Kirjoittaja: Juho Saari
Emma Juslin (1985) on suomenruotsalainen kirjailija, joka on kirjoittanut kolme kiiteltyä kirjaa. Nyt esiteltävä "Yksin yhdessä" on hänen kolmas kirjansa. Löysin senkin sattumalta porvoolaisesta antikvariaatista, ja ostin sen takakannen ensimmäisen lauseen vuoksi: ”Emma Juslinin kolmas romaani pohtii synkän huumorin ja taitavan kerronnan kautta yksinäisyyttä.” Se siis määrittää itsensä yksinäisyyskirjaksi, ja sellaisena se on itseoikeutettu Jaanan tähän yksinäisyyskirjoja esittelevään blogiin.
Kirjan nimi "Yksin yhdessä" kertoo teoksesta olennaisimman. Siinä kuvatut ihmiset eivät ole yksin sikäli, etteivätkö he olisi vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Keskeisistä henkilöistä yksikään ei ole yksin, vaan he tapaavat muita ihmisiä, heillä on muutamia ystäviä, ja he saavat itsensä eri tavoilla kuulluksi.
Yksinäiseksi heidät tekee yhtäältä elämän päämäärättömyys ja toisaalta ihmissuhteiden sisällyksettömyys. Elämä ei mene niin kuin ehkä pitäisi. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän ahdistuneita sen kanssa.
Kirja on kirjoitettu kolmen henkilön näkökulmasta. Avainhahmo on isänsä kanssa asuva Olga. Isä on venäläistaustainen ”luuseri”, joka ”työskentelee työttömänä” ja käyttää päivänsä kahvitellen ystävänsä Fredin kanssa.
Silloin tällöin mainittava suomenruotsalainen äiti on aikanaan kyllästynyt mieheensä, eronnut ja naiskentelee ympäriinsä. Olga itse on lukiolainen, joka juhlii reippaasti ja hakee venäläistaustansa takia paikkaansa ruotsinkielisessä kulttuurissa. Hän saa osansa venäläisiin naisiin kohdistuvasta huorittelusta.
Tove on Olgan äidinkielenopettaja, joka haluaa runoilijaksi. Ruotsinkielistä kirjallisuutta tukevan säätiön runokilpailun deadline lähestyy, ja hän työstää runoraakileita tavoitteenaan ylittää julkaisukynnys ja saavuttaa ruotsinkielisen kirjailijayhteisön jäsenyys. Samalla koulussa on kaikenlaista narinaa opettajien keskuudessa, mikä aiheutuu talon tavoista ja oppilaiden tekemisistä.
Stina on puolestaan Fredin tytär ja Toven ystävä, joka opiskelee yliopistossa sosiologiaa (sic!) ja kipuilee elämänsä kanssa. Kipuja aiheuttavat hänen erilaiset taloudelliset ja mielenterveyteen liittyvät ongelmansa sekä poikaystävä Sebastian, joka muiden ohella on viritellyt jonkinlaista suhdetta myös Toven kanssa.
Kirjan ydin ei ole oikeastaan kirjan tapahtumissa. Kullakin päähenkilöistä on omat ongelmansa, ja he hakevat omia selviytymistapojaan. Elämät kulkevat pienin askelin, mutkitellen, oikeita ja vääriä valintoja miettien. Kukin tarvitsee vuorollaan tukea, Stina enemmän kuin muut, mutta lopulta ihmiset kytkeytyvät toisiinsa ja päätyvät perisuomalaiseen tapaan saunaan.
Tarinaa itseään tärkeämpää on se, kuinka Juslin on kirjoittanut sen. Hän on sanojenkäytön taituri, kääntää ja vääntää, ja muokkaa yksinkertaiset havainnot maistuvaksi (ruotsin)kieleksi.
Yksinäisyyttä on kirjassa latenttina muuttujana: sen eri piirteet ovat kirjassa jatkuvasti läsnä, mutta Y-sanaa ei juurikaan käytetä. Se on pääteltävä esiin tilanteista ja tapahtumista, pienistä vihjeistä. Sitä ei siis julisteta ulos isoin kirjaimin, vaan se kuiskailee läsnäolostaan tavalla, joka ei jätä lukijaa rauhaan. Kuten Juslin kirjan yhdessä avainlauseista toteaa: ”Sanat koskevat kaikkea tuota. Yksinäisyyden sanat. Yksi plus yksi on yksi.”
Tekstissä on hienoja yksinäisyyteen kytkeytyviä lauseita, kuten vaikkapa: ”Jos on kuollut, on kuollut ja jos sataa, on vain otettava sateenvarjo ja pidettävä itsensä koossa” (s. 63). Mutta joskus menee vähän falskiksi, kuten vaikkapa seuraavassa: ”Älkää antako eksistentaalisen yksinäisyyden herättää teitä tosi-tv:n syrjäytymispolitiikasta.”
Kirjassa on yksi jonkin verran häiritsevä piirre. Kirjoittaja haluaa etäännyttää tarinansa todellisista paikoista ja ihmisistä, mutta syystä tai toisesta hän vain vääntää sanoja hiukan suuntaan tai toiseen. Porvoosta tulee Vorpoo, Helsingin yliopiston sosiologian professori Sulkusesta tulee Koskinen ja nimeltä mainitsematon puolalainen sosiologi on Zygmunt Bauman. Samankaltaisia väännöksiä on kirjassa muitakin. Tietysti on makukysymys, ovatko väännökset hauskoja tai tyhmiä, mutta miksi väännellä, kun todellisuus paljastaa itsensä seuraavassa lauseessa?
Tiivistäen, Juslinin kirjan vahvuus on sen kielessä, tavassa jolla hän kertoo monella tapaa pienistä asioista maistuvalla tavalla. Hän on punninnut lauseensa huolella ja kuvaa ihmisten tunteita ja tekoja tarkkaan. Mitä kauemmas yhteiskuntaan hän omista ihmisistään ja heidän ajatuksistaan etenee, sitä julistavammaksi hänen viestinsä muuttuu. Kokonaisuus on kuitenkin hieno – joko sen takia tai siitä huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti