En tiennyt alkuun, onko käsissäni yksinäisyyskirja. Kaikki Paavilaiset on luettu, ja olen kategorisoinut ne sarjaan keskiraskas hömppä. Paavilainen on monisanainen, vivahteikas ja hoksaavainen kirjoittaja. Tämä viimeisin ei ollut enää hömppää - tämä oli yksinäisyyskirja. Lukisin myös yksinäisyyshömppää, jos sellaista löytyisi.
Häpeää ja hiljaisuutta
Kylmä kamari on kehityskertomus sodankäyneen sukupolven kasvattaman perheen vaiheista, vaikkakin se kuvaa vain yhden kesän tapahtumia ns. reaaliajassa. Pääosassa on maatilan tytär, 17-vuotias Elina, jonka toiveissa on päästä pois ja vähän äkkiä henkisesti kylmästä ja sulkeutuneesta kodistaan. Samassa kammarissa nukkuu 23-vuotias Ansa, joka on hänen tätinsä, eli isän sisko. Häpeällä hiljennetty, halveksunnalla hävitetty.
Ansa on kuitenkin tilan tosiasiallinen emäntä. Hän harventaa, kokkaa, marjastaa, siivoaa. Samaan aikaan Elinan äiti makaa depressiopotilaana sängyssään.
Taustalla vellovaa tragediaa avataan pitkin tarinaa Elinan ajatelmina ja kertojaäänen kaikuna. Ääniääneen puhutaan lähinnä vain säästä: alavilla mailla hallanvaara.
Kun perheen häpiä sitten lätkäistään lukijan eteen levälleen, on hän jo siitä valmiiksi tietoinen, mutta myös niin kiintynyt aidon ihmisen tuoksuisiin henkilöihin, että toivoo vain suurta sovintoa ja sopua. Häpeän syöpä on valitettavasti ärhäkkää laadultaan.
Vastakohtien vimmalla
Elinan ylimenevä kertojaääni aiheuttaa välillä kiusallista ristiriitaa ja hämmennystä: itse en ollut 17-vuotiaana pikkukaupunkilaisfriiduna noin paria vuosikymmentä myöhemmin läheskään yhtä tiedostava, laajasti ajatteleva ja määrätietoinen. Kirjailija on toki vapaa liioittelemaan.
Ajattelin kuitenkin rinnalle haamukertojan ja sain näin helpotukseni ilman, että joudun palaamaan nyt yhtään syvällisemmin 17-vuotiaaseen itseeni. Haamukertoja kurkotti välillä oraakkelimaisesti kauas henkilöiden tulevaisuuteenkin.
Ajattelin kuitenkin rinnalle haamukertojan ja sain näin helpotukseni ilman, että joudun palaamaan nyt yhtään syvällisemmin 17-vuotiaaseen itseeni. Haamukertoja kurkotti välillä oraakkelimaisesti kauas henkilöiden tulevaisuuteenkin.
Kirjassa kärjistetään etenkin oikeasti olemassaolevia vastakohtia, joiden kautta Elina määrittelee itseään ja paikkaansa, lähinnä seuraavia siirtojaan varten. Kaupunkilaiset saapuvat kesäisin maatilalle lomailemaan, marjastamaan ja nauttimaan siitä, kun "maito ja kananmunat eivät maksa mitään." Silti Elina haikailee kaupunkiin ja häpeää alkeellisia asuinolojaan ja vihaa jatkuvaa raatamista kasvimaalla ja marjapuskissa.
Paikkakunnan sisällä vastakkainasettelu näyttäytyy nahkatehtaan sisätyöläisten ja edelleen alkutuotannosta elantonsa ottavien ulkona uurastavien kontrastointina. Ja tietenkin Elina kadehtii tehtaan väkeä.
Ilo toisaalla, ahdistus kotona. Kotikielen lauserakenteessa esiintyvät yleisimmin subjekti, predikaatti ja kieltosana. Kun pyytää rahaa bussilippuun, saa lisänä päälle huokauksen. Älä kehu, älä kiitä. Toisen uutta pyörää kommentoidaan: "uuren kankia."
Elämänvaiheyksinäisyys
Elinalla on yksi ystävä tai enemmänkin koulukaveri, jota hän ei työntäyteliään kesän aikana ehdi tavata. Lisäksi hänellä on poikaystäväksi hyväksytty Make, jonka avulla hän hankkiutuu eroon neitsyydestään, ja jota hän puolitietoisesti hyväksikäyttää pääsylippuna hetkelliseen iloisuuteen ja toisenlaisuuteen.
