Kuoleman jälkeinen yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Sosiaalisten suhteittensa suhteen tasapainossa olevilla ihmisillä on yleensä läheisiä ihmisiä ikään kuin kehillä. Lähimmällä kehällä ovat esimerkiksi puoliso ja lapset, seuraavalla läheiset ystävät, sitten naapurit ja niin edelleen.

Kun sitten jokin ihminen syystä tai toisesta katoaa lähimmältä kehältä, menee oma aikansa, ennen kuin tuon ihmisen jättämä aukko täyttyy. Katoamisen ja täyttymisen välinen ajanjakso on altis yksinäisyydelle. Mitä pidempään ajanjakso kestää, sitä suurempi riski on, että yksinäisyys muuttuu identiteetin osaksi.

Tina Lundánin kirja Ensimmäinen kesä kertoo tuosta ajanjaksosta. Kirjan päähenkilön Sannan mies Pauli on kuollut vakavan ja pitkän sairauden jälkeen syksyllä. Hän on jäänyt yksin murrosikäisen tyttärensä Ullan kanssa. Tuossa tilanteessa Sanna pyristelee uuden identiteettinsä rakentamisessa. Yhden asian hän on päättänyt: hän ei elä loppuelämäänsä leskenä, vaan haluaa uuden miehen. Mahdollisimman pian, mahdollisimman hyvän.

Sanna haluaa tuntea itsensä kokonaiseksi uudestaan ja löytää paikkansa maailmassa, jossa ihmiset elävät perheissä ja parisuhteissa. Ratkaisu sekä yksinäisyyteen että lesken identiteettiin on siis uusi mies. Samalla häneen kuitenkin sattuu. Sanna elää muistoissaan ja kipuilee uudessa elämäntilanteessaan. Hän tuntee itsensä vajaaksi:

”Ikävä painoi rintaani sietämättömästi. Muilla oli perheet ja parit. Ei sillä ollut väliä kuinka käsittämättömältä suhde saattoi ulkopuolisesta vaikuttaa. He kaikki kuuluivat jollekin. Yön pimeydessä he saivat kääntyä nukkuvan puoleen ja nuuhkia rakkaansa selkää.” (s. 81)

Hänen suhteensa edesmenneeseen mieheensä oli ollut läheinen. Hän oli rakastanut ja häntä oli rakastettu. Miehessä oli toki ollut huonot puolensa, kuten työnarkomania, mutta Sannan muisteloissa heikkoudet jäävät selvästi vahvuuksien varjoon.

Pitkän sairauden aikana hän oli kuitenkin valmistautunut uuteen elämään Paulin kuoleman jälkeen. Pauli oli myös ymmärtänyt asian. Niinpä Sanna pystyi mielessään pyytämään Paulia valitsemaan hänelle uuden miehen, sillä ilman ”en jaksaisi olla tässä maailmassa”.

Pauli kuoli syksyllä ja kirjan alussa eletään seuraavaa kesää. Uutta miestä ei kuitenkaan ole löytynyt.

Yksinäisyydessään Sanna simuloi ihmissuhdetta kävelemällä miesten perässä kuvitellen heitä kahta yhdessä kulkevaksi pariskunnaksi. Ihmiset mieltävät hänet leskeksi. Lohdutusyritykset satuttavat ja sosiaalisissa tilanteissa hän tuntee itsensä ylimääräiseksi.

Yllättäen uusi mies tulee vastaan perheen kesämökkiyhteisössä, josta Harri-niminen mies oli vuokrannut  asunnon. Samalla kun Sanna puhdistaa asuntoaan Paulin vanhoista tavaroista, Harri lähestyy häntä. Juhannuksena he koskettavat toisiaan, ensin varovasti ja sitten enemmän. Suhde alkaa kehittyä. He arvailevat toisiaan. Ja sitten suhteeseen tulee ryppyjä ja se loppuu. Sanna poistaa Harrin numeron kännykästään.

Olen joskus tutkinut parisuhde-eron jälkeen tapahtunutta elämän uudelleenrakentumista naisten näkökulmasta. Niissä tarinoissa eron jälkeistä ensimmäistä suhdetta kutsutaan kuvaavasti laastariksi. Pysyvämpi suhde on uusi onni (UO).

Sannalle Harri on laastari, jota hän tarvitsee uuden elämänsä alkua varten. Sen paikan Harri täyttää hyvin, vaikka onkin muuten vajanainen ja Sannalle sopimaton: hän myös häviää Paulille monella eri mittarilla.

Lundanin kirja on elämänmakuinen kuvaus kuoleman jälkeisestä yksinäisyydestä. Se on hyvin kirjoitettu ja yksinäisyyden osalta havainnollinen. Tarinassa ovat mukana entiset muistot, uusi elämäntilanne, ja pyrkimys uudelleenrakentamiseen. Emotionaalisesti se sitoo yhteen kirjoittajan, Sannan ja lukijan, jotka hengittävät samaan tahtiin. Se on pieni kirja suuresta asiasta.

Jälkikirjoitus:

Tämän bloggauksen paikallistamiseksi on ehkä merkityksellistä se, että tunsin Tina Lundánin edesmenneen miehen Rekon varsin hyvin. Tinan ja Rekon yhdessä kirjoittamassa, de facto Rekon sairautta käsittelevässä kirjassa Viikkoja, kuukausia on seuraava teksti:

"Viimeksi se oli alkanut jonkun tutkijaprofessorin kanssa kirjoittaa novellikokoelmaa ja suunnitellut vaellusta Lappiin. Sitten kun ylimääräinen kortisoni oli haihtunut, se oli tipahtanut maanpinnalle yhtä kovaa kuin oli ylöskin ampaissut. Oli joutunut nolona perumaan annettuja lupauksiaan." (s. 136)

Minä olin tuo professori. Olin myös Rekon hautajaisissa. Tinalle, jonka tunsin vain Rekon kautta, lähetin Rekon kuoleman jälkeisenä jouluna kortin. Sen jälkeen en ollut hänestä kuullut mitään, vaikka usein olen häntä ajatellut, kun olen Rekon kirjoja nähnyt. Toivottavasti Tina on löytänyt elämässään sen, mitä Sannan suulla kirjassaan toivoi. Muita kirjoja hän ei ole Ensimmäisen kesän jälkeen kirjoittanut.

Äitiyden synnytys: pelolla ja yksinäisyydellä

Olen jahdannut ahneesti kirjaa, jossa kuvattaisiin avoimen rehellisesti vauvapalstaäitejä, rintaruokkijoita, hysteerisiä kotiäitejä ja heidän yksinäisyyttään.

Tämä olisi todella sen verran herkullinen aihe, että taidanpa itse kirjoittaa siitä romaanin vielä joskus. Aiheena se uppoaisi ainakin vauvapalstaäiteihin, rintaruokkijoihin ja hysteerisiin kotiäiteihin, jotka äärikriittisenä yleisönä joko söisivät elävältä ja tuhoaisivat minut tai kohottaisivat minut kaikkien vauvapalstalaisten ylipapittareksi.

Ilahduin, kun silmäilin Mirjam Lohen kirjan Nuttu takakantta Pointissa: "Lohi kuvaa lapsettomuuden pelkoa, äitiyden myyttejä ja todellisuutta, yksinäisyyden hirvittävyyttä ja yksinäisyyden tarvetta." Mun kirja!

Päähänkäyvää mättäämistä

Tosi toimiin päästyäni petyin kovin ja kovin nopeasti. Tämä kirja ei ole vauvapalstalaisille. En olisi lukenut teosta loppuun, ellen olisi ollut tarpeeksi tarpeessa. Kun olin päässyt nyt näin likelle minulle läheistä aihetta, niin en voinut luovuttaa. Takakannen mukaan kerronta on lyyristä ristivalotusta, mutta mielestäni kerronta on harvinaisenkin sekavaa, poukkoilevaa, vaikeaselkoista ja lukijaepäystävällistä.

Missäkö mättää, kun lukija ei tajua, mistä elämänvaiheesta kussakin pikkukappaleessa on kyse. Tai kun henkilöt ovat nimeltään äiti, mies, sisko, tyttö, isä, poika? Kokonaisuutena kerronnassa ei ole mitään järjestystä, vaan ajoissa ja paikoissa poukkoillaan sinnetänne. Sama lapsi synnytettiinkin useaan kertaan. Kirjailija käyttää "vääriä" verbejä kuin kikkaillakseen kielellämme. Alkoi vain ottaa päähän.

Makuasia lienee se, etten pidä tällaisestä kerronnallisesta tyylistä romaaneissa: "Ompelen mekon omannäköisen, koltun kotikutoisen, nutun nurinperisen." Runokirjat runokirjoina ja romaanit käyttökielellä kiitos tack.

Äitiyden synnytys

Nutussa on kuitenkin piilotettuja ansioita, joita yritin poimia kuin pullaa rusinoiden seasta (toinen makuasia: rusinoiden paikka ei ole pulla). Täytyy kyllä huomauttaa, että saatan ymmärtää tästä kirjasta paljon väärin. Toisaalta voi olla niinkin, että tärkeitä nyansseja jäi täysin ymmärtämättä.

Minäkertoja "äiti" on varmaankin omanikäiseni (päättelin lapsen Braz-nukesta), sellainen hujakoilla kolmi-nelikymppinen, Itä-Suomen maaseudulta Helsinkiin ensin opiskelemaan muuttanut nainen, myöhemmin ekonomi, joka haluaa perheen.

Halu ei kuitenkaan konkretisoidu ilman järeitä lapsettomuushoitoja, joiden avulla syntyvät tyttö ja poika. Tytön ja pojan syntymisestä ei kuitenkaan synny heti äitiyttä, vaan se täytyy synnyttää vielä erikseen.

Kertojatar vatvoo ajatuksissaan menneisyyttään, omaa lapsuuttaan, kuolleita sukulaisiaan. Lapset valvottavat, onni ja ilo ovat kateissa, mutta toisaalta jonkinlainen elämisen ja olemisen vimma hänestä tursuaa. Kirja tosin loppuu, ennen kuin tuota elämänvoiman alkulähdettä tai lopputulemaa paljastetaan.

Lapsuuden epäreiluudet

Kun pitäisi elää elämän parasta aikaa, kotiäiteillä, lapset ensin - itse jos ehtii -elämää, niin tuskin koskaan missään muussa elämänvaiheessa ovat odotusten ja toteutumien väliset mittasuhteet tai jopa mittarit yhtä epäsymmetriset. Kaikille ei luvattua onnenhuumaa ja täyttymystä vain tulekaan, joku voi olla liian väsynyt siitä nauttiakseen tai sitten ympäröivät tosiseikat aiheuttavat vastareaktioita tai varastavat kaiken huomion.

Kun vauva huutaa päivät ja yöt läpeensä, niin onni vähintäänkin säikähtää ja piiloutuu. Elämä supistuu ja sykkii pienellä kehällä: asunto, perhe, vauva, minä, seuraava huuto.

Synnytyksen jälkeen ja imetyksen aikana naisen elimistössä myllää sellainen määrä hormoneja, että niillä taltuttaisi norsunkin. Ilmeisesti juuri nämä hormonihöyryt sekä vauvan läsnäolo nostattavat mielenpintaan muistoja ja unia äidin/äitien omasta lapsuudesta. Omia tekemisiään ja kokemuksiaan tarkastelee täysin uudessa valossa. Tunteet ailahtelevat katumuksesta kauhuun, pelosta helpotukseen.

Itse pohdin aikoinani niiden tarkoituksena olevan vastuun perilleviennin tehostamisen ja suojelunhalun vahvistamisen.

Kertojaminän lapsuus oli mielestäni sopivan seesteinen, yhteisöllinen ja jopa onnellinen. Sitä miksi hän muisteli kovin paljon kokemiaan epäreiluuksia, en oikein ymmärtänyt. Ehkäpä esikoislapsen rooli maalla vielä hänen lapsuutensa aikaan oli liian vastuullinen liian nuorena. Tämä päätelmä on itsearvattu.

Lapsiperheonnetar

Kirjan äiti antaa itsestään yksinäisen tunnelman. Hänen miehensä näyttäytyy lähinnä lasten siittäjänä ja (fyysisesti) poissaolevana. "Muistin taas väljyyden, tyhjyyden, välimatkat, yksin olemisen, yhdessäkin yksin olemisen. Muistin taas millaista on, kun on pitkä matka toiseen, vaikka hän istui vieressä."

Olisin halunnut lukea sellaisen kirjan, jossa kuvataan kutkuttavan tyypillisiä kotimarttyyrireaktioita: kun mies palaa töistä kotiin ja "kaikki on päin helvettiä, kun sinäkin olet aina siellä töissä."

Missä vertaistukiryhmien selkäänpuukotusjoukot? Vauvapalstailut ja aihe vapailut? Päähenkilöllä oli muutamia IRL-naisystäväkontakteja, joita tosin kuvattiin hyvin pintapuolisesti. Lasten seura ei riitä yksinäisyyden häivytykseen, vaikka he jos ketkä ovat yhtä ja samaa organismia. Tai ehkä juuri siksi.

Kotiäidin ulkopuolisille täysin käsittämättömiltä näyttäytyvät pelot kuvattiin Nutussa jotenkin luettelomaisella tyylillä. Kun tuntee itsensä kerrankin aidosti korvaamattomaksi, niin maailma saa uhkaavat kasvot: terroristit kaatavat WTC-tornit, koirankusettaja raiskaa ihan varmasti, ainakin kaikki aiheuttaa syöpää. Kuka lapseni sitten hoitaa?

Tällaisten ajatusten ja kehäpäätelmien keskelle jää kiinni kuin joenpyörteeseen, jos on yksinäinen. Ei ketään kenelle jakaa tai ketään jolta kysyä.

Maalta sinä olet tullut

Yksinäisyys saa vahvistusta maalta kaupunkiin muuttaneen juurettomuudesta. Paluu kotiseudulle vanhempien luokse viiltää joka kerta:

"kesti kauan huomata, että minäkin olin sellainen, joka lähtee etelän kaupunkeihin, pirstoo suvun, saa vähän lapsia tai ei ollenkaan, on pieniperheinen, pienisukuinen tai suvuton, ettei minuakaan enää maa elättänyt -- että me kaikki olimme muurahaisia, jotka eivät enää voineet elää suuressa keossa, koska sitä oli häiritty -- ja me perustelimme hätäpäissämme uusia pesiä, pesänalkuja -- eikä rauhaa ollut missään."

Äitiä hävetti se, että hän joutui pyytämään ulkopuolista apua selvitäkseen arjestaan. Toisaalta hän samalla ymmärsi myös rajallisuutensa ja osasi antaa itselleen armoa. Uskon ja luotan siksi, että hän pärjää kyllä.

Kirjailijan yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Jaana Huhta esitteli aikaisemmin tässä blogissaan Raija Siekkisen kirjan Saari ja huomautti muun muassa, että ”kirja näytti hyllyssä siltä, ettei poloista ole kukaan lainannut koskaan.”

Yksinäisyyskirjailijana profiloitunut Siekkinen kuoli vuonna 2004. Internetistä löytyvät muutamat muistokirjoitukset kertovat arvostetusta kirjailijasta, jonka lukijakunta jäi vähäiseksi ja jonka sosiaaliset suhteet olivat vuosien mittaan hapertuneet olemattomiksi. Hän menehtyi yksin omaan sänkyynsä tupakasta syntyneen tulipalon tappamana.

Siekkisen tuotanto ei ole löytänyt suuria lukijamääriä myöskään kirjailijan kuoleman jälkeen. Helmetin mukaan hänen kirjojaan on pääkaupunkiseudun kirjastoissa suhteellisen paljon - ehkä noin 25–30 per keskeisin teos, mutta niistä vain muutama oli lainassa elokuun alussa 2012.  

Samaan aikaan Raija Siekkinen on kuitenkin noussut uudelleen lukijoiden tietoisuuteen nyt esiteltävän Joel Haahtelan teoksen Katoamispiste seurauksena. Tuo teos on takakantensa mukaan ”tutkimusmatka Raija Siekkisen maisemaan”. Paradoksaalisesti Haahtelan kirja on ollut myyntimenestys. Sitä on Helmetissä noin 150 kappaletta, ja tätä kirjaa on varsin hyvin lainattukin.

Katoamispiste ei ole kirjallisuustieteellinen tutkimus vaan kaunokirjallinen teos. Se kuitenkin leikittelee tutkimuksen ja kaunokirjallisen teoksen rajapinnassa tulkitsemalla Siekkistä hänen kirjojensa avulla.

Kirjan avainhenkilö on ranskalainen nainen Magda Roux, joka etsii Suomesta entistä aviomiestään Paul Roux’ta. Mies on kadonnut jättämättä jälkeensä muita vihjeitä kuin helsinkiläisestä matkustajakodista lähetetyn postikortin. Sen ohella ainoa Magdan tuntema yhteys Suomen ja Paulin välillä on Raija Siekkisen romaanin Häiriö maisemassa ranskannos Une fissure dans le paysage, jonka hän tuo mukanaan Suomeen.

Kirjan kertoja on kirjailijanuran kolmen kirjan jälkeen lopetellut lääkäri. Hän kohtaa Magdan sattumalta, tutustuu häneen Ekbergin kahvilassa ja kiinnostuu tarinasta. Magdan ja kertojan yhteinen yritys löytää Paul matkustajakodista ei tuota tulosta. Sinne on kuitenkin jäänyt muutamia esineitä, joiden avulla kertoja pääsee etsinnöissään muutaman askeleen eteenpäin.

Hän hakeutuu arkistoihin, löytää joitakin lisävinkkejä ja päätyy muutaman mutkan jälkeen Siekkisen kotikaupunkiin Kotkaan. Siellä hän tapaa Siekkisen tunteneita ihmisiä, kulkee Siekkisen kulmilla, ja yrittää ymmärtää Siekkisen elämää. Samoilta kulmilta kertoja löytää myös merkkejä Paulin vierailusta Kotkassa – ja mahdollisesti näkee myös Magdan, jonka olisi pitänyt jo poistua Suomesta.

Pienien havaintojen perusteella hän päättelee Raijan (Haahtela käyttää Siekkisestä etunimeä) ja Paulin mahdollisen suhteen luonteen. Sen enempää asiaa paljastamatta kyse on sivusuhteesta Raijan vieraillessa Ranskassa. Samalla hän korostaa, että ”totuutta” ei asiasta saada tietää koskaan: ”tämän lähemmäksi en pääsisi heitä, tämän enempää en koskaan saisi tietää”.

Hän miettii myös tapaamisten ja Siekkisen kirjojen avulla Raijan identiteettiä. Kirjan avainkappale on sivulla 99: ”Raija oli menettänyt yksi kerrallaan kiintopisteensä. Talo, joka oli merkinnyt kotia, oli poissa. Mies oli poissa. Kesäpaikkaa ei enää ollut, ja kaupunki hänen ympärillään oli pelkkä käsite, hän itse kelluva piste, kirjoittaminen ohut lanka todellisuuteen.”

Edellä kerrotun ohella hän oli myös menettänyt äitinsä, johon hänellä oli ollut ongelmallinen suhde. Omia lapsia hänellä ei ollut, ja suhteet puolison lapsiin olivat etäiset. Hän haki elämän mielekkyyttä matkailusta, joka inspiraation sijasta aiheutti usein pettymyksiä, ja johon hänellä ei oikeastaan ollut varaa.

Elämänsä loppupuolella Raijaa ei muille ihmisille ollut olemassa muuten kuin kirjailijana ja siinäkään roolissa hän ei ollut vahvoilla. Kuvaavaa on, että Helsingin Sanomissa ei ollut arvostelua hänen viimeisestä teoksestaan. Kirjan mukaan Raija lopulta köyhtyi, alkoholisoitui ja erakoitui. Jos hän joskus oli ollut onnellinen, se hiipui yksinäistymisen myötä. Hän katoaa ihmisten mielistä, päätyy ”katoamispisteeseen”.

Identiteettiteorioissa oletetaan yleensä identiteetin rakentuvan ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Ihmiset eivät luo sosiaalisia suhteitaan, vaan sosiaaliset suhteet luovat ihmiset. Näiden teorioiden näkökulmasta Siekkinen on esimerkki epäonnistuneesta tai vaillinaisesta identiteetistä, jolta puuttuu elämään jäsentävät kehykset.

Edellä mainitun peruskertomuksen ohella kirjan sisään on kirjoitettu sen kertojan ja hänen puolisonsa Lotan eroon päätynyt rakkaustarina. Se kuvataan takautumina, jotka niveltyvät osaksi Magdan ja Paulin tarinaa. Kirjan loppupuolella lukija jää arvailemaan, minkälaiseksi Ranskassa toisensa uudestaan tapaavien Magdan ja kertojan suhde on muodostumassa. 

Kaiken kaikkiaan Haahtela on kirjoittanut kirjan, joka puhaltaa elämää Siekkisen tuotantoon. Se on tarkkaan harkittua tekstiä, joka hienovaraisesti kertoo kohteestaan. Ilman sitä tuskin hakeutuisin Siekkisen kirjojen pariin, kun kiertelen antikvariaatteja. En osaa sanoa, mahtaisiko Siekkinen tekoa arvostaa, mutta ainakin minulle Haahtela on tehnyt palveluksen.

Yli sadan vuoden takainen yksinäisyys

Juhani Ahon Yksin on suomalaisen kirjallisuuden klassikko ja perusteos. Tämä pienoisromaani vuodelta 1890 on luemma muovannut suomalaista kirjallisuutta jollakin tavalla ja herättänyt säpinää aikalaisissaan. Lainaamassani niteessä on useita arviointeja ja pitkä, hartaannäköinen alkuesittely. Skippasin ne julmasti, koska halusin muodostaa omat mielipiteeni ilman vaikutteita.

Tekstiteknisiä ongelmia

Osasin ennakkoon odottaa suhtautumiskysymyksellisiä vaikeuksia, kun kyseessä oli kuitenkin hyvin vanha kertomus ja kauas taaksepäin sijoittuva konteksti.

Luin kirjan väkisin loppuun, mutta siitä ei jäänyt oikeastaan mitään mieleeni. Olin jo puhkunut Twitterissä bloggaavani pian yli sadan vuoden takaisesta yksinäisyydestä, joten silmäilin kirjan sitä silmällä pitäen uudestaan. Yhtä epätoivoista. Yleensä minulla ei ole vaikeuksia kirjoittamisessa missään vaiheessa, mutta juuri nyt on poikkeustilanne.

Itse teksti oli liiahkon vanhahtavaa. Pilkunviilaaja minussa jumittui kaikkiin "väärinkirjoituksiin": peloittavan, likemmä, niinpiankun. Asiayhteydestä arvasin, mitä ovat tuutinki, usma, kohona. Pyyhinliina, viinapöytä, humbuukia (hih). Toisaalta yksittäiset vieraat sanat ja sananjärjestykselliset outoudet antoivat kirjaan aikamatkustuksellista aitoutta.

Klassikon ainekset

Tarinassa joitakin vuosia maaseudulla opettajana toiminut, jo keski-ikäistynyt herrasmies on matkalla pariksi vuodeksi Pariisiin tutustumaan kansainväliseen ilmapiiriin, imemään aatteita ja opiskelemaan kieltä.

Helsingissä ennen laivan lähtöä hän kuitenkin kohtaa pitkästä aikaa ystävänsä, jonka huomattavasti nuorempaan, naiseksi varttuneeseen siskoon Annaan, sitten rakastuu ensisilmäyksellä. Ja oksat poikki.

Lähtö Pariisiin alkaa tuntua ensin yhdentekevältä ja äkkiä täysin vastenmieliseltä, ja niinpä se siirtyykin eteenpäin eri tekosyistä minäkertojan liehitellessä neitosta ja möyriessä omissa tuskaisen tuivertavissa tunteissaan.

Paris, s'il vous plaît

Lopulta lähtöä ei voi enää pitkittää, ja rakkauden kohdekin on tehnyt selväksi, ettei hän ole kiinnostunut veljensä kaverista - lähes sedästä, jota on pitänyt vain ystävänään. Pariisiin matkaa täysin maansa myynyt ja yhdenasian mies.

Sinkku, oppinut, herrasmies parhaassa iässä, vilkkuvassa, värikkäässä ja sykkivässä Pariisissa, ja mitä tekee hän? Pääasiassa välttelee muita ihmisiä ja kontakteja, velttoilee kahvilasta toiseen, vartoo kirjettä Suomeen jääneeltä naiselta ja velloo kaipuussa, ikävässä ja harhaisessa toivossa.

Mitä tuhlausta: miehen, ajan, kaupungin, elämän. Edellytyksiä olisi vaikka mihin muuhun.

Päähenkilö käy mekaanisesti näyttelyissä, Eiffel-tornissa ja lopuksi kabareessa Moulin Rougessa. Hevosten, kärryjen ja ihmisten ruuhkauttaman Pariisin kuvaukset ovat mielestäni tässä kirjassa parasta. Välillä teki mieli potkaista kertojaa persuksiin: nauti, sinä etuoikeutettu!

Yksin rakkaudessa

Rakastuminen saattaa olla tuhoisa tauti, mikäli se näin valtaa uhrinsa mielen totaalisesti ja saattaa kohteensa lähes täyteen toimintakyvyttömyyteen. Ystävät menettävät merkityksensä, ja muiden ihmisten seura tuntuu lähinnä kiusalliselta ja häiritsevältä, kun sairastunut haluaa riutua rakkaudessaan ja mielikuvitella elämäänsä vaihtoehtoisia mahdollisuuksia.

"Viihdyn kuitenkin tällä hetkellä jotakuinkin hyvin. Saan olla täydellisesti rauhassa."

Kun yltiörakastunut jonakin päivänä toivottavasti alkaa parantua, voi hän herätä täysin erinäköiseen todellisuuteen. Kun pelkkä rakkaus ei enää kanna eikä riitä, tai kun tulee hylätyksi tai tajuaa tunteensa yksipuolisuuden riittämättömyyden, niin pahimmassa tapauksessa joutuu hoivaamaan sielunsa haavoja yksin.

Vain yksinäisyys on jäänyt jäljelle.

Yksin Pariisissa

"Ja minusta näyttää täällä nyt jokapaikasta kuohuvan kiihkoa, tulista tunnetta ja elämän iloa, niinkuin kuumista maanalaisista lähteistä. Vuosisatain kehitys suihkuaa täällä ylös ilmaan kaikkialta ja laskeutuu kuin hienona sateena ympäristöön, tuorestuttaen ja virvoittaen joka paikan."

Päähenkilö tarkkailee kaupunkia ulkopuolisena kuin depressiivinen haahuilija, joka aistii muiden ilon, muttei saa siitä mitään itseensä saatikka että tuntisi itse samoin. "Kotona olin sentään edes ratas koneistossa. Täällä tunnun kokonaan irtonaiselta."

Ilmeisesti kotimaassa tapahtunut epäonninen rakastuminen esti häntä hurmaantumasta ja rakastumasta uuteen kotikaupunkiinsa. Pariisin naisista hän hakee Annaa: kahvilat, kadut ja nähtävyydet merkkaantuvat tämän yksipuolisen rakkauden silmillä katsottuina.

Vieraana ja yksin suuressa kaupungissa herkistyy meistä kuka tahansa. Kaipuu voi olla kaunista ja ikävän kipu nautinnollista, jos samalla näkee tulevaisuudessa valoa, iloa ja eloa.

Valitettavasti päähenkilömme näki jotakin aivan muuta: "siinä se on, sitä ei ole sen enemmän. Ja sen yli ei herää ainoatakaan haavetta eikä niille perustettuja toiveita. Elämäni taivas tuntuu kirkastuvan ja kylmenevän. Minä itse jäädyn ja kitistyn kokoon. Täydellinen tyhjyys ympäröi minua, aution yksinäisyyden sielunkellot soivat korvissani."


Nettipornonkatsojan näkökulma

Lukemisen jälkeen taisin kommentoida kirjaa turhankin ankarasti. Mistä minä tietäisin, kuinka sata vuotta sitten ihmiset normaalisti käyttäytyivät ja jakoivat ajatuksiaan ja tunteitaan. Päähenkilö oli rakkaudentunnustuksissaan suorapuheinen ja avoin, mikä varmasti oli Suomessa tuolloin jollakin tavalla poikkeuksellista.

Ehkä minun tulisi nyt lukea kirjan arvioinnit?

Kuvittelisin, että yli sata vuotta sitten vain hyvin harvoilla oli aikaa ja mahdollisuutta keskittyä elämässään tuossa määrin tunteiluun ja rakkauden märehtimiseen. Ehkä ihmisillä oli konkreettisempaa tehtävää ja huolta, survivaalia ja asennetta tarttua kirveeseen, kun tarve vaati.

Kirjoitin tämän blogikirjoituksenkin täysin nykyaikaisesta nettipornonkatsojan roolista. Minä näen yhdellä klikkauksella kaiken. Kuinka voisin millään ymmärtää miestä, joka riutui hetkessä syttyneen, saavuttamattoman, yhteydenpidottoman ja kaukaisen rakkauden tähden, eikä millään pystynyt klikkaamaan seuraavaa sivua.

Onko minun näin vaikea ymmärtää ihmisyyttä sadan vuoden takaa? Epäilen kyllä, ettei meitäkään ymmärretä edes tämän vertaa sadan vuoden kuluttua.

Tyttöjen välisestä yksinäisyydestä

                                              Kirjoittanut Juho Saari:

Kävin vuosien tauon jälkeen Keravan kirjastossa ja tein aineistohaun sanalla ”yksinäisyys”. Tuloksena oli 430 kirjaa! Sitten järjestin tulokset hankintajärjestykseen ja rajasin suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Hyllyssä olleista yksinäisyyskirjoista uusin oli Iida Rauman kirjoittama Katoamisten kirja.

Kirjoittajasta kertoo kirjan etulieve muun muassa, että ”hän laulaa rumasti, kirjoittaa ja rakastaa piirtämistä, on aikaisemmin tehnyt sijaisuuksia vanhainkodissa ja työskentelee Helsingissä talonmiehenä.” Koulutukseltaan Rauma on valtiotieteiden kandidaatti. Netistä selviää myös, että hän on lesbo, ja että tämä kirja on hänen esikoisteoksensa. Hänen elämänkokemuksensa ovat siivilöityneet kirjaan.

Kirjan ydintarinan muodostaa Sofian ja nimettömäksi jäävän naiskertojan elämänkipuilu. Naiset asuvat yhdessä. Sofia opiskelee venäjää ja näyttelee. Tentit eivät mene putkeen, ja edessä on opintojen kannalta ratkaiseva tentti. Kertoja maalaa ja haluaa opiskelemaan kuvataidetta, mutta tullakseen taloudellisesti toimeen hän hakeutuu vanhainkotiin siivoojaksi ja avustaviin hoitotehtäviin laitosapulaiseksi.

Elämä ei oikein suju sen paremmin yhdessä kuin erikseenkään, mistä aiheutuu kaikenlaista kränää. Sofia on huolestunut kertojasta ja haluaa tämän psykiatrin juttusille. Mikäli kertoja ei hakeudu hoitoon, Sofia uhkaa jättää hänet. Tätä monesta kirjasta tuttua kahden ihmisen perustarinaa Rauma koristelee seksillä, viinalla, mielialalääkkeillä, tenteillä ja maalaamisella. Samalla Sofiaa ajautuu kohti opiskelukaveriaan Tanjaa, ja päähenkilö vastaavasti kohti naispuolista työkaveriaan Zorkaa, joka on Kosovosta tullut pakolainen ja jolla on oma salattu menneisyytensä. Suhde alkaa olla eroa vaille valmis.

Ydintarinaan niveltyy useita muita kertomuksia, jotka tulevat, kestävät aikansa ja menevät. Näistä ehkä tärkein liittyy päähenkilön eli kertojan isään, joka on kadonnut vuotta aikaisemmin jälkiä jättämättä. Isä on ollut onneton: työssä kunnan kaavoitusvirastossa ei ole mieltä, eikä myöskään kotona ole hänelle omaa paikkaa. Jossakin vaiheessa käy ilmi, ettei hän edes käy työpaikallaan, vaan käyttää päivänsä muuten.  Katoamiselle ei kuitenkaan ole mitään selvää syytä.

Kertojaäänen äiti on kansalaissotaan ja feminismiin erikoistunut historiantutkija, jonka mieli elää vanhoissa ajoissa ja tapahtumissa. Hänen lapsuutensa on ollut väkivaltainen. Tässä päivässä hän on etäinen ja haluton pitämään itseään tai asuntoaan kunnossa ja ”on kiinnostuneempi kuolleista kuin minusta”. Olohuoneessa tuntuu saatana. Mielenterveyden ongelmat vievätkin äidin psykiatriselle osastolle.

Vanhempien ohella kirjan tärkeitä henkilöitä ovat vanhainkodin vanhukset, jotka kukin omalla tavallaan hakevat hoitajien ymmärrystä omalle olemiselleen. Vanhuksista kirjalle tärkein on Helvi, joka on viettänyt elämänsä laitoksissa, ja jota kukaan ei kaipaa sen paremmin elävänä kuin kuoleman jälkeenkään. Hän on tyyppikuvaus laitosten yksinäisistä vanhuksista.

Lapsuudesta piirtyy päähenkilön tauluihin Susanna, jonka lyhyeksi jääneen, itsemurhaan päättyneen elämän muistot kulkevat päähenkilön mukana.
Yksinäisyys kulkee kirjan lävitse. Julkilausutuinta yksinäisyys on takautumissa, jotka käsittelevät murrosikää lähestyvän päähenkilön kouluvuosia eräiden dramaattisten tapahtumien jälkeen:
”Yksinäisyyttä räikeämpää ei ole. Seistä koulun pihalla aivan seinän vieressä hiljaa ja maahan katsoen. Odottaa bussia ja syödä ruokalassa sanomatta muuta kuin kiitos. Kaikki kääntyvät katsomaan, tuijottavat. Yksinäisyys on oranssi ja välkkyvä peitto, jonka alla olen tyhjää” (s. 186).

Sivuhyppynä lienee mainitsemisen arvoista, että kertoja näkee yksinäisyyden oranssina. Sama tulee esiin myös kysyttäessä opiskelijoilta yksinäisyyden väriä. Se on usein tummansininen, oranssi tai harmaa.

Yksinäisten vuosien jälkeen päähenkilö rakentaa itselleen uutta identiteettiä homoseksuaalina ja hakee paikkaansa omassa maailmassaan. Mukana kulkee alkoholi yläasteelta eteenpäin. Ilmassa on tyttöjen välisiä kolmio- ja neliödraamoja. Tuossa maailmassa ihmisten väliset suhteet ovat neuvoteltavissa ja muuttuvia.

Kuvaukset lesbobaarin markkinatilanteesta, jossa riski kumppanin lähdöstä on käsinkosketeltava, on samansuuntainen monien ns. aikalaisdiagnostikkojen (esim. Zugmunt Bauman ja Anthony Giddens) sosiaalisia suhteita koskevien näkemysten kanssa. Niissä ihmissuhteet ovat ”notkeita” ja ”puhtaita”, siis valinnanvaraisia ja tilanteiden vaihtuessa uudelleen neuvoteltavissa. Niistä voi myös irrottautua koska tahansa, mikäli ne eivät enää ole tyydyttäviä. Samalla ihmissuhteiden notkeus ja puhtaus altistavat ihmiset jatkuvasti yksinäisyydelle. 

Kirjan viimeinen käännekohta on jo kuolleeksi luullulta isältä tullut kirje, joka on lähetetty Serbiasta. Toisiaan lähentyneet Zorka ja kertoja lähtevät yhdessä Belgradiin etsimään kertojan isää ja samalla kohtaamaan sekä toisensa että Zorkan menneisyyden.

Kirjalla ei ole perinteisessä mielessä onnellista loppua, mutta päähenkilö ei jää murehtimaan. Pariskunta eroaa ja Zorka lähtee jäähyväisseksin jälkeen yksin Kosovoon. Jo seuraavana päivänä päähenkilö katselee serbialaista tarjoilijanaista ja ajattelee, ”että olisi mukava olla hänen allaan”. Toipumisaika alle 24 tuntia.

Kaunokirjallisena teoksena Katoamisten kirja on monikerroksinen. Se kulkee ajassa eteen- ja taaksepäin, kertoo useita toisiinsa niveltyviä tarinoita ja pakottaa lukijan kuvittelemaan sinne tänne puuttuvia paloja. Kirjan nimi kertoo hyvin sen sisällöstä. Lesbolaisuus näkyy kirjassa arvailuna, kosketteluna, vihjailuna ja erinäisinä yksityiskohtaisina seksikuvauksina, joiden tarpeellisuudesta voi tietysti olla monta mieltä: kirjan juonen kannalta ei kaiketi ole merkitystä kuinka monta sormea on milloinkin ja missäkin, mille kukin maistuu, ajellaanko karvat vai ei, miten monta kerta kertaa saa vai saako, ja kuinka monta kertaa pariskunta rakastelee eteisen ja makuuhuoneen välillä.

Kehollisuus joka tapauksessa korostuu poikkeuksellisesti.

Yksinäisyyskirjana se on alakuloinen. Ihmiset ovat erillään toisistaan. Samalla heillä on kuitenkin kykyä löytää toisia ihmisiä. Rakastaa ja pitää huolta. Toisin kuin useimmissa muissa yksinäisyyskirjoissa, tämän kirjan useimmat henkilöt eivät ole sulkeutuneita eivätkä he ole rakentaneet muureja ympärilleen. Heille yksinäisyys on enemmänkin parisuhteiden väleihin sijoittuvan ajelehtimisen ajan piirre kuin elämänkohtalo.

Häpeän ärhäkkä syöpä

Kirja on "Kylmä kamari". Pohojalaisuuteni tyrkyttää alituiseen mielenkieleen muotoa "kylymä kammari". En guuglanut tämänkään kirjan taustoja ennen bloggausta, vaikka lukemisen aikana vaivasi kovasti se, etten saanut sijoitettua tapahtumia murteen perusteella oikealle karttaruudulle. Länttä kuitenkin.

En tiennyt alkuun, onko käsissäni yksinäisyyskirja. Kaikki Paavilaiset on luettu, ja olen kategorisoinut ne sarjaan keskiraskas hömppä. Paavilainen on monisanainen, vivahteikas ja hoksaavainen kirjoittaja. Tämä viimeisin ei ollut enää hömppää - tämä oli yksinäisyyskirja. Lukisin myös yksinäisyyshömppää, jos sellaista löytyisi.

Häpeää ja hiljaisuutta

Kylmä kamari on kehityskertomus sodankäyneen sukupolven kasvattaman perheen vaiheista, vaikkakin se kuvaa vain yhden kesän tapahtumia ns. reaaliajassa. Pääosassa on maatilan tytär, 17-vuotias Elina, jonka toiveissa on päästä pois ja vähän äkkiä henkisesti kylmästä ja sulkeutuneesta kodistaan. Samassa kammarissa nukkuu 23-vuotias Ansa, joka on hänen tätinsä, eli isän sisko. Häpeällä hiljennetty, halveksunnalla hävitetty. 

Ansa on kuitenkin tilan tosiasiallinen emäntä. Hän harventaa, kokkaa, marjastaa, siivoaa. Samaan aikaan Elinan äiti makaa depressiopotilaana sängyssään. 

Taustalla vellovaa tragediaa avataan pitkin tarinaa Elinan ajatelmina ja kertojaäänen kaikuna. Ääniääneen puhutaan lähinnä vain säästä: alavilla mailla hallanvaara. 

Kun perheen häpiä sitten lätkäistään lukijan eteen levälleen, on hän jo siitä valmiiksi tietoinen, mutta myös niin kiintynyt aidon ihmisen tuoksuisiin henkilöihin, että toivoo vain suurta sovintoa ja sopua. Häpeän syöpä on valitettavasti ärhäkkää laadultaan.

Vastakohtien vimmalla

Elinan ylimenevä kertojaääni aiheuttaa välillä kiusallista ristiriitaa ja hämmennystä: itse en ollut 17-vuotiaana pikkukaupunkilaisfriiduna noin paria vuosikymmentä myöhemmin läheskään yhtä tiedostava, laajasti ajatteleva ja määrätietoinen. Kirjailija on toki vapaa liioittelemaan.

Ajattelin kuitenkin rinnalle haamukertojan ja sain näin helpotukseni ilman, että joudun palaamaan nyt yhtään syvällisemmin 17-vuotiaaseen itseeni. Haamukertoja kurkotti välillä oraakkelimaisesti kauas henkilöiden tulevaisuuteenkin.

Kirjassa kärjistetään etenkin oikeasti olemassaolevia vastakohtia, joiden kautta Elina määrittelee itseään ja paikkaansa, lähinnä seuraavia siirtojaan varten. Kaupunkilaiset saapuvat kesäisin maatilalle lomailemaan, marjastamaan ja nauttimaan siitä, kun "maito ja kananmunat eivät maksa mitään." Silti Elina haikailee kaupunkiin ja häpeää alkeellisia asuinolojaan ja vihaa jatkuvaa raatamista kasvimaalla ja marjapuskissa.

Paikkakunnan sisällä vastakkainasettelu näyttäytyy nahkatehtaan sisätyöläisten ja edelleen alkutuotannosta elantonsa ottavien ulkona uurastavien kontrastointina. Ja tietenkin Elina kadehtii tehtaan väkeä.

Ilo toisaalla, ahdistus kotona. Kotikielen lauserakenteessa esiintyvät yleisimmin subjekti, predikaatti ja kieltosana. Kun pyytää rahaa bussilippuun, saa lisänä päälle huokauksen. Älä kehu, älä kiitä. Toisen uutta pyörää kommentoidaan: "uuren kankia."

Elämänvaiheyksinäisyys

Elinalla on yksi ystävä tai enemmänkin koulukaveri, jota hän ei työntäyteliään kesän aikana ehdi tavata. Lisäksi hänellä on poikaystäväksi hyväksytty Make, jonka avulla hän hankkiutuu eroon neitsyydestään, ja jota hän puolitietoisesti hyväksikäyttää pääsylippuna hetkelliseen iloisuuteen ja toisenlaisuuteen.

Elina on kuitenkin yksinäinen omassa tilassaan vaihettumisvyöhykeellä ennen irtiottoa fyysiseen ja henkiseen matkaan: korkeampaan koulutukseen, uuteen kaupunkiin, hienompiin piireihin, aikuisuuteen ja eroon menneisyydestään.

Elinan yksinäisyys on vahvasti myös menettämisen, luopumisen ja hyvästijättämisen pelkoa. Hän tietää kaipaavansa kotia, ihmisiä ja maaseutua, kun sieltä lähtee. Tulevan menetyksen ahdistus ja epätietoisuuden pelko kuvastuvat kiinnittymättömyytenä ja sitoutumisen vaikeutena, yleisenä olemisen hankaluutena ja haikeutena.

Sateenkaarta katsellessaan Elina ajattelee: "Kummassakohan päässä aarre on? Sielläkö, mistä ihminen lähtee, vai siellä, minne hän on kiitämässä."

Herkkää havainnointia ja tietoista merkityksellistymistä 


Lähtöä tekevän mieli on välitilassa. Se on herkistynyt havainnoimaan tuttua ympäristöään, josta se kuitenkin tekee samalla pesäeroa. Tietoisuuden tasolla kodin ja läheisten merkitys valkenee Elinalle vasta sen jälkeen, kun hän pistäytyy muumaalla mansikoita poimimassa. Täytyy olla ensin poissa, jotta voi tulla kunnolla perille.

Ansan ja Elinan juhannussaunonta on kuvattu niin vaikuttavasti, että se verestytti jopa omia lapsuuden Alavuden mummolan saunamuistojani - Elinan aistimusten ja havaintojen kautta. Jos tätä kirjaa ei jostain syystä halua lukea kokonaan, niin kannattaa ainakin nautiskella sivut 134-137:

"Sillä he eivät unohda näitä saunahetkiä; jokaisesta kesäillasta he hakevat samaa savuntuoksua, tunnustelevat kuumottaako seinälauta hartioita yhtä kimakasti; -- hehkuuko iho kuin sitä olisi marjamehulla hangattu--".

Kun Elinan äiti sivuaa mahdollisuutta luopua maatilasta ja vanhempien muuttoa rivitaloon, niin Elinan irtautumiskiito heittää vauhdista sellaisen pakin päälle, että savu nousee. Omalle kodille, sen maille ja mannuille, sukupolvien ja omien vanhempien työlle osoitettu hätäparkaisu on kirjan toinen loistelias kohokohta (sivut 248-253).

"Isä tarvitsi talikon, jonka upottaa sontaan, rautakangen, jolla järsiä seipäänreikää, trasselin kosteuspyyhkeekseen, naftanhajun partavedekseen ja salpietarisäkin sohvatyynykseen."

Ihmishylyt ja syrjäytetyt sielut

Kiinnostavin teema kirjassa on (sukupolvien) rajoja jo pelkästään iällään rikkovan nuoren naisen eli Ansan ympärillä vallitseva hiljaisuus ja häpeä. Arvata saattaa, että Ansa on osa aikaisempaa traagista tapahtumasarjaa, eikä kirjasta ilmene, kuinka häneen suhtauduttiin sitä ennen.

