Kävin vuosien tauon jälkeen Keravan kirjastossa ja tein aineistohaun sanalla ”yksinäisyys”. Tuloksena oli 430 kirjaa! Sitten järjestin tulokset hankintajärjestykseen ja rajasin suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Hyllyssä olleista yksinäisyyskirjoista uusin oli Iida Rauman kirjoittama Katoamisten kirja.
Kirjoittajasta kertoo kirjan etulieve muun muassa, että ”hän laulaa rumasti, kirjoittaa ja rakastaa piirtämistä, on aikaisemmin tehnyt sijaisuuksia vanhainkodissa ja työskentelee Helsingissä talonmiehenä.” Koulutukseltaan Rauma on valtiotieteiden kandidaatti. Netistä selviää myös, että hän on lesbo, ja että tämä kirja on hänen esikoisteoksensa. Hänen elämänkokemuksensa ovat siivilöityneet kirjaan.
Kirjan ydintarinan muodostaa Sofian ja nimettömäksi jäävän naiskertojan elämänkipuilu. Naiset asuvat yhdessä. Sofia opiskelee venäjää ja näyttelee. Tentit eivät mene putkeen, ja edessä on opintojen kannalta ratkaiseva tentti. Kertoja maalaa ja haluaa opiskelemaan kuvataidetta, mutta tullakseen taloudellisesti toimeen hän hakeutuu vanhainkotiin siivoojaksi ja avustaviin hoitotehtäviin laitosapulaiseksi.
Elämä ei oikein suju sen paremmin yhdessä kuin erikseenkään, mistä aiheutuu kaikenlaista kränää. Sofia on huolestunut kertojasta ja haluaa tämän psykiatrin juttusille. Mikäli kertoja ei hakeudu hoitoon, Sofia uhkaa jättää hänet. Tätä monesta kirjasta tuttua kahden ihmisen perustarinaa Rauma koristelee seksillä, viinalla, mielialalääkkeillä, tenteillä ja maalaamisella. Samalla Sofiaa ajautuu kohti opiskelukaveriaan Tanjaa, ja päähenkilö vastaavasti kohti naispuolista työkaveriaan Zorkaa, joka on Kosovosta tullut pakolainen ja jolla on oma salattu menneisyytensä. Suhde alkaa olla eroa vaille valmis.
Ydintarinaan niveltyy useita muita kertomuksia, jotka tulevat, kestävät aikansa ja menevät. Näistä ehkä tärkein liittyy päähenkilön eli kertojan isään, joka on kadonnut vuotta aikaisemmin jälkiä jättämättä. Isä on ollut onneton: työssä kunnan kaavoitusvirastossa ei ole mieltä, eikä myöskään kotona ole hänelle omaa paikkaa. Jossakin vaiheessa käy ilmi, ettei hän edes käy työpaikallaan, vaan käyttää päivänsä muuten. Katoamiselle ei kuitenkaan ole mitään selvää syytä.
Kertojaäänen äiti on kansalaissotaan ja feminismiin erikoistunut historiantutkija, jonka mieli elää vanhoissa ajoissa ja tapahtumissa. Hänen lapsuutensa on ollut väkivaltainen. Tässä päivässä hän on etäinen ja haluton pitämään itseään tai asuntoaan kunnossa ja ”on kiinnostuneempi kuolleista kuin minusta”. Olohuoneessa tuntuu saatana. Mielenterveyden ongelmat vievätkin äidin psykiatriselle osastolle.
Vanhempien ohella kirjan tärkeitä henkilöitä ovat vanhainkodin vanhukset, jotka kukin omalla tavallaan hakevat hoitajien ymmärrystä omalle olemiselleen. Vanhuksista kirjalle tärkein on Helvi, joka on viettänyt elämänsä laitoksissa, ja jota kukaan ei kaipaa sen paremmin elävänä kuin kuoleman jälkeenkään. Hän on tyyppikuvaus laitosten yksinäisistä vanhuksista.
Lapsuudesta piirtyy päähenkilön tauluihin Susanna, jonka lyhyeksi jääneen, itsemurhaan päättyneen elämän muistot kulkevat päähenkilön mukana.
Yksinäisyys kulkee kirjan lävitse. Julkilausutuinta yksinäisyys on takautumissa, jotka käsittelevät murrosikää lähestyvän päähenkilön kouluvuosia eräiden dramaattisten tapahtumien jälkeen:
”Yksinäisyyttä räikeämpää ei ole. Seistä koulun pihalla aivan seinän vieressä hiljaa ja maahan katsoen. Odottaa bussia ja syödä ruokalassa sanomatta muuta kuin kiitos. Kaikki kääntyvät katsomaan, tuijottavat. Yksinäisyys on oranssi ja välkkyvä peitto, jonka alla olen tyhjää” (s. 186).
Sivuhyppynä lienee mainitsemisen arvoista, että kertoja näkee yksinäisyyden oranssina. Sama tulee esiin myös kysyttäessä opiskelijoilta yksinäisyyden väriä. Se on usein tummansininen, oranssi tai harmaa.
Yksinäisten vuosien jälkeen päähenkilö rakentaa itselleen uutta identiteettiä homoseksuaalina ja hakee paikkaansa omassa maailmassaan. Mukana kulkee alkoholi yläasteelta eteenpäin. Ilmassa on tyttöjen välisiä kolmio- ja neliödraamoja. Tuossa maailmassa ihmisten väliset suhteet ovat neuvoteltavissa ja muuttuvia.
Kuvaukset lesbobaarin markkinatilanteesta, jossa riski kumppanin lähdöstä on käsinkosketeltava, on samansuuntainen monien ns. aikalaisdiagnostikkojen (esim. Zugmunt Bauman ja Anthony Giddens) sosiaalisia suhteita koskevien näkemysten kanssa. Niissä ihmissuhteet ovat ”notkeita” ja ”puhtaita”, siis valinnanvaraisia ja tilanteiden vaihtuessa uudelleen neuvoteltavissa. Niistä voi myös irrottautua koska tahansa, mikäli ne eivät enää ole tyydyttäviä. Samalla ihmissuhteiden notkeus ja puhtaus altistavat ihmiset jatkuvasti yksinäisyydelle.
Kirjan viimeinen käännekohta on jo kuolleeksi luullulta isältä tullut kirje, joka on lähetetty Serbiasta. Toisiaan lähentyneet Zorka ja kertoja lähtevät yhdessä Belgradiin etsimään kertojan isää ja samalla kohtaamaan sekä toisensa että Zorkan menneisyyden.
Kirjalla ei ole perinteisessä mielessä onnellista loppua, mutta päähenkilö ei jää murehtimaan. Pariskunta eroaa ja Zorka lähtee jäähyväisseksin jälkeen yksin Kosovoon. Jo seuraavana päivänä päähenkilö katselee serbialaista tarjoilijanaista ja ajattelee, ”että olisi mukava olla hänen allaan”. Toipumisaika alle 24 tuntia.
Kaunokirjallisena teoksena Katoamisten kirja on monikerroksinen. Se kulkee ajassa eteen- ja taaksepäin, kertoo useita toisiinsa niveltyviä tarinoita ja pakottaa lukijan kuvittelemaan sinne tänne puuttuvia paloja. Kirjan nimi kertoo hyvin sen sisällöstä. Lesbolaisuus näkyy kirjassa arvailuna, kosketteluna, vihjailuna ja erinäisinä yksityiskohtaisina seksikuvauksina, joiden tarpeellisuudesta voi tietysti olla monta mieltä: kirjan juonen kannalta ei kaiketi ole merkitystä kuinka monta sormea on milloinkin ja missäkin, mille kukin maistuu, ajellaanko karvat vai ei, miten monta kerta kertaa saa vai saako, ja kuinka monta kertaa pariskunta rakastelee eteisen ja makuuhuoneen välillä.
Kehollisuus joka tapauksessa korostuu poikkeuksellisesti.
Yksinäisyyskirjana se on alakuloinen. Ihmiset ovat erillään toisistaan. Samalla heillä on kuitenkin kykyä löytää toisia ihmisiä. Rakastaa ja pitää huolta. Toisin kuin useimmissa muissa yksinäisyyskirjoissa, tämän kirjan useimmat henkilöt eivät ole sulkeutuneita eivätkä he ole rakentaneet muureja ympärilleen. Heille yksinäisyys on enemmänkin parisuhteiden väleihin sijoittuvan ajelehtimisen ajan piirre kuin elämänkohtalo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti