Löysin useita huomattavasti suurempia houkutuksia pienestä lähikirjastostani, jonka valikoima on mielestäni aina ollut mittakaavaansa nähden messevä. Mutta tuon Siekkisen kettukuvaisen kirjan takakannen esittelykin oli mallia hohhoijakkaa: lainausta viimeiseltä sivulta. Nappasin romaanin kuitenkin yksinäisyysteeman jahtinälässäni. Oikeasti houkuttelevia yksinäisyyskirjoja on harvassa.
(Vinkki kustannustoimittajille: panostakaa takakansiteksteihin!)
Luettuani kirjan guuglasin minulle ennestään vieraan kirjailijan. Siekkinen oli palkittu kirjoittaja, joka menehtyi vuonna 2004 asuntopalossa. Jos olisin tiennyt palkinnoista, olisin ehkä odottanut kirjalta enemmän. Nyt en etsinyt kuin yksinäisyyttä.
Kirjassa ei ole oikeastaan ollenkaan tapahtumallista tai tarinallista juonta: on vain pienimuotoisia hetkähdyksiä. Nainen asuu kesän yksin saaressa, jossa hänen luonaan pistäytyy mies. Naisen eloa tarkkailee intensiivisesti vastarannalla täti-ihminen, joka huoltaa äitinsä menettäneitä veljenpoikiaan.
Saarikesä on periaatteessa naisen muistelma ja kertomus miehelle numero kaksi, jonka autokyydissä hän matkaa Alpeilla.
"- Kerro jotain, itsestäsi, mies sanoi, kun oli kauan ajettu vaiti ollen.
- En minä osaa, Paula sanoi. Minä asuin yhdessä saaressa viime kesän.
- No kerro siitä vaikka."
Nainen on ilmeisesti paennut jotakin (epäilen miestä numero n) saareen keskittyäkseen kirjoitustyöhönsä. Mies numero 1 saapuu saarelle naisen pyynnöstä, mutta joutuukin jäämään vastentahtoisesti naisen luokse viideksi päiväksi, sillä myrsky estää hänen suunnitelmansa pikaisesta paluusta. Nämä viisi tuskaista ja painostavaa päivää mies valvoo, polttaa ketjussa ja tuijottaa naista halveksuvasti.
Siekkinen käyttää ihmisistä ja asioista lähinnä vain vahvoja perussanoja: nainen, mies, hän, poika, saari, vuori, työ. Tästä syntyy sekaantumiriski, mutta myös jännä efekti, joka ikään kuin kohottaa nämä käsitteet vertauskuviksi tai ainakin mössöyttää ne yhtenäiseksi massaksi. Työ on jotain, mitä kaikkien täytyy tehdä. Nainen on hyväksikäytetty, heikko, miehenkipeä. Mies on etäinen, vahva ja päättäväinen. Saari on pakopaikka ja vankila. Vuori on lupaus uudesta, elämän jatkumisesta.
Toisaalta Siekkisellä on jokin kumma juju, jolla hän koukuttaa lukijan. Etenkin naisten ja poikien tekemiä havaintoja, tekoja ja mietelmiä hän kuvaa intensiivisen pienieleisesti, jotenkin suorapuheisen riisutusti. Muutama tapahtumallinen käännekohta herättää uteliaisuutta juuri ja juuri tarpeeksi. Loppuun on luettava.
Nainen, mies, poika - kaikki ovat jollakin tavalla yksinäisiä. Yksinäisiä edustamiensa vertauskuvien vankeja.
Ehkä onkin käynyt niin, että minä reagoin nyt herkemmin tietyllä tavalla juuri tällaisten kirjojen tuomaan tunnelmaan. Vai onko sosiaalisuutta, yhteyttä, onnellisuutta ja iloa melko mahdoton kuvata niissä kirjoissa, joissa sijaitaan lähinnä vahvasti henkilöissä sisässä. Tapahtumat, ajankulut tai tarinat eivät väritä ympäristöä tarpeeksi monelta kantilta. Kertojan ääni puuttuu: yhdessä pääkopassa on vain yksi.
Menen vielä tipunaskeleen pidemmälle: kenties ihmiset eivät olekaan ajatuksissaan onnellisia ja iloisia, vaan kokemus/tunne on usein (vain) jollakin tavalla ulkoapäin tehty itsetulkinta, joka heijastuu muista, muusta, kanssaihmisistä, ympäristöstä. Toki joillakin syntymä- tai myöhäisonnellistuneiskeisseillä on tietynlaisesta tasapainotilasta syntynyt mielenrauha (ping Juho).
Kun ihminen ajatuskelailee yksin pääkopassaan asioita, hän harvoin kuplii pelkkää onnea - ihmismieli hakeutuu luontaisesti havaitsemiinsa epäkohtiin, puutetiloihin, tuskiin ja kamaluuksiin. Hyvä uutinen ei oikeasti ole uutinen.
Vähintäänkin alleviivaan paksulla mustalla tussilla, että pelkkää onnellisuutta sisältäviä kirjoja ei ole senkään vertaa kirjoitettuna, kuin tällaisia yksinäisyyskirjoja kuten Saari.
Ping vaan. Joo, kaksostutkimusten mukaan osa porukasta on syntymä-onnellisia. Heillä on vakaa ja korkea set point johon he palaavat, ovat sitten keskitysleirillä tai omassa pikku paratiisissa. Muut on vähemmän onnellisia syntymässä. Samaten on ns. Nunnatutkimuksissa havaittu, että vähemmän happamat elävät pidempään ja heillä on parempi elämänlaatu. Löytyy googlaamalla Nun study. That said, ihmisten geenien merkitys onnellisuuden vaihtelun selittämisessä on noin kolmannes tai vähemmän. Suurempi paino on elämäntilanteella, kontekstilla, sosiaalisilla suhteilla ja maan hallintorakenteiden tuomalla turvallisuudella. Tv Juho Saari, työnsä puolesta hapan,
VastaaPoista