Kuoleman jälkeinen yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Sosiaalisten suhteittensa suhteen tasapainossa olevilla ihmisillä on yleensä läheisiä ihmisiä ikään kuin kehillä. Lähimmällä kehällä ovat esimerkiksi puoliso ja lapset, seuraavalla läheiset ystävät, sitten naapurit ja niin edelleen.

Kun sitten jokin ihminen syystä tai toisesta katoaa lähimmältä kehältä, menee oma aikansa, ennen kuin tuon ihmisen jättämä aukko täyttyy. Katoamisen ja täyttymisen välinen ajanjakso on altis yksinäisyydelle. Mitä pidempään ajanjakso kestää, sitä suurempi riski on, että yksinäisyys muuttuu identiteetin osaksi.

Tina Lundánin kirja Ensimmäinen kesä kertoo tuosta ajanjaksosta. Kirjan päähenkilön Sannan mies Pauli on kuollut vakavan ja pitkän sairauden jälkeen syksyllä. Hän on jäänyt yksin murrosikäisen tyttärensä Ullan kanssa. Tuossa tilanteessa Sanna pyristelee uuden identiteettinsä rakentamisessa. Yhden asian hän on päättänyt: hän ei elä loppuelämäänsä leskenä, vaan haluaa uuden miehen. Mahdollisimman pian, mahdollisimman hyvän.

Sanna haluaa tuntea itsensä kokonaiseksi uudestaan ja löytää paikkansa maailmassa, jossa ihmiset elävät perheissä ja parisuhteissa. Ratkaisu sekä yksinäisyyteen että lesken identiteettiin on siis uusi mies. Samalla häneen kuitenkin sattuu. Sanna elää muistoissaan ja kipuilee uudessa elämäntilanteessaan. Hän tuntee itsensä vajaaksi:

”Ikävä painoi rintaani sietämättömästi. Muilla oli perheet ja parit. Ei sillä ollut väliä kuinka käsittämättömältä suhde saattoi ulkopuolisesta vaikuttaa. He kaikki kuuluivat jollekin. Yön pimeydessä he saivat kääntyä nukkuvan puoleen ja nuuhkia rakkaansa selkää.” (s. 81)

Hänen suhteensa edesmenneeseen mieheensä oli ollut läheinen. Hän oli rakastanut ja häntä oli rakastettu. Miehessä oli toki ollut huonot puolensa, kuten työnarkomania, mutta Sannan muisteloissa heikkoudet jäävät selvästi vahvuuksien varjoon.

Pitkän sairauden aikana hän oli kuitenkin valmistautunut uuteen elämään Paulin kuoleman jälkeen. Pauli oli myös ymmärtänyt asian. Niinpä Sanna pystyi mielessään pyytämään Paulia valitsemaan hänelle uuden miehen, sillä ilman ”en jaksaisi olla tässä maailmassa”.

Pauli kuoli syksyllä ja kirjan alussa eletään seuraavaa kesää. Uutta miestä ei kuitenkaan ole löytynyt.

Yksinäisyydessään Sanna simuloi ihmissuhdetta kävelemällä miesten perässä kuvitellen heitä kahta yhdessä kulkevaksi pariskunnaksi. Ihmiset mieltävät hänet leskeksi. Lohdutusyritykset satuttavat ja sosiaalisissa tilanteissa hän tuntee itsensä ylimääräiseksi.

Yllättäen uusi mies tulee vastaan perheen kesämökkiyhteisössä, josta Harri-niminen mies oli vuokrannut  asunnon. Samalla kun Sanna puhdistaa asuntoaan Paulin vanhoista tavaroista, Harri lähestyy häntä. Juhannuksena he koskettavat toisiaan, ensin varovasti ja sitten enemmän. Suhde alkaa kehittyä. He arvailevat toisiaan. Ja sitten suhteeseen tulee ryppyjä ja se loppuu. Sanna poistaa Harrin numeron kännykästään.

Olen joskus tutkinut parisuhde-eron jälkeen tapahtunutta elämän uudelleenrakentumista naisten näkökulmasta. Niissä tarinoissa eron jälkeistä ensimmäistä suhdetta kutsutaan kuvaavasti laastariksi. Pysyvämpi suhde on uusi onni (UO).

Sannalle Harri on laastari, jota hän tarvitsee uuden elämänsä alkua varten. Sen paikan Harri täyttää hyvin, vaikka onkin muuten vajanainen ja Sannalle sopimaton: hän myös häviää Paulille monella eri mittarilla.

Lundanin kirja on elämänmakuinen kuvaus kuoleman jälkeisestä yksinäisyydestä. Se on hyvin kirjoitettu ja yksinäisyyden osalta havainnollinen. Tarinassa ovat mukana entiset muistot, uusi elämäntilanne, ja pyrkimys uudelleenrakentamiseen. Emotionaalisesti se sitoo yhteen kirjoittajan, Sannan ja lukijan, jotka hengittävät samaan tahtiin. Se on pieni kirja suuresta asiasta.

Jälkikirjoitus:

Tämän bloggauksen paikallistamiseksi on ehkä merkityksellistä se, että tunsin Tina Lundánin edesmenneen miehen Rekon varsin hyvin. Tinan ja Rekon yhdessä kirjoittamassa, de facto Rekon sairautta käsittelevässä kirjassa Viikkoja, kuukausia on seuraava teksti:

"Viimeksi se oli alkanut jonkun tutkijaprofessorin kanssa kirjoittaa novellikokoelmaa ja suunnitellut vaellusta Lappiin. Sitten kun ylimääräinen kortisoni oli haihtunut, se oli tipahtanut maanpinnalle yhtä kovaa kuin oli ylöskin ampaissut. Oli joutunut nolona perumaan annettuja lupauksiaan." (s. 136)

Minä olin tuo professori. Olin myös Rekon hautajaisissa. Tinalle, jonka tunsin vain Rekon kautta, lähetin Rekon kuoleman jälkeisenä jouluna kortin. Sen jälkeen en ollut hänestä kuullut mitään, vaikka usein olen häntä ajatellut, kun olen Rekon kirjoja nähnyt. Toivottavasti Tina on löytänyt elämässään sen, mitä Sannan suulla kirjassaan toivoi. Muita kirjoja hän ei ole Ensimmäisen kesän jälkeen kirjoittanut.