Kun persoona ei mahdu ahtaaseen ympäristöön

"Sie oot umpimielinen luikuri kakara. Kulet nurkissa ja kyttäät. Savolaiset on suoria ja reippaita immeisiä, parasta kansaa, äiti tiuskaisi kotimatkalla mukaan tarttuneella murteella."

Taija Tuomisen Tiikerihaissa perheenjäsenten väliset keskustelut käydään nälvimällä, haukkumalla, uhkaamalla ja kiristämällä. Kirja uhkuu pyhää syväänrakennettua perhevihaa, kilpailuasetelmallista taisteluraivoa ja toisten nujertamisella nautiskelua.

Elisan äiti Hilkka on kotoisin idästä. Hän päätyy hoitamaan rappiosikatilaa jonnekin muualle päin Suomea. Omaa miestään ja tämän äitiä hän pitää väkivaltaisessa kurissa, kunnes päätyy heittämään nämä lopullisesti ulos - vaikka tila onkin miehen.

Tytärtään hän ohjailee uhkaamalla itsemurhalla: "Mitä teet Elisa, jos äiti hyppää tuonne ojaan?", ripustautumalla: "Suukotathan mua, se sammalsi" ja mollaamalla: "Sanon vaan, ettei sua kunnon pojat huoli. Semmosta mainetta olet hankkimassa."

Hilkka

Hilkka on yhtäaikaa herkkä ja vahva, villi, lapsenomainen, omalla tavallaan lahjakas, hyvin erityislaatuinen nainen. Hän vetää puoleensa miehiä ja joutuu epätoivoisen ihailijan pahasti pelästyttämäksi nuoruudessaan.

Tuuliajelullaan hän ankkuroituu elämäntilanteeseen, jonka kaltainen ei ainakaan minun mielikuvituksessani hänelle sovi alkuunkaan. Hän elää kuin väärissä kulisseissa vääränlaista elämää ja joutuu syyttä sekä omaa syytäkin ympäristönsä kanssa kestokahnaukseen.

Hilkan tyyli ilmaista itseään tai tyytymättömyyttään on olla jatkuvassa ristitulessa muiden ihmisten kanssa. Ympäristö ei kestä näin voimakasta ja erikoista naista, vaan nostattaa joka suunnasta vahvaa vastarintaa, mikä saa Hilkan yhä tiukemmin puolustautumaan ja toimimaan yhteisön kannalta väärin. Hän taistelee vastaan, vaikka käytöksellään vain murentaa lisää omaa tilaansa ja mahdollisuuksiaan. Samalla tuhovoima leviää ja tarttuu muihin ihmisiin.

Uskon, että Hilkan kaltaisia naisia (miksei miehiäkin) on keskuudessamme oikeasti - etenkin vanhemmissa sukupolvissa. Ahdasmielisiin ympäristöihin syntyy lapsia, kasvaa uudella tavalla ajattelevia nuoria tai muuttaa muualta aikuisia, joiden persoona ei mahdu ympäröivään tilaansa. Alkupolku lähtee viemään väärään suuntaan, eikä reitillä löydy kuin umpikujia.

Ymmärryksen, sallivuuden ja erityisyyden hyväksynnän puute sammuttavat varmasti edelleenkin monta roihahdusherkkää luovaa liekkiä. Jäljelle jää vain tukahdutettu kytevä hiillos, josta saattaa syttyä sitten halllitsemattomia ja tuhovoimaisia roihuja.

Hilkan ratkaisu- ja pakokeinoksi valikoituivat viinalla läträäminen, katkeruudella mässäily ja omaan tyttäreen ripustautuminen. Varmasti hänen olemisensa vaikutti ulospäin mielenterveysongelmaiselta ja mielipuoliseltakin, vastuuttomalta ja itsekkäältä.

Kertakaikkisen kamala ämmä - josta olisi kuitenkin teoriassa voinut tulla vaikka mitä.

Elisa

Hilkan tyttärestä kasvaa tunteeton näennäismenestyjä, joka viihdyttää itseään muilla ihmisillä leikittelyllä ja heidän poispotkimisella elämästään. Mielestäni on jännää, kuinka tällainen henkilö niin suuresti viehättää muita: teflonpintaa halutaan ehdoin tahdoin rapsuttaa, vaikka epäonnistuminen on enemmän kuin todennäköistä.

Vaikean lapsuuden ainut plussapuoli oli se, että opiskelu- ja työelämä osoittautuvat hänelle lastenleikiksi. Elisa etenee ja pääsee omilleen. Hän saa sahattua irti napanuoransa sekä muut äitiinsä kytkeytyvät läheisriippuvuusketjut. Omia lapsia hän ei halua.

"-- minun päämääräni oli tapani elää. Minun vapauteni ja tapani olla kiintymättä mihinkään. Että aion elää elämäni niin, että voin koska tahansa hypätä ensimmäiseen junaan -- minä omistin yksinäisyyteni ja työni. Se oli minun vapauteni. Minun maailmani."

Sekä äiti että tytär olivat totaalisen yksin: yksinäisiä, hylkiöitä ja hylkijöitä.

Kirja jätti lukijalleen kuitenkin pienen toivonkipinän siitä, että Elisan yksinäisyydestä voisi löytyä kohta, johon reiän poraaminen saattaisi onnistua.