"Katselin kalenterista itsemurhan toteuttamiseksi valitsemaani viikkoa. Mikä näistä päivistä jäisi viimeisekseni? Saisinkohan mahdollisuuden heti maanantaina, vai olenko pakotettu odottamaan perjantaihin saakka."
Sisällöltään yksinäisempää kirjaa on vaikea löytää kuin Henrik Aallon "
Bara lite småskoj..." (Pientä pilaa vaan...). Teksti perustuu kirjoittajan omiin yläastekokemuksiin 1980-luvulla.
Ruotsiksi kirjoitetusta kirjasta bloggaaminen on monella tavalla haastavaa, sillä esimerkiksi silmäily ja tiettyjen kohtien löytäminen on hitaanpuoleista. Sanoja ei samalla tavalla tunnista, vaikka mitään ymmärtämisvaikeuksia minulla ei ollut. Kaikki tässä käytetyt lainaukset ja käännökset ovat hyvin vapaita ja täysin omiani. Virheet ja väärinkäsitykset satakoot pohjattomaan laariini.
Håkan
Kertojana on suomenruotsalainen Håkan (= Henrik), jonka perhe muuttaa takaisin Suomeen Singaporesta parahiksi yläasteen alkuun. "Singapore Sling!"
Koulunaloitus jälleen Suomessa pelottaa heti ensimmäisenä päivänä. Håkan on tottunut kurinalaiseen koulunkäynnin malliin Singaporessa, jossa vanhempia ja etenkin opettajia kunnioitetaan, kuunnellaan ja totellaan. Singaporessa Håkan oli löytänyt lukemisen ja kirjat. Hän jatkoi Suomessakin englanninkielisten kirjojen lukemista välituntisin. "Mitä paskaa sä oikein luet? Jotain homokirjoja!"
Håkan on pelokas ja vähän epävarma itsestään, kuten monet yläasteikäiset ovat. Hän on ylipainoinen, muodista ja merkkivaatteista piittaamaton koulupinko. Miten oivallinen valinta luokan hylkiöksi!
Koulukidutus
Kirja kertoo koko yläasteen ajan jatkuvasta hyvin systemaattisesta kiusaamisesta, kidutuksesta, julmuudesta ja sadismista. Se ei jätä epäselvyyksiä, ei tulkinnanvaraisuuksia. Sen sijaan se nostattaa raivontunteita, omien kouluaikojeni muistoja 1980-luvulta ja helminauhamaisesti kysymyksiä: Miksi? Miksi ei? Miten voi olla mahdollista?
Kiusaaminen alkaa nälvimisenä, haukkumisena ja kaikenlaisena dissaamisena. Se jatkuu nimittelynä, halventamisena, syrjäyttämisenä. Seuraavaksi keksitään uhkaukset, omaisuuden vahingoittamiset ja fyysistyvät väkivaltaisuudet. Iljettävintä mielestäni oli kokonaisten valhetarinoiden sepittäminen kiusatun ympärille: kuinka tämä "håmå" on koskenut kiusaajaa uima-altaassa tai kuinka "pinkon" koulumenestys perustuu vain luunttaamiseen. Valheista muodostuu totuuksia, kun niitä jatkuvasti toistetaan joukkovoimalla.
Yhdessä vaiheessa Håkania oli potkittu niin, että vessassa käynti sattui monta päivää.
Nujerrettu ja epäluuloiseksi peloteltu Håkan alkaa viihtyä parhaiten yksin, ilman härnääjiään ja luokkatovereitaan, kun kukaan ei piikittele eikä tarvitse olla varuillaan. Mitään yksinäisyyden ylittävää tunnetta hänellä ei ole. Hän ei enää tiedä, mitä on hauskuus.
"Miksen jo aiemmin ymmärtänyt yksinäisyyttä ainoaksi ystäväkseni. Miksi kohtelin sitä kuin vihollista?"
Uuden oppilaan ongelma
Uuden koulun aloittaminen tai luokan vaihtaminen on aina sellainen vaihe, milloin riski joutua merkityksi kasvaa. Håkan kuvaili ensimmäisten päivien yksinäisiä, tarkkailuasetelmallisia välitunteja riipaisevasti. Kuinka vaikeaa on saada nopeasti luotua edes auttavaa kontaktia valmiisiin ryhmiin ja rintamalinjoihin. Mihin sijoittua edes teoreettisesti?
Muistan omalta kouluajaltani sen, että luokkaan kesken lukukauden muuttaneet joutuivat herkästi erityisasemaan - osa hyvässä ja osa pahassa. Uuden oppilaan tulo heilautti koko luokan asetelmia: mihin väliin tulokas loksahtaakaan.
Ei voi olla sattumaa, että usealla uudella oppilaalla esiintyi samansuuntaisia hankaluuksia. Oman paikan hakemiseen täytyi käyttää kyseenalaisia erottumisen keinoja ja huomiohakuisuutta, joka usein takasi aseman villeimmässä, kingeimmässä ja itse itsensä jalustoimassa ringissä. Joskus mietin sitäkin, oliko muuton syynä jotkut aikaisemmassa koulussa jo ilmenneet ongelmat, joita ei paikanpäällä ikinä ratkaistu.
Uudet hiljaiset joutuivat helposti syrjään. Ja kiusatuiksi.
Aikuiset aistimattomat
Pihisin kiukusta kirjan opettajia kohtaan. Håkanilta tentattiin ensimmäisinä oppitunteina yhtenään "millaista Singaporessa oli, ai koulupuvut haha..." Jatkossa Håkania käytettiin englannintunneilla kävelevänä sanakirjana. Opettajien pitäisi tietää tällaisen erityiskohtelun aiheuttavan epätasapainoa herkissä oppilassuhteissa ja -tasapainoissa.
Opettajan tulisi ymmärtää, nähdä ja aistia, onko toinen myötämielinen jakamaan kokemuksiaan. Koulutetun kasvattajan tulisi tietää, miten toimia tällaisessa tilanteessa; kuinka mahdollistaa varovaisesti nuorten ihmissuhteiden synty, eikä käyttää toista oppituntien keventäjänä tai oman työn helpottajana, vaikka se kuinka tuntuisi kiinnostuksen osoitukselta.
Håkanin saama tuki opettajilta oli muutenkin olematonta.
Kiva-kouluja tai sovitteluja ei tuolloin ollut, kiusaamisesta ei ääneen puhuttu, kanneltu ei. Opettajat tuntuivat täysin kykenemättömiltä huomaamaan, mitä heidän silmiensä alla oikeasti tapahtui. Jotenkin tuntui, kuin he olisivat itse olleet kiusaamisen mahdollistajina. Oliko heistä puolitietoisesti parempi se, että viha ja halveksunta kohdistui yhteen oppilaaseen kuin kenties opettajaan tai opetukseen.
Håkanin hätää, edes kahta itsemurhayritystä, ei huomattu missään vaiheessa kotona - tai sitä ei haluttu omien kiireiden keskeltä nähdä. Isä oli aina työmatkoilla, ja äitikin teki pitkää päivää. Håkanin illat kuluivat synkissä ajatuksissa. Metallimusiikki lohtuna.
Kirja sijoittuikin suuremmaksi osaksi koulupäiviin ja -matkoihin. Jotkut oppilaat kohtelivat häntä ihan ihmisiksi ollessaan yksin koulun ulkopuolella. Kun kiusaaminen vähitellen tiivistyi koko luokan rintamalinjaksi yhtä vastaan, käänsivät nämäkin hänelle selkänsä.
Empatian esiinpurskahduttamista kaikille
Håkan kuvailee itsevihaansa, mitättömyyttään, rumuuttaan, nolluuttaan, näkymättömyyttään, yksinäisyyttään aikuisen kertojan äänellä. Pienen pojan näkökulma ei oikeastaan suoraan kuulu, sillä tapahtumat vaikuttavat osin hyvin kypsästi analysoiduilta. Paluu menneisyyteen ei varmasti ollut kirjoittajalle helppoa. Kevätjuhlan todistustenjaon jälkeen ysiluokkalainen käveli pois koulusta taakseen vilkaisematta ja vannoi: "tänne en palaa enää koskaan."
Håkanin tunteet, johtopäätökset ja toiminta tuntuvat ymmärrettävän loogisilta. Lukijana en voinut olla miettimättä, miten itse olisin vastaavanlaisessa tilanteessa reagoinut. Toisaalta kirja herätti valtavan halun puuttua ja ottaa ohjat omiin käsiinsä! Ymmärrä hei Jaana - tämä tarina oli jo, kyseesä on vain kirja, tällaista se oli silloin kasarikoulussa. Pystyin vain siirtämään kirjan sivuun hetkeksi. Seuraavaksi mietin, onko pahin kiusaaja kaikista eli Leo lukenut kirjaa. Onko hän kuulolla!
Kunpa näin vaikuttava kirja käännettäisiin suomeksi. Mielestäni kaikkien koululaisten, vanhempien ja opettajien tulisi lukea se - ei viihteen vaan oppimisen vuoksi. Tämä kirja toimii empatian (tai vihan vääryyttä kohtaan) ryöpsäyttäjänä aivan eri tasolla kuin Enkeli-Elisat tai julkkisten lööpeissä poraamat koulukiusausmuistelut. Kirjan jälkipyykiksi voitaisiin kehittää erilaisia malleja ja vertaistukea, joita jakaa netissä.
Kolmen vuoden kärsimyksen loputtua jäljellä ovat vain seuraavat ajatukset:
"Vad jag såg var ett hjärta som dött, trots att det fortfarande slog.
Vad jag såg var en hjärna som slutat tänka, fast den tänkte för mycket.
Vad jag såg var ett liv utan värde, utan innehåll.
Vad jag såg var en ensam man, som ville men inte vågade dö"
"Näin sydämen, joka löi, vaikkakin oli kuollut.
Näin mielen, joka oli lopettanut ajattelemisen, ollen täynnä ajatuksia.
Näin arvottoman elämän, ilman sisältöä.
Näin yksinäisen miehen, joka halusi kuolla. Muttei uskaltanut."