Ansaan ei katsota, häntä ei nähdä eikä kuulla. Hän on välimuoto, ei-persoona. Hän on ilmaa - ei mitään. Ansa on yhtä kuin käytetty aika ja tarmo tilan töihin. Ansa on tarinan yksinäinen, jonka mieleen kirjailijakaan ei pääse.

Muistan minulle lapsena kerrotun ennenvanhaisia tositarinoita tällaisista hylyistä ja syrjäytetyistä sieluista: toisista naisista, äpärien äideistä, väärään mieheen kapsahtaneista tai vain pelkästään vääränlaisista. Yhteisön ja jopa oman lähipiirin tuomio sulkea henkilö täysin ulkopuolelle on varmasti pahempi rangaistus kuin mikään muu kuviteltavissa oleva. 

Elina ei avarakatseisuudessaankaan osannut nähdä tämän kohtuuttomuuden yli. Lapset perivät suhtautumistapansa toisiin ihmisiin suoraan lähimmiltään. Se on hyvä muistaa.

Pientä, kipeää

Kirjoittanut: Juho Saari


Ennen tätä kirjaa en ollut kuullut Esko-Pekka Tiitisestä. Olisi pitänyt, sillä miehellä on pitkä ansioluettelo ja monipuolinen ura.  Hän ei ole mikään Etelän Hetelmä. Hän on syntynyt Suonenjoella ja kiertänyt Helsingin kautta asumaan Outokumpuun.

Ennen vapaan kirjailijan uraa hän on ilmeisesti toiminut pienten lasten opettajana, ainakin hänellä on lastentarhan- ja musiikkileikkikoulunopettajan tutkinnot.

Nyt esiteltävän kirjan "Jäljen jättävät sanat" löysin sattumalta Jämsän torin laidan antikvariaatista, kun menin sinne kuluttamaan aikaa toisia odotellessani. Neljälle eurolle tässä reilun sadan sivun kirjassa on yllinkyllin vastinetta.

Kirja on kirjoitettu yhdeksännen luokan aloittavan Heikin näkökulmasta. Sen rakenne poikkeaa siitä, mihin sunnuntailukija on tottunut sikäli, että se rakentuu päiväkirjamerkinnöistä, koulun ala-aulan seinään kirjoitetuista seinäkirjoituksista ja PS-merkinnällä mainituista kouluun ja koulutukseen liittyvistä aforismeista tai ajatelmista.

Päähenkilöstä ei kerrota juuri mitään, mutta ehkä tarpeeksi: hänelle tärkeä isä on kuollut karhun tappamana, äiti on masentunut yksinhuoltaja ja päähenkilö on joskus värjännyt tukkansa keltaiseksi ja pitää itseään hyppyrottana.

Yksinäisyys on Heikin elämässä syvää. Hän on selvästi ajattelusta ahdistunut, kaipaa karhulle itsensä syöttänyttä omapäistä isäänsä ja aikaisempaa elämäänsä metsässä ja elää enimmäkseen päänsä sisällä: hänelle keskeinen tavoite on uskaltaa ”käväistä pääni ulkopuolella”.

Yksinäisyys on kirjattu eri tavoin kirjan useimmille sivuille, mutta ehkä ydin on seuraavassa lainauksessa. Siinä hän tunnustaa yksinäisyytensä päiväkirjalleen, jota on juuri aloittamassa:

”… olen yksinäinen. Olen tuntenut itseni yksinäiseksi koko ysiluokan ajan. Kukaan ei sitä uskoisi, onhan minulla koulukavereita. Kaveruus ja ystävyys ovat kuitenkin eri asioita. Paras ystäväni on metsä” (s. 12).

Myöhemmin kirjassa käy ilmi, että muut koululaiset pitävät häntä kummallisena ja ylimielisenä yksinäisenä sutena. Keskeinen kontakti on aikuinen opettaja.

Kirjan vähäeleisesti kerrottu ydintarina rakentuu päiväkirjamerkinnöistä, jotka koskevat hapuilevaa rakkautta. Sen kohteena on Johanna, jonka Heikki näkee jäniksenä. Hän pohtii, kuinka lähestyä tyttöä ja kutsua hänet perjantain diskoon.

Kun sitten Heikki saa pyydettyä Johannaa diskoon, hänen vastauksensa on epämääräinen ynähdys, josta Heikki ei saa selvää. Heikki arvailee, Johanna ei kerro, elämä on pieninä murusina, kunnes perjantai tulee ja hyppyrotta kohtaa jäniksensä. Tai sitten ei: kirjan juonta paljastamatta ei voi kertoa, mitä sitten tapahtuu.  Heikille ne ovat pieniä suuria asioita.

Seinäkirjoitukset käsittelevät oppilaiden suhteita opettajiin. Niissä enimmäkseen peilataan oppilaiden ja opettajien välisiä suhteita lyhyiden kertomusten ja nopeiden välähdysten avulla. Ajattelen asiaa tietämättä, että ne heijastelevat kirjailijan omia kokemuksia opettajana kirjoitettuna oppilaan näkökulmasta. Useimmat liittyvät opettajan valtaan ja opiskelijan asemaan, mitä voi, saa ja pitää sanoa ja tehdä, ja kuinka ihmiset tulevat toimeen toistensa kanssa. Ja sitten ihan lopussa vetoomuksena: ”Antakaa meille valinnaisaineeksi rakkaus”.

PS-merkinnällä on puolestaan kirjoitettu 62 aforismia. Kuten yleensäkin, ne pyrkivät tiivistämään olennaisen muutamaan riviin kääntämällä perinteisen asetelman päälaelleen. Ne yhdistelevät ironiaa ja oivalluksia tyyliin:  ”Tärkeintä on etteivät nujerretut oppilaat lopeta koulunkäyntiä. Kaikista oppilaista on pidettävä kiinni, he antavat opettajille työtä.”

Ilman muuta Tiitisen päähenkilöllä on siinä silmiä avaava pointti. Samalla tavalla voi sanoa, että köyhiä ja huono-osaisia tarvitaan ylläpitämään lääkäreitä, psykologeja, terapeutteja, sosiaalityöntekijöitä, ohjaajia, vertaistuen ammattilaisia ja monia, monia muita. Huonovointisia tarvitaan elättämään hyvinvointisosiologian professoria. Seuraukset ja syyt voivat vaihtaa paikkaa. Tasapainottava, mutta ei koko totuus.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja avautuu helposti ja kuluu nopeasti ensimmäisellä lukukerralla. Toisella kerralla se onkin sitten kääntynyt päälaelleen: se ei enää avaudu ja pakottaa lukemaan. Kolmannella kerralla jääkin sitten pohtimaan, mikä ihme tämä kirja oikeasti on. Vaatinee neljännen lukukerran.