Tarina ennen minunkin aikani alkua
Toinen valitsemani yksinäisyyskirja on "Yö jona jäät vahvistuivat." Nappasin kehityskertomuksen mukaani antikvariaatista, ja sen on kirjoittanut Martti Joenpolvi vuonna 1971 eli kolme vuotta ennen syntymääni. Innostuin kovasti siitä, minkälaista lähihistoriallista kuvausta löytäisin yksinäisyydestä ja ylipäänsä ihmisyydestä neljänkymmenen vuoden takaa.
Jouduin välillä hidastamaan lukemista täyden ymmärryksen saavuttamiseksi, mikä saattoi johtua jännällä tavalla jo pikkuisen vanhahtavasta kielenkäytöstä; ei niinkään sanoista - vaan oudoista sanajärjestyksistä ja lauserakenteista. Toinen syy vaikeuksiini saattoi olla paatoksellinen tyyli, jolla päähenkilö Markkula läpikävi elämänsä käännekohdat tässä "miten minusta tuli minä" -kertomuksessaan.
Kolmanneksi selittäjäksi epäilen Joenpolven lievää slarvailua: lukijaystävällisempää olisi antaa ihmisille muitakin sukunimiä kuin Markkula, Veikkola ja Arvola. Luetellut syyt saattavat tosin saada herkästi maksimiarvoja keskittymistäni edelleenkin haittaavan juhannusflunssan takia. Niisk.
Cool badboy in panic
Huolimatta oloista, ajoista ja elosta näin muuten, totean nauttineeni kovasti tästä aikaa kestäneestä kirjasesta.
Köyhästä työläistaustaisesta Markkulasta leipoutui mieleeni kuva oman aikansa aateuudisraivaajana, vastavirtaan kiiskeilevänä tuuliajelijana, kapinanapisijana, joka kieltää yksilöllisyydenuskossaan kirkon ja muut lammasten laumat, mutta lopulta myös läheisensä.
Edellisen yksinäisyyskirjan Sakari aiheutti inhotusreaktioita, mutta Markkula ihastutti. Hän oli cool, älykäs, herkkä badboy, johon olisin varmasti langennut työväen sisäoppilatoksessa tuolloin muinoin.
Enemmän kuin yksinäisyyden tonkimisesta innostuin Markkulasta ja hänen maailmankuvastaan, jonka varmaan voikin polttomerkitä hänen yksinäisyytensä alkutönäisyksi.
Maallikktohtorinnana vuonna 2012 pystyn diagnosoimaan miehen kärsineen paniikkihäiriöstä, joka tuli suomalaiseen tautiluokitukseen vasta vuonna 1987. Kuinkahan monen nyky-yksinäisyydenkin taustalla on hoitamaton tai väärinlääkitty paniikkihäiriö ja sen aiheuttama eristäytyminen?
Mieleni minun tekisi kirjoittaa pitkiä lainauksia nykypäiväänkin yllättävän tarkasti iskevistä pohdinnoista, joita Markkula kävi kanssaihmisten sekä sisäisen äänensä kanssa. Toisaalta haluaisin suositella tätä kirjaa muillekin luettavaksi ja siksi suojella alkuperäisiä ilmauksia.
Politiikkaa, paskaa ja paatosta
Markkulan elämänvaiheisiin kuuluivat sodassa kaatunut isä, köyhä työläislapsuus ja lapsettomaksi jäänyt eroon päättynyt avioliitto. Yksinäisyyssopan ainekset kohdillaan.
Luokkajako ja politiikka värittivät "kuulennonaikaista" yhteiskuntaa näin kaukaa luettuna yllättävänkin paljon. Markkula ei ollut sopeutuja, alistuja eikä tyytyjä, vaan päinvastoin, hän oli kieltäjä, osoittelija ja toimija - joukosta erottautuja, persoonallisen maailmankuvan puolestapuhuja ja elävä esimerkki opistaan.
Ihastuin jostain syystä Markkulan luokkateorioihin ja yksilöllisen ajattelun ja toiminnan oikeuden ja mahdollisuuden puolustamiseen: aineellisen hyvinvoinnin turruttaman ja yhteiskunnalle luovutetun joukkomielen laumoittamassa materiaalissa hän ei nähnyt esimerkiksi nykyään apuun huudettavaa yhteisöllisyyttä itseisarvona.
Markkula halveksi yhtä lailla "omiensa" työläisaatetta, niin kirkkoa kuin sukuakin. "Kansan moraalista selkärankaa jäytävät sairaudet leviävät massassa ja paskassa, se tiedetään."
Verenimijäyksinäisyys
Tässä kirjassa yksinäisyys näyttäytyi lähinnä hetkinä ja tulkintoina Markkulan ajatuksissa. Kummityttönsä rippijuhlassa tytön tarkkaileminen herätti kummisedässä "erityistä, aina salaan jäänyttä hellyyttä, -- koska hänellä ei ollut isänroolia suojanaan. Siksi hänestä tuli ulkopuolinen, toteaja, varas, erikoisalanaan kasvamisen ihme."
Yksilöismissään Markkula kuitenkin kaipasi perhettä ja tunnetta jatkuvuudesta, sillä hän myönsi pelkäävänsä lopullista, kammottavaa yksinäisyyttä: "kun näyttäytyy kaikessa ankaruudessaan se tosiasia, ettei ole jättänyt mitään biologista organismia jälkeensä." Nykyään tässä vaiheessa, tässä aiheessa aina joku älähtää, että ihminen voi olla ihan yhtä yksin vanhana, oli hänellä lapsia tai ei. Totta. Mutta Markkula ei tuolloin nähnyt vielä ihan tänne saakka.
En usko Markkulan yksinäisyyden olevan vapaaehtoista, vaikka tuntuukin siltä kuin hän imisi ihmisistä käyttövoiman ja tämän jälkeen hylkäisi nämä, koska "ei enää kykene saamaan irti mitään uutta. Se tuntui loppunkäytetyltä, ehdottomasti uusimista kaipaavalta ihmiskalustolta hänen olohuoneessaan."
Tällainen yksinäisyys näyttäytyy minulle jonkinlaisena "verenimijäyksinäisyytenä". Jotenkin ymmärrän sitä. Markkula ei tämän kirjan aikana löytänyt omaa maailmankuvaansa jakavaa tai edes tajuavaa seuraa ja valitsi sen takia mielummin yksinäisyyden: ennemmin oma kuin huono seura.
Tähän mennessä:
Nämä kaksi kirjaa osoittavat minulle jo sen, että yksinäisyys ei ole ollenkaan yhdenlaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti