Singapore Sling!"

Koulunaloitus jälleen Suomessa pelottaa heti ensimmäisenä päivänä. Håkan on tottunut kurinalaiseen koulunkäynnin malliin Singaporessa, jossa vanhempia ja etenkin opettajia kunnioitetaan, kuunnellaan ja totellaan. Singaporessa Håkan oli löytänyt lukemisen ja kirjat. Hän jatkoi Suomessakin englanninkielisten kirjojen lukemista välituntisin. "Mitä paskaa sä oikein luet? Jotain homokirjoja!"

Håkan on pelokas ja vähän epävarma itsestään, kuten monet yläasteikäiset ovat. Hän on ylipainoinen, muodista ja merkkivaatteista piittaamaton koulupinko. Miten oivallinen valinta luokan hylkiöksi!

Koulukidutus

Kirja kertoo koko yläasteen ajan jatkuvasta hyvin systemaattisesta kiusaamisesta, kidutuksesta, julmuudesta ja sadismista. Se ei jätä epäselvyyksiä, ei tulkinnanvaraisuuksia. Sen sijaan se nostattaa raivontunteita, omien kouluaikojeni muistoja 1980-luvulta ja helminauhamaisesti kysymyksiä: Miksi? Miksi ei? Miten voi olla mahdollista?

Kiusaaminen alkaa nälvimisenä, haukkumisena ja kaikenlaisena dissaamisena. Se jatkuu nimittelynä, halventamisena, syrjäyttämisenä. Seuraavaksi keksitään uhkaukset, omaisuuden vahingoittamiset ja fyysistyvät väkivaltaisuudet. Iljettävintä mielestäni oli kokonaisten valhetarinoiden sepittäminen kiusatun ympärille: kuinka tämä "håmå" on koskenut kiusaajaa uima-altaassa tai kuinka "pinkon" koulumenestys perustuu vain luunttaamiseen. Valheista muodostuu totuuksia, kun niitä jatkuvasti toistetaan joukkovoimalla.

Yhdessä vaiheessa Håkania oli potkittu niin, että vessassa käynti sattui monta päivää.

Nujerrettu ja epäluuloiseksi peloteltu  Håkan alkaa viihtyä parhaiten yksin, ilman härnääjiään ja luokkatovereitaan, kun kukaan ei piikittele eikä tarvitse olla varuillaan. Mitään yksinäisyyden ylittävää tunnetta hänellä ei ole. Hän ei enää tiedä, mitä on hauskuus.

"Miksen jo aiemmin ymmärtänyt yksinäisyyttä ainoaksi ystäväkseni. Miksi kohtelin sitä kuin vihollista?"

Uuden oppilaan ongelma

Uuden koulun aloittaminen tai luokan vaihtaminen on aina sellainen vaihe, milloin riski joutua merkityksi kasvaa. Håkan kuvaili ensimmäisten päivien yksinäisiä, tarkkailuasetelmallisia välitunteja riipaisevasti. Kuinka vaikeaa on saada nopeasti luotua edes auttavaa kontaktia valmiisiin ryhmiin ja rintamalinjoihin. Mihin sijoittua edes teoreettisesti?

Muistan omalta kouluajaltani sen, että luokkaan kesken lukukauden muuttaneet joutuivat herkästi erityisasemaan - osa hyvässä ja osa pahassa. Uuden oppilaan tulo heilautti koko luokan asetelmia: mihin väliin tulokas loksahtaakaan.

Ei voi olla sattumaa, että usealla uudella oppilaalla esiintyi samansuuntaisia hankaluuksia. Oman paikan hakemiseen täytyi käyttää kyseenalaisia erottumisen keinoja ja huomiohakuisuutta, joka usein takasi aseman villeimmässä, kingeimmässä ja itse itsensä jalustoimassa ringissä. Joskus mietin sitäkin, oliko muuton syynä jotkut aikaisemmassa koulussa jo ilmenneet ongelmat, joita ei paikanpäällä ikinä ratkaistu.

Uudet hiljaiset joutuivat helposti syrjään. Ja kiusatuiksi.

Aikuiset aistimattomat

Pihisin kiukusta kirjan opettajia kohtaan. Håkanilta tentattiin ensimmäisinä oppitunteina yhtenään "millaista Singaporessa oli, ai koulupuvut haha..." Jatkossa Håkania käytettiin englannintunneilla kävelevänä sanakirjana. Opettajien pitäisi tietää tällaisen erityiskohtelun aiheuttavan epätasapainoa herkissä oppilassuhteissa ja -tasapainoissa.

Opettajan tulisi ymmärtää, nähdä ja aistia, onko toinen myötämielinen jakamaan kokemuksiaan. Koulutetun kasvattajan tulisi tietää, miten toimia tällaisessa tilanteessa; kuinka mahdollistaa varovaisesti nuorten ihmissuhteiden synty, eikä käyttää toista oppituntien keventäjänä tai oman työn helpottajana, vaikka se kuinka tuntuisi kiinnostuksen osoitukselta.

Håkanin saama tuki opettajilta oli muutenkin olematonta. Kiva-kouluja tai sovitteluja ei tuolloin ollut, kiusaamisesta ei ääneen puhuttu, kanneltu ei. Opettajat tuntuivat täysin kykenemättömiltä huomaamaan, mitä heidän silmiensä alla oikeasti tapahtui. Jotenkin tuntui, kuin he olisivat itse olleet kiusaamisen mahdollistajina. Oliko heistä puolitietoisesti parempi se, että viha ja halveksunta kohdistui yhteen oppilaaseen kuin kenties opettajaan tai opetukseen.

Håkanin hätää, edes kahta itsemurhayritystä, ei huomattu missään vaiheessa kotona - tai sitä ei haluttu omien kiireiden keskeltä nähdä. Isä oli aina työmatkoilla, ja äitikin teki pitkää päivää. Håkanin illat kuluivat synkissä ajatuksissa. Metallimusiikki lohtuna.

Kirja sijoittuikin suuremmaksi osaksi koulupäiviin ja -matkoihin. Jotkut oppilaat kohtelivat häntä ihan ihmisiksi ollessaan yksin koulun ulkopuolella. Kun kiusaaminen vähitellen tiivistyi koko luokan rintamalinjaksi yhtä vastaan, käänsivät nämäkin hänelle selkänsä.

Empatian esiinpurskahduttamista kaikille

Håkan kuvailee itsevihaansa, mitättömyyttään, rumuuttaan, nolluuttaan, näkymättömyyttään, yksinäisyyttään aikuisen kertojan äänellä. Pienen pojan näkökulma ei oikeastaan suoraan kuulu, sillä tapahtumat vaikuttavat osin hyvin kypsästi analysoiduilta. Paluu menneisyyteen ei varmasti ollut kirjoittajalle helppoa. Kevätjuhlan todistustenjaon jälkeen ysiluokkalainen käveli pois koulusta taakseen vilkaisematta ja vannoi: "tänne en palaa enää koskaan."

Håkanin tunteet, johtopäätökset ja toiminta tuntuvat ymmärrettävän loogisilta. Lukijana en voinut olla miettimättä, miten itse olisin vastaavanlaisessa tilanteessa reagoinut. Toisaalta kirja herätti valtavan halun puuttua ja ottaa ohjat omiin käsiinsä! Ymmärrä hei Jaana - tämä tarina oli jo, kyseesä on vain kirja, tällaista se oli silloin kasarikoulussa. Pystyin vain siirtämään kirjan sivuun hetkeksi. Seuraavaksi mietin, onko pahin kiusaaja kaikista eli Leo lukenut kirjaa. Onko hän kuulolla!

Kunpa näin vaikuttava kirja käännettäisiin suomeksi. Mielestäni kaikkien koululaisten, vanhempien ja opettajien tulisi lukea se - ei viihteen vaan oppimisen vuoksi. Tämä kirja toimii empatian (tai vihan vääryyttä kohtaan) ryöpsäyttäjänä aivan eri tasolla kuin Enkeli-Elisat tai julkkisten lööpeissä poraamat koulukiusausmuistelut. Kirjan jälkipyykiksi voitaisiin kehittää erilaisia malleja ja vertaistukea, joita jakaa netissä.

Kolmen vuoden kärsimyksen loputtua jäljellä ovat vain seuraavat ajatukset:

"Vad jag såg var ett hjärta som dött, trots att det fortfarande slog.
 Vad jag såg var en hjärna som slutat tänka, fast den tänkte för mycket.
 Vad jag såg var ett liv utan värde, utan innehåll.
 Vad jag såg var en ensam man, som ville men inte vågade dö"

"Näin sydämen, joka löi, vaikkakin oli kuollut.
 Näin mielen, joka oli lopettanut ajattelemisen, ollen täynnä ajatuksia.
 Näin arvottoman elämän, ilman sisältöä.
 Näin yksinäisen miehen, joka halusi kuolla. Muttei uskaltanut."

Kuoleman jälkeinen yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Sosiaalisten suhteittensa suhteen tasapainossa olevilla ihmisillä on yleensä läheisiä ihmisiä ikään kuin kehillä. Lähimmällä kehällä ovat esimerkiksi puoliso ja lapset, seuraavalla läheiset ystävät, sitten naapurit ja niin edelleen.

Kun sitten jokin ihminen syystä tai toisesta katoaa lähimmältä kehältä, menee oma aikansa, ennen kuin tuon ihmisen jättämä aukko täyttyy. Katoamisen ja täyttymisen välinen ajanjakso on altis yksinäisyydelle. Mitä pidempään ajanjakso kestää, sitä suurempi riski on, että yksinäisyys muuttuu identiteetin osaksi.

Tina Lundánin kirja Ensimmäinen kesä kertoo tuosta ajanjaksosta. Kirjan päähenkilön Sannan mies Pauli on kuollut vakavan ja pitkän sairauden jälkeen syksyllä. Hän on jäänyt yksin murrosikäisen tyttärensä Ullan kanssa. Tuossa tilanteessa Sanna pyristelee uuden identiteettinsä rakentamisessa. Yhden asian hän on päättänyt: hän ei elä loppuelämäänsä leskenä, vaan haluaa uuden miehen. Mahdollisimman pian, mahdollisimman hyvän.

Sanna haluaa tuntea itsensä kokonaiseksi uudestaan ja löytää paikkansa maailmassa, jossa ihmiset elävät perheissä ja parisuhteissa. Ratkaisu sekä yksinäisyyteen että lesken identiteettiin on siis uusi mies. Samalla häneen kuitenkin sattuu. Sanna elää muistoissaan ja kipuilee uudessa elämäntilanteessaan. Hän tuntee itsensä vajaaksi:

”Ikävä painoi rintaani sietämättömästi. Muilla oli perheet ja parit. Ei sillä ollut väliä kuinka käsittämättömältä suhde saattoi ulkopuolisesta vaikuttaa. He kaikki kuuluivat jollekin. Yön pimeydessä he saivat kääntyä nukkuvan puoleen ja nuuhkia rakkaansa selkää.” (s. 81)

Hänen suhteensa edesmenneeseen mieheensä oli ollut läheinen. Hän oli rakastanut ja häntä oli rakastettu. Miehessä oli toki ollut huonot puolensa, kuten työnarkomania, mutta Sannan muisteloissa heikkoudet jäävät selvästi vahvuuksien varjoon.

Pitkän sairauden aikana hän oli kuitenkin valmistautunut uuteen elämään Paulin kuoleman jälkeen. Pauli oli myös ymmärtänyt asian. Niinpä Sanna pystyi mielessään pyytämään Paulia valitsemaan hänelle uuden miehen, sillä ilman ”en jaksaisi olla tässä maailmassa”.

Pauli kuoli syksyllä ja kirjan alussa eletään seuraavaa kesää. Uutta miestä ei kuitenkaan ole löytynyt.

Yksinäisyydessään Sanna simuloi ihmissuhdetta kävelemällä miesten perässä kuvitellen heitä kahta yhdessä kulkevaksi pariskunnaksi. Ihmiset mieltävät hänet leskeksi. Lohdutusyritykset satuttavat ja sosiaalisissa tilanteissa hän tuntee itsensä ylimääräiseksi.

Yllättäen uusi mies tulee vastaan perheen kesämökkiyhteisössä, josta Harri-niminen mies oli vuokrannut  asunnon. Samalla kun Sanna puhdistaa asuntoaan Paulin vanhoista tavaroista, Harri lähestyy häntä. Juhannuksena he koskettavat toisiaan, ensin varovasti ja sitten enemmän. Suhde alkaa kehittyä. He arvailevat toisiaan. Ja sitten suhteeseen tulee ryppyjä ja se loppuu. Sanna poistaa Harrin numeron kännykästään.

Olen joskus tutkinut parisuhde-eron jälkeen tapahtunutta elämän uudelleenrakentumista naisten näkökulmasta. Niissä tarinoissa eron jälkeistä ensimmäistä suhdetta kutsutaan kuvaavasti laastariksi. Pysyvämpi suhde on uusi onni (UO).

Sannalle Harri on laastari, jota hän tarvitsee uuden elämänsä alkua varten. Sen paikan Harri täyttää hyvin, vaikka onkin muuten vajanainen ja Sannalle sopimaton: hän myös häviää Paulille monella eri mittarilla.

Lundanin kirja on elämänmakuinen kuvaus kuoleman jälkeisestä yksinäisyydestä. Se on hyvin kirjoitettu ja yksinäisyyden osalta havainnollinen. Tarinassa ovat mukana entiset muistot, uusi elämäntilanne, ja pyrkimys uudelleenrakentamiseen. Emotionaalisesti se sitoo yhteen kirjoittajan, Sannan ja lukijan, jotka hengittävät samaan tahtiin. Se on pieni kirja suuresta asiasta.

Jälkikirjoitus:

Tämän bloggauksen paikallistamiseksi on ehkä merkityksellistä se, että tunsin Tina Lundánin edesmenneen miehen Rekon varsin hyvin. Tinan ja Rekon yhdessä kirjoittamassa, de facto Rekon sairautta käsittelevässä kirjassa Viikkoja, kuukausia on seuraava teksti:

"Viimeksi se oli alkanut jonkun tutkijaprofessorin kanssa kirjoittaa novellikokoelmaa ja suunnitellut vaellusta Lappiin. Sitten kun ylimääräinen kortisoni oli haihtunut, se oli tipahtanut maanpinnalle yhtä kovaa kuin oli ylöskin ampaissut. Oli joutunut nolona perumaan annettuja lupauksiaan." (s. 136)

Minä olin tuo professori. Olin myös Rekon hautajaisissa. Tinalle, jonka tunsin vain Rekon kautta, lähetin Rekon kuoleman jälkeisenä jouluna kortin. Sen jälkeen en ollut hänestä kuullut mitään, vaikka usein olen häntä ajatellut, kun olen Rekon kirjoja nähnyt. Toivottavasti Tina on löytänyt elämässään sen, mitä Sannan suulla kirjassaan toivoi. Muita kirjoja hän ei ole Ensimmäisen kesän jälkeen kirjoittanut.

Äitiyden synnytys: pelolla ja yksinäisyydellä

Olen jahdannut ahneesti kirjaa, jossa kuvattaisiin avoimen rehellisesti vauvapalstaäitejä, rintaruokkijoita, hysteerisiä kotiäitejä ja heidän yksinäisyyttään.

Tämä olisi todella sen verran herkullinen aihe, että taidanpa itse kirjoittaa siitä romaanin vielä joskus. Aiheena se uppoaisi ainakin vauvapalstaäiteihin, rintaruokkijoihin ja hysteerisiin kotiäiteihin, jotka äärikriittisenä yleisönä joko söisivät elävältä ja tuhoaisivat minut tai kohottaisivat minut kaikkien vauvapalstalaisten ylipapittareksi.

Ilahduin, kun silmäilin Mirjam Lohen kirjan Nuttu takakantta Pointissa: "Lohi kuvaa lapsettomuuden pelkoa, äitiyden myyttejä ja todellisuutta, yksinäisyyden hirvittävyyttä ja yksinäisyyden tarvetta." Mun kirja!

Päähänkäyvää mättäämistä

Tosi toimiin päästyäni petyin kovin ja kovin nopeasti. Tämä kirja ei ole vauvapalstalaisille. En olisi lukenut teosta loppuun, ellen olisi ollut tarpeeksi tarpeessa. Kun olin päässyt nyt näin likelle minulle läheistä aihetta, niin en voinut luovuttaa. Takakannen mukaan kerronta on lyyristä ristivalotusta, mutta mielestäni kerronta on harvinaisenkin sekavaa, poukkoilevaa, vaikeaselkoista ja lukijaepäystävällistä.

Missäkö mättää, kun lukija ei tajua, mistä elämänvaiheesta kussakin pikkukappaleessa on kyse. Tai kun henkilöt ovat nimeltään äiti, mies, sisko, tyttö, isä, poika? Kokonaisuutena kerronnassa ei ole mitään järjestystä, vaan ajoissa ja paikoissa poukkoillaan sinnetänne. Sama lapsi synnytettiinkin useaan kertaan. Kirjailija käyttää "vääriä" verbejä kuin kikkaillakseen kielellämme. Alkoi vain ottaa päähän.

Makuasia lienee se, etten pidä tällaisestä kerronnallisesta tyylistä romaaneissa: "Ompelen mekon omannäköisen, koltun kotikutoisen, nutun nurinperisen." Runokirjat runokirjoina ja romaanit käyttökielellä kiitos tack.

Äitiyden synnytys

Nutussa on kuitenkin piilotettuja ansioita, joita yritin poimia kuin pullaa rusinoiden seasta (toinen makuasia: rusinoiden paikka ei ole pulla). Täytyy kyllä huomauttaa, että saatan ymmärtää tästä kirjasta paljon väärin. Toisaalta voi olla niinkin, että tärkeitä nyansseja jäi täysin ymmärtämättä.

Minäkertoja "äiti" on varmaankin omanikäiseni (päättelin lapsen Braz-nukesta), sellainen hujakoilla kolmi-nelikymppinen, Itä-Suomen maaseudulta Helsinkiin ensin opiskelemaan muuttanut nainen, myöhemmin ekonomi, joka haluaa perheen.

Halu ei kuitenkaan konkretisoidu ilman järeitä lapsettomuushoitoja, joiden avulla syntyvät tyttö ja poika. Tytön ja pojan syntymisestä ei kuitenkaan synny heti äitiyttä, vaan se täytyy synnyttää vielä erikseen.

Kertojatar vatvoo ajatuksissaan menneisyyttään, omaa lapsuuttaan, kuolleita sukulaisiaan. Lapset valvottavat, onni ja ilo ovat kateissa, mutta toisaalta jonkinlainen elämisen ja olemisen vimma hänestä tursuaa. Kirja tosin loppuu, ennen kuin tuota elämänvoiman alkulähdettä tai lopputulemaa paljastetaan.

Lapsuuden epäreiluudet

Kun pitäisi elää elämän parasta aikaa, kotiäiteillä, lapset ensin - itse jos ehtii -elämää, niin tuskin koskaan missään muussa elämänvaiheessa ovat odotusten ja toteutumien väliset mittasuhteet tai jopa mittarit yhtä epäsymmetriset. Kaikille ei luvattua onnenhuumaa ja täyttymystä vain tulekaan, joku voi olla liian väsynyt siitä nauttiakseen tai sitten ympäröivät tosiseikat aiheuttavat vastareaktioita tai varastavat kaiken huomion.

Kun vauva huutaa päivät ja yöt läpeensä, niin onni vähintäänkin säikähtää ja piiloutuu. Elämä supistuu ja sykkii pienellä kehällä: asunto, perhe, vauva, minä, seuraava huuto.

Synnytyksen jälkeen ja imetyksen aikana naisen elimistössä myllää sellainen määrä hormoneja, että niillä taltuttaisi norsunkin. Ilmeisesti juuri nämä hormonihöyryt sekä vauvan läsnäolo nostattavat mielenpintaan muistoja ja unia äidin/äitien omasta lapsuudesta. Omia tekemisiään ja kokemuksiaan tarkastelee täysin uudessa valossa. Tunteet ailahtelevat katumuksesta kauhuun, pelosta helpotukseen.

Itse pohdin aikoinani niiden tarkoituksena olevan vastuun perilleviennin tehostamisen ja suojelunhalun vahvistamisen.

Kertojaminän lapsuus oli mielestäni sopivan seesteinen, yhteisöllinen ja jopa onnellinen. Sitä miksi hän muisteli kovin paljon kokemiaan epäreiluuksia, en oikein ymmärtänyt. Ehkäpä esikoislapsen rooli maalla vielä hänen lapsuutensa aikaan oli liian vastuullinen liian nuorena. Tämä päätelmä on itsearvattu.

Lapsiperheonnetar

Kirjan äiti antaa itsestään yksinäisen tunnelman. Hänen miehensä näyttäytyy lähinnä lasten siittäjänä ja (fyysisesti) poissaolevana. "Muistin taas väljyyden, tyhjyyden, välimatkat, yksin olemisen, yhdessäkin yksin olemisen. Muistin taas millaista on, kun on pitkä matka toiseen, vaikka hän istui vieressä."

Olisin halunnut lukea sellaisen kirjan, jossa kuvataan kutkuttavan tyypillisiä kotimarttyyrireaktioita: kun mies palaa töistä kotiin ja "kaikki on päin helvettiä, kun sinäkin olet aina siellä töissä."

Missä vertaistukiryhmien selkäänpuukotusjoukot? Vauvapalstailut ja aihe vapailut? Päähenkilöllä oli muutamia IRL-naisystäväkontakteja, joita tosin kuvattiin hyvin pintapuolisesti. Lasten seura ei riitä yksinäisyyden häivytykseen, vaikka he jos ketkä ovat yhtä ja samaa organismia. Tai ehkä juuri siksi.

Kotiäidin ulkopuolisille täysin käsittämättömiltä näyttäytyvät pelot kuvattiin Nutussa jotenkin luettelomaisella tyylillä. Kun tuntee itsensä kerrankin aidosti korvaamattomaksi, niin maailma saa uhkaavat kasvot: terroristit kaatavat WTC-tornit, koirankusettaja raiskaa ihan varmasti, ainakin kaikki aiheuttaa syöpää. Kuka lapseni sitten hoitaa?

Tällaisten ajatusten ja kehäpäätelmien keskelle jää kiinni kuin joenpyörteeseen, jos on yksinäinen. Ei ketään kenelle jakaa tai ketään jolta kysyä.

Maalta sinä olet tullut

Yksinäisyys saa vahvistusta maalta kaupunkiin muuttaneen juurettomuudesta. Paluu kotiseudulle vanhempien luokse viiltää joka kerta:

"kesti kauan huomata, että minäkin olin sellainen, joka lähtee etelän kaupunkeihin, pirstoo suvun, saa vähän lapsia tai ei ollenkaan, on pieniperheinen, pienisukuinen tai suvuton, ettei minuakaan enää maa elättänyt -- että me kaikki olimme muurahaisia, jotka eivät enää voineet elää suuressa keossa, koska sitä oli häiritty -- ja me perustelimme hätäpäissämme uusia pesiä, pesänalkuja -- eikä rauhaa ollut missään."

Äitiä hävetti se, että hän joutui pyytämään ulkopuolista apua selvitäkseen arjestaan. Toisaalta hän samalla ymmärsi myös rajallisuutensa ja osasi antaa itselleen armoa. Uskon ja luotan siksi, että hän pärjää kyllä.

Kirjailijan yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Jaana Huhta esitteli aikaisemmin tässä blogissaan Raija Siekkisen kirjan Saari ja huomautti muun muassa, että ”kirja näytti hyllyssä siltä, ettei poloista ole kukaan lainannut koskaan.”

Yksinäisyyskirjailijana profiloitunut Siekkinen kuoli vuonna 2004. Internetistä löytyvät muutamat muistokirjoitukset kertovat arvostetusta kirjailijasta, jonka lukijakunta jäi vähäiseksi ja jonka sosiaaliset suhteet olivat vuosien mittaan hapertuneet olemattomiksi. Hän menehtyi yksin omaan sänkyynsä tupakasta syntyneen tulipalon tappamana.

Siekkisen tuotanto ei ole löytänyt suuria lukijamääriä myöskään kirjailijan kuoleman jälkeen. Helmetin mukaan hänen kirjojaan on pääkaupunkiseudun kirjastoissa suhteellisen paljon - ehkä noin 25–30 per keskeisin teos, mutta niistä vain muutama oli lainassa elokuun alussa 2012.  

Samaan aikaan Raija Siekkinen on kuitenkin noussut uudelleen lukijoiden tietoisuuteen nyt esiteltävän Joel Haahtelan teoksen Katoamispiste seurauksena. Tuo teos on takakantensa mukaan ”tutkimusmatka Raija Siekkisen maisemaan”. Paradoksaalisesti Haahtelan kirja on ollut myyntimenestys. Sitä on Helmetissä noin 150 kappaletta, ja tätä kirjaa on varsin hyvin lainattukin.

Katoamispiste ei ole kirjallisuustieteellinen tutkimus vaan kaunokirjallinen teos. Se kuitenkin leikittelee tutkimuksen ja kaunokirjallisen teoksen rajapinnassa tulkitsemalla Siekkistä hänen kirjojensa avulla.

Kirjan avainhenkilö on ranskalainen nainen Magda Roux, joka etsii Suomesta entistä aviomiestään Paul Roux’ta. Mies on kadonnut jättämättä jälkeensä muita vihjeitä kuin helsinkiläisestä matkustajakodista lähetetyn postikortin. Sen ohella ainoa Magdan tuntema yhteys Suomen ja Paulin välillä on Raija Siekkisen romaanin Häiriö maisemassa ranskannos Une fissure dans le paysage, jonka hän tuo mukanaan Suomeen.

Kirjan kertoja on kirjailijanuran kolmen kirjan jälkeen lopetellut lääkäri. Hän kohtaa Magdan sattumalta, tutustuu häneen Ekbergin kahvilassa ja kiinnostuu tarinasta. Magdan ja kertojan yhteinen yritys löytää Paul matkustajakodista ei tuota tulosta. Sinne on kuitenkin jäänyt muutamia esineitä, joiden avulla kertoja pääsee etsinnöissään muutaman askeleen eteenpäin.

Hän hakeutuu arkistoihin, löytää joitakin lisävinkkejä ja päätyy muutaman mutkan jälkeen Siekkisen kotikaupunkiin Kotkaan. Siellä hän tapaa Siekkisen tunteneita ihmisiä, kulkee Siekkisen kulmilla, ja yrittää ymmärtää Siekkisen elämää. Samoilta kulmilta kertoja löytää myös merkkejä Paulin vierailusta Kotkassa – ja mahdollisesti näkee myös Magdan, jonka olisi pitänyt jo poistua Suomesta.

Pienien havaintojen perusteella hän päättelee Raijan (Haahtela käyttää Siekkisestä etunimeä) ja Paulin mahdollisen suhteen luonteen. Sen enempää asiaa paljastamatta kyse on sivusuhteesta Raijan vieraillessa Ranskassa. Samalla hän korostaa, että ”totuutta” ei asiasta saada tietää koskaan: ”tämän lähemmäksi en pääsisi heitä, tämän enempää en koskaan saisi tietää”.

Hän miettii myös tapaamisten ja Siekkisen kirjojen avulla Raijan identiteettiä. Kirjan avainkappale on sivulla 99: ”Raija oli menettänyt yksi kerrallaan kiintopisteensä. Talo, joka oli merkinnyt kotia, oli poissa. Mies oli poissa. Kesäpaikkaa ei enää ollut, ja kaupunki hänen ympärillään oli pelkkä käsite, hän itse kelluva piste, kirjoittaminen ohut lanka todellisuuteen.”

Edellä kerrotun ohella hän oli myös menettänyt äitinsä, johon hänellä oli ollut ongelmallinen suhde. Omia lapsia hänellä ei ollut, ja suhteet puolison lapsiin olivat etäiset. Hän haki elämän mielekkyyttä matkailusta, joka inspiraation sijasta aiheutti usein pettymyksiä, ja johon hänellä ei oikeastaan ollut varaa.

Elämänsä loppupuolella Raijaa ei muille ihmisille ollut olemassa muuten kuin kirjailijana ja siinäkään roolissa hän ei ollut vahvoilla. Kuvaavaa on, että Helsingin Sanomissa ei ollut arvostelua hänen viimeisestä teoksestaan. Kirjan mukaan Raija lopulta köyhtyi, alkoholisoitui ja erakoitui. Jos hän joskus oli ollut onnellinen, se hiipui yksinäistymisen myötä. Hän katoaa ihmisten mielistä, päätyy ”katoamispisteeseen”.

Identiteettiteorioissa oletetaan yleensä identiteetin rakentuvan ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Ihmiset eivät luo sosiaalisia suhteitaan, vaan sosiaaliset suhteet luovat ihmiset. Näiden teorioiden näkökulmasta Siekkinen on esimerkki epäonnistuneesta tai vaillinaisesta identiteetistä, jolta puuttuu elämään jäsentävät kehykset.

Edellä mainitun peruskertomuksen ohella kirjan sisään on kirjoitettu sen kertojan ja hänen puolisonsa Lotan eroon päätynyt rakkaustarina. Se kuvataan takautumina, jotka niveltyvät osaksi Magdan ja Paulin tarinaa. Kirjan loppupuolella lukija jää arvailemaan, minkälaiseksi Ranskassa toisensa uudestaan tapaavien Magdan ja kertojan suhde on muodostumassa. 

Kaiken kaikkiaan Haahtela on kirjoittanut kirjan, joka puhaltaa elämää Siekkisen tuotantoon. Se on tarkkaan harkittua tekstiä, joka hienovaraisesti kertoo kohteestaan. Ilman sitä tuskin hakeutuisin Siekkisen kirjojen pariin, kun kiertelen antikvariaatteja. En osaa sanoa, mahtaisiko Siekkinen tekoa arvostaa, mutta ainakin minulle Haahtela on tehnyt palveluksen.