25.8.2012

Äitiyden synnytys: pelolla ja yksinäisyydellä

Olen jahdannut ahneesti kirjaa, jossa kuvattaisiin avoimen rehellisesti vauvapalstaäitejä, rintaruokkijoita, hysteerisiä kotiäitejä ja heidän yksinäisyyttään.

Tämä olisi todella sen verran herkullinen aihe, että taidanpa itse kirjoittaa siitä romaanin vielä joskus. Aiheena se uppoaisi ainakin vauvapalstaäiteihin, rintaruokkijoihin ja hysteerisiin kotiäiteihin, jotka äärikriittisenä yleisönä joko söisivät elävältä ja tuhoaisivat minut tai kohottaisivat minut kaikkien vauvapalstalaisten ylipapittareksi.

Ilahduin, kun silmäilin Mirjam Lohen kirjan Nuttu takakantta Pointissa: "Lohi kuvaa lapsettomuuden pelkoa, äitiyden myyttejä ja todellisuutta, yksinäisyyden hirvittävyyttä ja yksinäisyyden tarvetta." Mun kirja!

Päähänkäyvää mättäämistä

Tosi toimiin päästyäni petyin kovin ja kovin nopeasti. Tämä kirja ei ole vauvapalstalaisille. En olisi lukenut teosta loppuun, ellen olisi ollut tarpeeksi tarpeessa. Kun olin päässyt nyt näin likelle minulle läheistä aihetta, niin en voinut luovuttaa. Takakannen mukaan kerronta on lyyristä ristivalotusta, mutta mielestäni kerronta on harvinaisenkin sekavaa, poukkoilevaa, vaikeaselkoista ja lukijaepäystävällistä.

Missäkö mättää, kun lukija ei tajua, mistä elämänvaiheesta kussakin pikkukappaleessa on kyse. Tai kun henkilöt ovat nimeltään äiti, mies, sisko, tyttö, isä, poika? Kokonaisuutena kerronnassa ei ole mitään järjestystä, vaan ajoissa ja paikoissa poukkoillaan sinnetänne. Sama lapsi synnytettiinkin useaan kertaan. Kirjailija käyttää "vääriä" verbejä kuin kikkaillakseen kielellämme. Alkoi vain ottaa päähän.

Makuasia lienee se, etten pidä tällaisestä kerronnallisesta tyylistä romaaneissa: "Ompelen mekon omannäköisen, koltun kotikutoisen, nutun nurinperisen." Runokirjat runokirjoina ja romaanit käyttökielellä kiitos tack.

Äitiyden synnytys

Nutussa on kuitenkin piilotettuja ansioita, joita yritin poimia kuin pullaa rusinoiden seasta (toinen makuasia: rusinoiden paikka ei ole pulla). Täytyy kyllä huomauttaa, että saatan ymmärtää tästä kirjasta paljon väärin. Toisaalta voi olla niinkin, että tärkeitä nyansseja jäi täysin ymmärtämättä.

Minäkertoja "äiti" on varmaankin omanikäiseni (päättelin lapsen Braz-nukesta), sellainen hujakoilla kolmi-nelikymppinen, Itä-Suomen maaseudulta Helsinkiin ensin opiskelemaan muuttanut nainen, myöhemmin ekonomi, joka haluaa perheen.

Halu ei kuitenkaan konkretisoidu ilman järeitä lapsettomuushoitoja, joiden avulla syntyvät tyttö ja poika. Tytön ja pojan syntymisestä ei kuitenkaan synny heti äitiyttä, vaan se täytyy synnyttää vielä erikseen.

Kertojatar vatvoo ajatuksissaan menneisyyttään, omaa lapsuuttaan, kuolleita sukulaisiaan. Lapset valvottavat, onni ja ilo ovat kateissa, mutta toisaalta jonkinlainen elämisen ja olemisen vimma hänestä tursuaa. Kirja tosin loppuu, ennen kuin tuota elämänvoiman alkulähdettä tai lopputulemaa paljastetaan.

Lapsuuden epäreiluudet

Kun pitäisi elää elämän parasta aikaa, kotiäiteillä, lapset ensin - itse jos ehtii -elämää, niin tuskin koskaan missään muussa elämänvaiheessa ovat odotusten ja toteutumien väliset mittasuhteet tai jopa mittarit yhtä epäsymmetriset. Kaikille ei luvattua onnenhuumaa ja täyttymystä vain tulekaan, joku voi olla liian väsynyt siitä nauttiakseen tai sitten ympäröivät tosiseikat aiheuttavat vastareaktioita tai varastavat kaiken huomion.

Kun vauva huutaa päivät ja yöt läpeensä, niin onni vähintäänkin säikähtää ja piiloutuu. Elämä supistuu ja sykkii pienellä kehällä: asunto, perhe, vauva, minä, seuraava huuto.

Synnytyksen jälkeen ja imetyksen aikana naisen elimistössä myllää sellainen määrä hormoneja, että niillä taltuttaisi norsunkin. Ilmeisesti juuri nämä hormonihöyryt sekä vauvan läsnäolo nostattavat mielenpintaan muistoja ja unia äidin/äitien omasta lapsuudesta. Omia tekemisiään ja kokemuksiaan tarkastelee täysin uudessa valossa. Tunteet ailahtelevat katumuksesta kauhuun, pelosta helpotukseen.

Itse pohdin aikoinani niiden tarkoituksena olevan vastuun perilleviennin tehostamisen ja suojelunhalun vahvistamisen.

Kertojaminän lapsuus oli mielestäni sopivan seesteinen, yhteisöllinen ja jopa onnellinen. Sitä miksi hän muisteli kovin paljon kokemiaan epäreiluuksia, en oikein ymmärtänyt. Ehkäpä esikoislapsen rooli maalla vielä hänen lapsuutensa aikaan oli liian vastuullinen liian nuorena. Tämä päätelmä on itsearvattu.

Lapsiperheonnetar

Kirjan äiti antaa itsestään yksinäisen tunnelman. Hänen miehensä näyttäytyy lähinnä lasten siittäjänä ja (fyysisesti) poissaolevana. "Muistin taas väljyyden, tyhjyyden, välimatkat, yksin olemisen, yhdessäkin yksin olemisen. Muistin taas millaista on, kun on pitkä matka toiseen, vaikka hän istui vieressä."

Olisin halunnut lukea sellaisen kirjan, jossa kuvataan kutkuttavan tyypillisiä kotimarttyyrireaktioita: kun mies palaa töistä kotiin ja "kaikki on päin helvettiä, kun sinäkin olet aina siellä töissä."

Missä vertaistukiryhmien selkäänpuukotusjoukot? Vauvapalstailut ja aihe vapailut? Päähenkilöllä oli muutamia IRL-naisystäväkontakteja, joita tosin kuvattiin hyvin pintapuolisesti. Lasten seura ei riitä yksinäisyyden häivytykseen, vaikka he jos ketkä ovat yhtä ja samaa organismia. Tai ehkä juuri siksi.

Kotiäidin ulkopuolisille täysin käsittämättömiltä näyttäytyvät pelot kuvattiin Nutussa jotenkin luettelomaisella tyylillä. Kun tuntee itsensä kerrankin aidosti korvaamattomaksi, niin maailma saa uhkaavat kasvot: terroristit kaatavat WTC-tornit, koirankusettaja raiskaa ihan varmasti, ainakin kaikki aiheuttaa syöpää. Kuka lapseni sitten hoitaa?

Tällaisten ajatusten ja kehäpäätelmien keskelle jää kiinni kuin joenpyörteeseen, jos on yksinäinen. Ei ketään kenelle jakaa tai ketään jolta kysyä.

Maalta sinä olet tullut

Yksinäisyys saa vahvistusta maalta kaupunkiin muuttaneen juurettomuudesta. Paluu kotiseudulle vanhempien luokse viiltää joka kerta:

"kesti kauan huomata, että minäkin olin sellainen, joka lähtee etelän kaupunkeihin, pirstoo suvun, saa vähän lapsia tai ei ollenkaan, on pieniperheinen, pienisukuinen tai suvuton, ettei minuakaan enää maa elättänyt -- että me kaikki olimme muurahaisia, jotka eivät enää voineet elää suuressa keossa, koska sitä oli häiritty -- ja me perustelimme hätäpäissämme uusia pesiä, pesänalkuja -- eikä rauhaa ollut missään."

Äitiä hävetti se, että hän joutui pyytämään ulkopuolista apua selvitäkseen arjestaan. Toisaalta hän samalla ymmärsi myös rajallisuutensa ja osasi antaa itselleen armoa. Uskon ja luotan siksi, että hän pärjää kyllä.

1 kommentti:

  1. Mä pidin kirjasta tosi paljon. Varsinkin kerronnasta. Ihana.

    VastaaPoista