Notkean ajan yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

”Kaikki se mikä oli pysyvää katoaa taivaan tuuliin.” Jokainen sosiologi tuntee nuo Karl Marxin sanat, joilla hän kuvasi kapitalismin vaikutusta vakiintuneisiin instituutioihin ja tapoihin. Nykyään Marxista ei ole jäljellä juurikaan muuta kuin tuo lainaus. Se elää uutta elämäänsä keskustelussa kaiken ”notkeutumisesta”: nykyään mikään ei enää ole ennakoitavissa.

Ulla Maija Paavilaisen kirjan ”Äkkilähtö” päähenkilö joutuu yllättäen kohtaamaan tuon kaltaisen notkeuden. Hänellä on hyvä työpaikka matkatoimistossa, menestyvä mies Björn, aikuistuva tytär Jenni ja kaunis koti. Elämä on asettunut urallaan ja vastaa sitä, mitä hän on tavoitellut. 

Aikoinaan hänen elämänsä oli mennyt sekaisin vanhempien erosta, jonka jälkeen markkina-arvoaan mitanneella Mirja-äidillä vaihtuivat miesystävät kuukausittain. Isä perusti uuden perheen ja katosi Hannan elämästä: hänet murhataan. 

Hanna ei oikein menesty missään ja koulukin menee niin ja näin, mutta hänellä on pitkät sääret. 

Murrosiässä pituus on ongelma, mutta myöhemmin pitkät sääret palvelevat hyvin ja auttavat saamaan puolisoksi menestyvän, ruotsinkieliseen eliittiin lukeutuvan miehen, joka tarvitsi itselleen näyttävän puolison.

Kaiken tuon jälkeen elämä oli ollut turvallisuuden rakentamista - ja nyt se oli sitä. 

Ja sitten, muutamassa päivässä kaikki pysyvä katoaa taivaan tuuliin. Matkatoimisto tekee konkurssin ja kaikki irtisanotaan. Hanna hakee turvaa miehestään, jolla on kuitenkin uutinen kerrottavanaan. Viimeiset kolme vuotta hänellä on ollut toinen nainen, jota hän rakastaa ja jonka kanssa hänellä on lapsi. Björn lähtee samana päivänä vaatteensa jätesäkissä. Saksassa töissä ollut vegaanitytär palaa kotiin, ja tuo mukanaan Yussuf-nimisen miehen Afrikasta, jolle hän on raskaana. Pariskunta asettuu Hannan sohvalle asumaan. Ja sokeriksi pohjalla äiti menee naimisiin.

Hanna joutuu rakentamaan elämänsä uudestaan, mikä ei ole helppoa yli neljäkymmentävuotiaalle millään elämänalueella. Hänen ystävänsä työpaikalta hakevat kukin omaa polkuaan. