Suomalaisen myyvän kirjallisuuden alikasvillisuudessa on omia polkujaan kulkevia kirjailijoita, jotka kirjoittavat mitä haluavat ja miten haluavat sen enempää miettimättä kirjojen kysyntää. Lääkäriksi itsensä ensin kouluttanut, mutta myöhemmin vapaaksi kirjailijaksi siirtynyt Esko Raento (1948–2008) on yksi heistä.
Hänen kollegansa ja vaelluskaverinsa Hannu Mäkelä kirjoittaa HS:n nekrologissa, että ”Julkisuudessa häntä ei juuri nähty, mutta rikas sisäinen elämä ja suppea mutta todellinen ystäväpiiri estivät erakoitumisen”. Raento ehti kirjoittaa kymmenkunta kirjaa. Joulun alla 2012 yhtäkään hänen kirjoistaan ei ollut pääkaupunkiseudun kirjastoista lainassa ja hyllyssä niitä oli kolmesta viiteen kappaletta nimikettä kohti.
Miehen identiteettiin sopii, että nyt esiteltävä, hänen viimeiseksi jäänyt kirjansa on nimeltään Yksinäisyys vuodelta 1998. Jotakin lienee hänen elämässään sen jälkeen tapahtunut, sillä viimeisenä kymmenenä vuotenaan hän ei enää julkaissut.
Raennon kirjasta on vaikea lainata yksittäisiä lauseita, sillä koko kirjassa niitä on vain puolisen tusinaa. Se on rakennettu runoa jäljittelevään muotoon, jossa toisiaan seuraavilla sivulauseilla ja kappalejaoilla siirrytään aiheesta toiseen. Tarkasteltavana oleva aihe käydään usein lävitse muodossa ”ei niin …., ei niin…, eikä niin…, vaan niin…, ja niin…, ja niin…, ja vielä niin”. Ja niin edelleen, yhä uudestaan, täydennettynä ”sitä…, mitä…”-lauseilla.
Raento on myös päättänyt pitää lukijaa hereillä jättämällä sieltä täältä lauseketjuista pois hänelle tarpeettomia substantiiveja ja verbejä, mikä pakottaa lukijaa ikään kuin täydentämään kirjaa. Minä päädyin nollaamaan oman kappaleeni jälleenmyyntiarvon kirjaamalla marginaaliin luetteloiden numeroita ja ranskalaisia viivoja sekä lisäämällä puuttuvia sanoja.
Kirja on tiheään kirjoitettu kertomus miehen arjen hetkiin kytkeytyvistä ajatuksista ja tunteista. Sen alkupuolella hän kuvaa ”minän” suhdetta naiseen (”sinään”), jonka kanssa ”kumpikin tunnemme kuinka voima vastaa haluun ja kuinka halu vastaan voimaan ja kuinka ihanasti runtelevat toisiansa tasavahvat” (s. 26).
Parisuhteessa yksinäiset ihmiset täydentävät toisiaan sen ajan, minkä loppumaan tuomittu suhde kestää. Jotakin on koko ajan pielessä, sillä hän kuvaa kuinka ”vuoroon torkumme, vuoroon valvomme sylitysten, sinä minun sylissäni, minä sinun ja kumpikin jonkun kolmannen” (s. 17-18).
Myöhemmin hän kirjoittaa ”vastavoiman sammumisesta”. Alkuosan lopuksi mies päättää lähteä ”naisen tuoksua hengittämättä” ja hänen ”katseeseensa vastaamatta” junalla kaupunkiin. Siellä hän käyttäytyy kuten tutkimusteni yksinäiset yleensäkin käyttäytyvät: hän juoksee, tarkkailee ja tulkitsee kanssaihmisiään, käy kahviloissa, tunnustelee ympäristöään ja seuraa luontoa ja säätä, mutta ei juurikaan puhu kenellekään.
Mikään ei oikein ole olemassa itsessään, vaan vain suhteessa toiseen ja osallistumisen sijasta hän tarkkailee: onnellisuus on miehelle sitä, että hän saa jakaa toisten hänelle tuntemattomien ihmisten iloisuuden ja museossa käynti sitä, että hän katsoo muiden katsovan tauluja. Ajatusten rauha on jatkuvasti veitsenterällä. Mikä tahansa tapahtuma – varjosta astuvan vanhan miehen hymy, pylvään takaa juokseva lapsi, ohi kiiruhtavan naisen katse – vie mieheltä mielenrauhan palauttamalla muistiin keskeneräisiä ja välteltyjä ajatuksia.
Myös ”toisen” kanssa on ajatuksissa vaikeaa. Muistoissa jo se, että toinen vaipuu omiin ajatuksiin tai katsoo toisaalle, saa toisen pahoittamaan mielensä iäksi. Mies ei myös voi olla kuvittelematta (ex)naistaan samassa kaupungissa etsimässä elämänsä miestä, ”joka päästäisi sinut siitä, mistä tahdot päästä”.
Mies on ihan rikki. Kaikki on turhaa ja tarpeetonta. Muuta ei ole tehtävissä kuin nousta jälleen junaan ja mennä kylmänä olevaan lapsuudenkotiin. Taloa lämmittäessään hän hautautuu lapsuudesta ja nuoruudesta siivilöityviin muistoihin, joissa risteilevät radanvarressa seissyt alaston nainen, kodin verhot, perheen rutiinit ja elokuvien kohtaukset, mutta ei juurikaan muita ihmisiä. Siellä hän kuitenkin on tuntenut olevansa ”keskellä sen sijaan että syrjässä”, vaikka isä ei osaakaan olla hyväksyvä ja rakastava, ja äiti haluaisi, että hänen lapsensa olisi aina kotona.
Nyt lapsuudenkodissakaan ei ole paremmin.
Kaiken kaikkiaan Raento on kirjoittanut kirjan, joka ansaitsisi blogia laajemman tarkastelun. Sosiologi minussa aistii, että Raento on Buberinsa ja Simmelinsä lukenut, sen verran usein hän näkee sosiaalisten suhteiden hajoavan ja sen verran tarkkaan hän seuraa ihmistensä elämää. Tämän väitteen todentaminen kuitenkin vaatisi pitempää perehtymistä.
Kirja myös leikittelee taitavasti vastakohdilla. Sanat ovat suhteessa toisiinsa. Tietysti voidaan pohtia sitä, kuinka pitkälle muotojen kanssa kannattaa leikitellä, mutta joka tapauksessa sillä on lisäarvonsa. Ainakin minua koukuttavat myös hänen kymmenet uudet ilmaisunsa alkaen ”sisäpihan siimeksenhämärästä” ja ”kirkonportaiden katseidensuojaan” ja ”takahuoneiden suudelmanhiljaisuuteen”.
Mukana on myös paljon vielä avautumattomia lauseita yksinäisyydestä, kuten vaikkapa: ”välimatka ja vallinnut välinpitämättömyys liittävät heidät yhteen niin etteivät he edes yksinäisyydessään ole yksin ja suru ja viha sitovat heidät toisiinsa niin etteivät edes käsittämättömän edessä keinoja vailla” (s. 68). Mitä ihmettä tuo tarkoittaa?
Loppuosasta tuntuu lisäksi puuttuvan jotakin. Se on epätodennäköistä, koska Raennon kerrotaan hioneen jokaisen lauseen. Mutta ehkäpä Raento haluaa, että hänen lukijansa vaivaa päätänsä. Jos blogi siihen venyy, joku muukin Raennon kirja tulee vielä luetuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti