19.10.2014

Pimeän yön yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Kimmoisuustutkimuksen (resilience) keskeinen havainto on, että ihminen kestää vain rajallisen määrän erilaisia kolhuja, ennen kuin hän romahtaa. Kolhut ovat yleensä joko nopeita shokkeja tai pitkäaikaisia ahdistavia kokemuksia. Edellisiä ovat esimerkiksi ennakoimattomat onnettomuudet tai tieto puolison uskottomuudesta. Jälkimmäisiä ovat esimerkiksi pitkäaikainen köyhyys tai työttömyys. Kumpikin syö miestä ja naista, kunnes polvet pettävät enemmän tai vähemmän pysyvästi.


 Eva Illoisen kirja Ovi pimeään on kuvaus ihmisen kimmoisuuden romahtamisesta ennakoimattomien shokkien takia. Hänen kirjansa päähenkilö Ulla toimii pienessä länsirannikon kaupungissa kauppaoppilaitoksen opettajana. Hänellä on elämän palikat suurin piirtein kohdallaan. Kaunis koti, hyvä ystävä, mielekäs työ ja jonkin verran harrastuksentynkää. 

Sosiaaliset normit ovat toki tiukat: kapakkaan tai tanssimaan ei opettajalla ole asiaa, eikä oikein Alkoonkaan. Elämä on hidasta ja ennakoitavaa, vuoden kiertoon sidottua. Ulkonäöltään ja pukeutumiseltaan arkinen Ulla ei ole tyytyväinen elämäänsä, mutta keski-ikäistyvä lapseton nainen voi elää niinkin. 
 
Vähitellen elämään alkaa kuitenkin kertyä taakkaa. Isän kuolema on niistä ensimmäinen. Rakkaan isän kuolemasta seuraa äidin omalla luvalla tapahtuva muutto Ullan luokse asumaan, mikä puolestaan karkottaa Ullan elämästä hänen kollegansa Sepon, jonka kanssa hän oli aloittamassa hapuilevaa suhdetta. 


”He olivat molemmat yksinäisiä tässä pikkukaupungissa, jossa oli niin vähän tekemistä.” 

Aikaisemmin ei miestä hänellä ollutkaan, eikä Seponkaan kanssa oltu ”menty sillä lailla.” Ullan äidin syrjäyttämä Seppo menee naimisiin Ullan työkaverin kanssa ja perustaa perheen. Ullasta tuntuu pahalta katsoa Sepon onnea. Sitten kuolee Ullalle tärkeä, mutta myös hänen elämäänsä määrittänyt äiti ja elämän alamäki alkaa.
 
Kolhu tulee toisensa jälkeen. Ulla yrittää käydä tansseissa, mutta kuulee keskustelun jota ei ole tarkoitettu hänen korvilleen. Hänelle nauretaan ja itsetunto murenee: ”Matka kotiin oli ikuisuuden mittainen, eikä kotona odottanut mikään eikä mitään, se oli vain tyhjä huoneisto, humisevan tyhjä”. 


Edessä on myös yksinäinen joulu, vaikka ”ei yksinäisyys pahin asia ollut, kun oli ruokaa ja lämmintä ja terveyskin palasi vähitellen.” Joulun yli selviää unilääkkeillä. Ullasta alkaa tulla ihmisarka.
 

Ulla ottaa asuntoonsa äidin huoneeseen asumaan Tellervon, koska ”mulla on yksinäistä”. Tellervo menee laivaristeilyllä naimaan naimisissa olevaa miestä hyläten samalla Ullan, joka jää laivalle yksin. Naisten välit vaurioituvat. Seuraa riita, joka taas kerran rikkoo Ullaa. Tellervo sanoo sanan toisensa jälkeen:
 

”Ole yksin niin saat olla niin kuin tahdot. Ja kutsu miehiä luoksesi. Mutta sen neuvon minä sinulle annan, että älä muuta kenenkään kanssa yhteen, sinä synnynnäinen vanhapiika.”
Ja paljon muuta tuon päälle. Murskattu Ulla saa klassisen paniikkikohtauksen kaikkine oireineen.
 

Pahempaa on tulossa. Naapurissa asuva alkoholisoitumassa oleva kollegan mies varastaa häneltä rahaa väärentämällä shekin. Ulla kokee olonsa häväistyksi ja vielä vaikeammaksi hänen tilanteessa tulee, kun varas vielä kiistää tekonsa ja haukkuu Ullan vanhaksipiiaksi. 

Toinen mies – josta Ulla oli jo vähän ajatellut itselleen puolisoa, käy käsiksi ja lähentelee Ullaa hänen vastusteluista huolimatta. Ulla oli ehkä antanut ymmärtää liikaa, mutta kun tunnelma tiivistyy, hän iskee jarrut pohjaan. Tapahtuma tuhoaa Ullan mieltä varsinkin, kun miehen siemennestettä pääsee naisen reisille. Hänen paras ja oikeastaan ainoa ystävänsä Maria sairastuu syöpään ja alkaa hiipua pois. 
 
Liian paljon, liian pahaa, liian lyhyessä ajassa. Ulla ei jaksa. Hän ei pysty vastaanottamaan apua, jota hänen työpaikkansa voisi tarjota. Töissä hän tekee virheitä, eikä osaa enää hoitaa tehtäviään. Yksinäisyys syvenee ja hän alkaa eristäytyä. Ulla alkaa nähdä harhoja, jotka muuttuvat yhä pahemmiksi. Hän pelkää tulleensa raskaaksi. 


Vainoharhaisuus ja epäluuloisuus lisääntyvät. Häntä vakoillaan ja asuntoon johdetaan kaasua. Hänen mielensä murtuu. Entisen ihmisen varjo päätyy mielisairaalaan.
 

Tarinassa on hetken aikaa valoa varjojen keskellä, sillä Ulla toipuu muutamassa kuukaudessa ja löytää uuden naisystävän Marja-Liisan, sekä muuttaa uuteen kuntaan toiselle paikkakunnalle. Ulla tarrautuu uuteen ystäväänsä, lahjoo tavaroilla ja yrittää houkutella asumaan kanssaan. Yksinäiselle tavanomaiseen tapaan hän yrittää monopolisoida uuden ystävänsä. Pikkuisen ilmassa on ihastuksen tuoksua, mutta sen pidemmälle ei asiaa avata. Ulla investoi elämänsä ja rahansa, mutta tulee taas murskatuksi. 
 
Ei Marja-Liisa sitä tarkoita, mutta Ulla menee pieniksi palasiksi.
”Jotakin kuoli hitaasti sydämen kohdalla. Marja-Liisa ei soittaisi, ei edes tiennyt, että hänellä olisi puhelin. Eikä Marja-Liisa tulisi, ei soittaisi ovikelloa kassi kädessä: tässä mä nyt sitten olen. Ulla meni vuoteelle ja kääntyi seinään päin. Hän käpristyi kokoon, painoi polvet lujasti leukaa vasten ja sulki silmänsä. Hän oli yksin pimeässä.” 

 
Tuossa tilassa Ulla ei enää jaksanut pieniäkään kolhuja. Matka pimeään alkaa taas.
Kaikkiaan Illoisen kirja on etnografiseen tutkimukseen verrattavissa oleva teos siitä, kuinka ihminen tuhoutuu. Silmiinpistävää on, että yhtä henkilöä huolimatta kukaan ei oikeastaan tarkoita hänelle pahaa, ja juoponkin tekoja voi jotenkin ymmärtää. Englannin kielessä käytetään sanaa ”collateral damage” kuvaamaan tuollaista tilannetta: Ullan kimmoisuus menee, kun muut ihmiset elävät elämäänsä.

11.10.2014

Viinanhuuruinen yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari
Mikään muu aine ei tuo suomalaisten elämään yhtä paljon kurjuutta ja kärsimystä kuin alkoholi. Sen haitat ovat niin mittavat, että pelkkä luettelo ylittäisi tämän blogin pituuden. Yhteenlasketut välittömät ja välilliset haitat ovat samaa luokkaa valtiontalouden budjettivajeen kanssa. Niinpä ei ole yllättävää, että viinalla on paikkansa myös yksinäisyyskirjallisuudessa.


Sirkka-Liisa PalokarinHallanarka” kertoo kahden naisen elämäntarinan. Kirjan rakenne on monipolvinen siinä määrin, että juonen seuraaminen on välillä vaikeaa. Kirja alkaa jo kypsään ikään edenneen naisen - Pirkon ja Eilan - kohtaamisesta Pirkon äidin hautajaisissa. He tutustuvat ja päättävät hakea tukea toisistaan. Kirja kertoo heidän tarinansa taaksepäin enimmäkseen vuoroluvuin. 

 
Molemmat syntyvät köyhiin perheisiin ja käyvät lävitse työläistytön tavallisen tarinan. Pojat kähmivät ja vaativat seksiä vedoten aikuisen miehen ”myrkkyihinsä”. Antaa ei saisi ennen papin aamenta, mutta annettava on, Pojat lupaavat kihloja seksiä vastaan. Vanhempien kyky tukea lastensa kasvua jää vähäiseksi. Kuukautisista tai muusta ei oikein osata puhua. Tyttöjen saavutuksilla ei ole väliä, pojilla on suurempi merkitys. 

 
Rahaa ei perheillä ollut, joten opiskelusta ei kannattanut haaveilla. Elämä vie tehtaaseen töihin. Miehet tulevat kuvioihin luonnonlain tavoin. Viina virtaa. Esileikiksi riittää kova penis. Miehet ovat kummallisia olentoja: ”Joitakin asioita ne kertakaikkiaan ei voi ymmärtää kun niillä on munat”.
Kahdesta päähenkilöstä Pirkko ei koskaan löytänyt itselleen puolisoa. Yksineläminen ei ole Pirkolle vapaaehtoinen valinta.

 
”Olisin halunnut elää normaalia elämää, mutta kaikki ne miehet joita tunsin ja joista luulin välittäväni, käyttivät vain hyväkseen. Olen jättänyt monta epäonnistunutta suhdetta taakseni. En tiedä missä on vika, kun en koskaan onnistunut.”

 
Hänen miehensä olivat enemmän tai vähemmän viinaanmeneviä ja enimmäkseen naimisissa olevia. He lupaavat maat ja kuut ja saavat naisen kehon. Tiukan paikan tullen heistä ei kuitenkaan ole sitoutumaan. Viina vie sänkyyn ja sängystä. Raskaus päättyy aborttiin. 

 
Pirkon elämä menee pirstaleiksi kerta toisensa jälkeen. Jäljelle jää erilaiset viihdelehdet, joita kasautuu asunnot lattioille ja pöydille. Arkea täyttää jonkinlainen vapaaehtoistyö, jossa kohdatut ihmiset masentavat Pirkkoa. ”Autettavat ihmiset ovat vanhoja, köyhiä ja rumia.” 


Entiselle, hänet päissään pettäneelle ja hakanneelle miesystävälleen hän antaa, kun mies ymmärtää pyytää. Mutta kun hänelle riittää pelkkä pano, mies polttaa hihansa. Pirkko kuitenkin – kerrankin – määrää omasta kehostaan.
 
Eilan elämä lähtee jo nuorena toisille poluille, koska hän tulee raskaaksi Jormalle. Valinnanvaraa ei ole, koska aviotonta lasta ei olisi hyväksytty. Jorma ottaa viinaa alusta saakka. Eila uskoo aikansa liittoonsa ja mieheensä, mutta alamäki on vääjäämätön. Parisuhde muuttuu:
”Monta kertaa mä suunnittelin miten tapan sen, vaikka naitatti pirusti ja menin sitten sen kanssa sänkyyn. Ei siinä aina niin paljoo rakastettu.” 

 
Ryyppyreissut pitenevät ja Eila jää yhä enemmän yksin. Rahat menevät ja elämä menee sirpaleiksi. Eila yrittää ymmärtää, mutta huutaa hätäänsä. Palvelut eivät toimi, eikä Jorma raitistu. Kaunis koti muuttuu ryyppyluokaksi. Mies yrittää hillitä juomistaan, mutta koko ajan menee kurjemmaksi. Lopulta mieheltä menee henki.

 
Vasta lopussa tulee seesteinen arki. Naiset pesevät toistensa selkiä sekä symbolisesti että konkreettisesti. Näyttelemisestä löytyy yhteinen harrastus.

 
Yksinäisyyskirjana Hallanarka on kaikkinensa omanlaisensa. Se on kahden naisen selviytymistarina, jossa elämän sirpaleista ei muodostu ehjää tarinaa. Ehkäpä rikkonaisista ihmisistä ei sellaista saakaan.

3.10.2014

Sopeutunutta yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Sosiaalihuollon erityispalvelut ovat esimerkkejä huono-osaisuuden notkelmista, joihin yksinäisyys kasautuu. Tiedämme, että yksinäisyys on monta kertaa väestön keskiarvoa yleisempää esimerkiksi asunnottomien tai vammaisten asumisyksiköissä. Turvakotien tilanteesta ei ole tietoja, mutta uskoisin yksinäisyyden tiivistävän myös niissä.

Leena Lehtolaisen dekkarissa Tappava säde pureudutaan turvakodin elämään, jossa tarjotaan turvaa ja tukea perheväkivallan uhreille. Sinne tulevat naiset ovat monella tapaa rikkihakattuja. Kirjan yksinäinen ei kuitenkaan ole (niinkään) asiakas, vaan turvakodin sosiaaliterapeutti, 35-vuotias Säde Vasara. 

Lehtolainen kuvaa hänet kiltiksi naimattomaksi naiseksi, joka sopeutuu esimiehen tahtoon ja jolla ei enää ole haaveita ”sen oikean löytämisestä”. Säde on myös asettunut hänelle määriteltyyn rooliin harmaana varpusena. Hän ei meikkaa kasvojaan tai värjää hiuksiaan, vaan hiukset on leikattu ”sosiaalityöntekijän polkkatukaksi”. Hänen vaatteensa ovat alusvaatteita myöten harmaita ja halpoja, eikä päärynänmuotoinen vartalokaan ole omiaan parantamaan kehon- ja omakuvaa. 

Säteen arjen ydin on seurakunnan kuoron harjoitukset ja hänen asuinkumppaninsa yksisilmäinen kissa Sulo.

Ystäviä hänelle ei ole kuoron ja työkaverien lisäksi, eikä Säde juurikaan tunne naapureitaan. Muille hän on näkymätön, ja väliin hänestä tuntuu, ettei häntä kaivata sen paremmin kuorossa kuin työssäkään. Sukulaiset ovat yhteydessä, kun he tarvitsevat jotakin. Kaikkiaan Säde vaikuttaa naiselta, jonka kohtaloksi tulee ajallaan tulla kissansa syömäksi.

Säteen yksinäisyys periytyy jo lapsuudesta, mutta se pahenee lukiota kohden. Pohjakosketus tulee lukion toisella luokalla:

”Lukion toisen luokan syksyllä olin ollut niin masentunut, että haudoin itsemurhaa. Koska olin kiltti ja hiljainen, kukaan ei huomannut mitään. En saanut tartuttua toimeen, koska pelkäsin hirttäytymistä ja hukuttautumisesta vielä enemmän kuin itseni viiltelemistä. Hirvikivääriä en osannut käyttää. Sitten rinnakkaisluokkani tyttö kuoli auto-onnettomuudessa ja minä aloin ajatella, että oli elettävä kun kerran sai.”

Säteen ahkeruus palkitaan ja hän pääsee opiskelemaan yliopistolle. Opiskelu ei kuitenkaan ole sosiaalisesti palkitsevaa. Säde ei löydä paikkaansa opiskelijoiden riennoissa ja parinmuodostukseen keskittyvässä toiminnassa, vaan jää yksin ja keskittyy opiskeluun.
Kiltti tyttö valmistuu nopeasti ja saa töitä sosiaalityöntekijänä. Sosiaalitoimistosta hän päätyy parin sinänsä kiinnostavan, mutta yksinäisyyden kannalta toisarvoisen mutkan jälkeen turvakodin työntekijäksi. Siellä nähty ja koettu elämä saa hänet selittämään itselleen, että yksineläminen on viisautta:

”Täytettyäni kolmekymmentä olin lakannut uskomasta, että maailmassa olisi mies minuakin varten. Olin tainnut olla viisas jättäytyessäni yksin. Minun ei tarvinnut pelätä kotonani ketään. Mutta ei yksinäisyys kaikelta suojellut.” 

Ihan näin elämä ei ole mennyt. Häntä kiinnostaneet miehet eivät olleet kiinnostuneet hänestä, ja tarjolla olleet miehet eivät vastanneet hänen odotuksiaan. Kolmikymmentäviisivuotiaana hän on tullut elämänsä päätepisteeseen.
Turvakoti on asiakkailleen – ja vähän työntekijöillekin - turvasatama, mutta sen säännöt ja kulttuuri kannustavat perheiden koossapitämiseen, jolloin väkivallasta ei kannusteta ilmoittamaan. 

Kulttuurilla voi olla hyviäkin puolia, mutta sen kääntöpuolena on väkivallan jatkuminen mikä kostautuu asiakkaan kuolemana. Kohtaaminen ylikomisario Maria Kallion kanssa saa Säteen ajattelemaan elämäänsä uudestaan. Hän nousee vastarintaan ja alkaa rakentaa sekä työkuvaansa että omaa elämäänsä uusiksi. Säde alkaa puolustaa mielipiteitään ja pitää huolta itsestään. Hän roolittaa itsensä uudestaan. Sisäinen uudistuminen näkyy myös ulkoasussa. 

Myös Säteen suhtautuminen väkivaltaisiin miehiin muuttuu: matkan varrella heistä kuolee kolme, mihin Säde on eri tavoilla osallinen. Kohtaamiset poliisin kanssa saavat uusia sävyjä. Värisävyjä Säteen elämään tuo myös entinen linnakundi, jolla on sydän paikallaan. Joka matkaan tulee kuitenkin vielä monta mutkaa ja umpikujaa. Viikatemies vilauttaa työvälinettään myös Säteelle.

Yksinäisyyskirjana Lehtolaisen dekkari on omanlaisensa, koska siinä päähenkilön yksinäisyys ei merkitse elämänhallinnan menettämistä. Päähenkilö sopeutuu rooliinsa ja asemaansa, kunnes poikkeukselliset tapahtumat pukkaavat hänet liikkeelle. Osaltaan se on kertomus pienten asioiden suuresta merkitystä.