Elina on kuitenkin yksinäinen omassa tilassaan vaihettumisvyöhykeellä ennen irtiottoa fyysiseen ja henkiseen matkaan: korkeampaan koulutukseen, uuteen kaupunkiin, hienompiin piireihin, aikuisuuteen ja eroon menneisyydestään.
Elinan yksinäisyys on vahvasti myös menettämisen, luopumisen ja hyvästijättämisen pelkoa. Hän tietää kaipaavansa kotia, ihmisiä ja maaseutua, kun sieltä lähtee. Tulevan menetyksen ahdistus ja epätietoisuuden pelko kuvastuvat kiinnittymättömyytenä ja sitoutumisen vaikeutena, yleisenä olemisen hankaluutena ja haikeutena.
Sateenkaarta katsellessaan Elina ajattelee: "Kummassakohan päässä aarre on? Sielläkö, mistä ihminen lähtee, vai siellä, minne hän on kiitämässä."
Herkkää havainnointia ja tietoista merkityksellistymistä
Lähtöä tekevän mieli on välitilassa. Se on herkistynyt havainnoimaan tuttua ympäristöään, josta se kuitenkin tekee samalla pesäeroa. Tietoisuuden tasolla kodin ja läheisten merkitys valkenee Elinalle vasta sen jälkeen, kun hän pistäytyy muumaalla mansikoita poimimassa. Täytyy olla ensin poissa, jotta voi tulla kunnolla perille.
Ansan ja Elinan juhannussaunonta on kuvattu niin vaikuttavasti, että se verestytti jopa omia lapsuuden Alavuden mummolan saunamuistojani - Elinan aistimusten ja havaintojen kautta. Jos tätä kirjaa ei jostain syystä halua lukea kokonaan, niin kannattaa ainakin nautiskella sivut 134-137:
"Sillä he eivät unohda näitä saunahetkiä; jokaisesta kesäillasta he hakevat samaa savuntuoksua, tunnustelevat kuumottaako seinälauta hartioita yhtä kimakasti; -- hehkuuko iho kuin sitä olisi marjamehulla hangattu--".
Kun Elinan äiti sivuaa mahdollisuutta luopua maatilasta ja vanhempien muuttoa rivitaloon, niin Elinan irtautumiskiito heittää vauhdista sellaisen pakin päälle, että savu nousee. Omalle kodille, sen maille ja mannuille, sukupolvien ja omien vanhempien työlle osoitettu hätäparkaisu on kirjan toinen loistelias kohokohta (sivut 248-253).
"Isä tarvitsi talikon, jonka upottaa sontaan, rautakangen, jolla järsiä seipäänreikää, trasselin kosteuspyyhkeekseen, naftanhajun partavedekseen ja salpietarisäkin sohvatyynykseen."
Ihmishylyt ja syrjäytetyt sielut
Kiinnostavin teema kirjassa on (sukupolvien) rajoja jo pelkästään iällään rikkovan nuoren naisen eli Ansan ympärillä vallitseva hiljaisuus ja häpeä. Arvata saattaa, että Ansa on osa aikaisempaa traagista tapahtumasarjaa, eikä kirjasta ilmene, kuinka häneen suhtauduttiin sitä ennen.
Ansaan ei katsota, häntä ei nähdä eikä kuulla. Hän on välimuoto, ei-persoona. Hän on ilmaa - ei mitään. Ansa on yhtä kuin käytetty aika ja tarmo tilan töihin. Ansa on tarinan yksinäinen, jonka mieleen kirjailijakaan ei pääse.
Muistan minulle lapsena kerrotun ennenvanhaisia tositarinoita tällaisista hylyistä ja syrjäytetyistä sieluista: toisista naisista, äpärien äideistä, väärään mieheen kapsahtaneista tai vain pelkästään vääränlaisista. Yhteisön ja jopa oman lähipiirin tuomio sulkea henkilö täysin ulkopuolelle on varmasti pahempi rangaistus kuin mikään muu kuviteltavissa oleva.
Elina ei avarakatseisuudessaankaan osannut nähdä tämän kohtuuttomuuden yli. Lapset perivät suhtautumistapansa toisiin ihmisiin suoraan lähimmiltään. Se on hyvä muistaa.
Ilo toisaalla, ahdistus kotona. Kotikielen lauserakenteessa esiintyvät yleisimmin subjekti, predikaatti ja kieltosana. Kun pyytää rahaa bussilippuun, saa lisänä päälle huokauksen. Älä kehu, älä kiitä. Toisen uutta pyörää kommentoidaan: "uuren kankia."
Elämänvaiheyksinäisyys
Elinalla on yksi ystävä tai enemmänkin koulukaveri, jota hän ei työntäyteliään kesän aikana ehdi tavata. Lisäksi hänellä on poikaystäväksi hyväksytty Make, jonka avulla hän hankkiutuu eroon neitsyydestään, ja jota hän puolitietoisesti hyväksikäyttää pääsylippuna hetkelliseen iloisuuteen ja toisenlaisuuteen.
Elina on kuitenkin yksinäinen omassa tilassaan vaihettumisvyöhykeellä ennen irtiottoa fyysiseen ja henkiseen matkaan: korkeampaan koulutukseen, uuteen kaupunkiin, hienompiin piireihin, aikuisuuteen ja eroon menneisyydestään.
Elinan yksinäisyys on vahvasti myös menettämisen, luopumisen ja hyvästijättämisen pelkoa. Hän tietää kaipaavansa kotia, ihmisiä ja maaseutua, kun sieltä lähtee. Tulevan menetyksen ahdistus ja epätietoisuuden pelko kuvastuvat kiinnittymättömyytenä ja sitoutumisen vaikeutena, yleisenä olemisen hankaluutena ja haikeutena.
Sateenkaarta katsellessaan Elina ajattelee: "Kummassakohan päässä aarre on? Sielläkö, mistä ihminen lähtee, vai siellä, minne hän on kiitämässä."
Herkkää havainnointia ja tietoista merkityksellistymistä
Lähtöä tekevän mieli on välitilassa. Se on herkistynyt havainnoimaan tuttua ympäristöään, josta se kuitenkin tekee samalla pesäeroa. Tietoisuuden tasolla kodin ja läheisten merkitys valkenee Elinalle vasta sen jälkeen, kun hän pistäytyy muumaalla mansikoita poimimassa. Täytyy olla ensin poissa, jotta voi tulla kunnolla perille.
Ansan ja Elinan juhannussaunonta on kuvattu niin vaikuttavasti, että se verestytti jopa omia lapsuuden Alavuden mummolan saunamuistojani - Elinan aistimusten ja havaintojen kautta. Jos tätä kirjaa ei jostain syystä halua lukea kokonaan, niin kannattaa ainakin nautiskella sivut 134-137:
"Sillä he eivät unohda näitä saunahetkiä; jokaisesta kesäillasta he hakevat samaa savuntuoksua, tunnustelevat kuumottaako seinälauta hartioita yhtä kimakasti; -- hehkuuko iho kuin sitä olisi marjamehulla hangattu--".
Kun Elinan äiti sivuaa mahdollisuutta luopua maatilasta ja vanhempien muuttoa rivitaloon, niin Elinan irtautumiskiito heittää vauhdista sellaisen pakin päälle, että savu nousee. Omalle kodille, sen maille ja mannuille, sukupolvien ja omien vanhempien työlle osoitettu hätäparkaisu on kirjan toinen loistelias kohokohta (sivut 248-253).
"Isä tarvitsi talikon, jonka upottaa sontaan, rautakangen, jolla järsiä seipäänreikää, trasselin kosteuspyyhkeekseen, naftanhajun partavedekseen ja salpietarisäkin sohvatyynykseen."
Ihmishylyt ja syrjäytetyt sielut
Kiinnostavin teema kirjassa on (sukupolvien) rajoja jo pelkästään iällään rikkovan nuoren naisen eli Ansan ympärillä vallitseva hiljaisuus ja häpeä. Arvata saattaa, että Ansa on osa aikaisempaa traagista tapahtumasarjaa, eikä kirjasta ilmene, kuinka häneen suhtauduttiin sitä ennen.
Ansaan ei katsota, häntä ei nähdä eikä kuulla. Hän on välimuoto, ei-persoona. Hän on ilmaa - ei mitään. Ansa on yhtä kuin käytetty aika ja tarmo tilan töihin. Ansa on tarinan yksinäinen, jonka mieleen kirjailijakaan ei pääse.
Muistan minulle lapsena kerrotun ennenvanhaisia tositarinoita tällaisista hylyistä ja syrjäytetyistä sieluista: toisista naisista, äpärien äideistä, väärään mieheen kapsahtaneista tai vain pelkästään vääränlaisista. Yhteisön ja jopa oman lähipiirin tuomio sulkea henkilö täysin ulkopuolelle on varmasti pahempi rangaistus kuin mikään muu kuviteltavissa oleva.
Elina ei avarakatseisuudessaankaan osannut nähdä tämän kohtuuttomuuden yli. Lapset perivät suhtautumistapansa toisiin ihmisiin suoraan lähimmiltään. Se on hyvä muistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti