Oman tien yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Tutkijoista on joskus sanottu, että he kirjoittavat saman kirjan yhä uudestaan, mutta hiukan eri näkökulmasta.

Kun katselee taaksejääneitä omia opuksia, niin voi todeta että tuossa ajatuksessa on minun osaltani ainakin jonkin verran perusteluja, sen verran paljon toisiinsa kytkeytyneitä teemoja olen kaivellut. Samaa kaiketi voi sanoa kirjailijoista. Esimerkiksi Kari Hotakaisen kirjojen ihmisissä on aina usein samankaltaista juurevuutta ja miehenkuvaa. He ovat myös usein toisen ihmisen lähelle hamuavia tai päätyviä yksinäisiä ihmisiä.

Näin myös Hotakaisen Iisakin kirkossa, joka on takakantensa mukaan ”syväsukellus yksinäisen mutta toimeliaan ihmisen maailmaan”. Kuten monet muutkin aikaisempien tämän blogin yksinäiset, kirjan päähenkilö Kuitunen on menettänyt pala palalta itselleen tärkeät ihmiset ja asiat. Hänen puolisonsa, elämänsä kivijalka Kyllikki on kuollut ja hän on vuosien mittaan etääntynyt nyt 40-vuotiaasta pojastaan Pekasta. Aivoverenvuoto vie sitten muistin.

Jäljelle on jäänyt yksinäinen vanha mies, jonka voimat alkavat hiipua. Kirja alkaa tuosta hetkestä, joka pakottaa Kuitusen miettimään elämänsä asiat uusiksi. Kuten kirjan yksi avainlauseista sen ytimen tiivistää: ”Maailmasta tuli minulle tärkeä, koska kohta sitä ei enää olisi.”

Siitä eteenpäin se on tarina siitä, kuinka isä yrittää rakentaa yhteyden ensin muistiinsa ja sitten ainoaan poikaansa.

Heidän välillään on kuitenkin monta muuria. Yksi tärkeimmistä on pojan uskonnollisuus, jonka isä on halunnut pojastaan kitkeä jo ennen aivoinfarktia. Venäjällä kirkon kupoleja työkseen kultaava, elämässään monella tavalla aikaisemmin epäonnistunut Pekka oli puolustautunut uskonnollisuuttaan tapa-ateisti-isäänsä vastaan väittämällä, että uskominen on vaikeaa, mutta uskomatta oleminen on helppoa.

Pojan mukaan suomalaiset olivat henkilökohtaistaneet yhteisölliset asiat. Siitä löytyykin sitten silta yksinäisyyteen:

”Kaikki Suomessa on henkilökohtaista, siksi Suomessa on niin paljon yksinäisyyttä.”

Hän ei ”jaksanut olla minä, joka asuu minäminä maassa” ilman elämän tarkoitusta.  Ratkaisu oli ollut sitten selvä: uskonnollinen jumalyhteisöllisyys, jonka ja jota hän löysi Venäjältä kirkonkupoleja kullatessaan.
Suurin este heidän välillään on kuitenkin se, että isän missiona on uskonnollisuuden kitkeminen pojastaan.  Saadakseen tahtonsa lävitse isä matkustaa Pietariin käännyttämään poikansa Raamatun ristiriitaisuuksiin pureutuvan saarnan avulla. Poika ennakoi tämän ja kirjoittaa kirjeen isälleen. Ennen kuin isä saa poikansa kirjeen, hänen terveytensä kuitenkin pettää. Muutaman mutkan jälkeen isä ja poika kohtaavat ja alkavat ratkoa yhdessä olemisen peruskysymyksiä.

Kaikkiaan kirja pysyy kasassa. Hotakainen myös kontekstoi tapahtumat ja pyrkii ottamaan kantaa maailmanmenoon ja sen muutokseen. Suomi ei ole tässä kertomuksessa se maailman paras maa, vaan paikka, jossa tehdään kokeita ihmisillä. Yksinäisyys ujuttautuu ihmisten ihon alle siinä määrin, ettei siitä tarvitse erikseen kirjoittaa.

Tosikko minussa tosin toteaa, että empiirisesti uskonnollisuus ei Suomessa vähennä yksinäisyyden kokemusta. Laskin sen: korrelaatio on .05 eikä se ole tilastollisesti merkittävä. Yksinäisyys ei myöskään ole Suomessa kansainvälisesti kovin yleistä.  Mutta ehkä Suomessa kaikki ovat enemmän tai vähemmän samaa sakkia, niin ettemme enää saa toisistamme selvää.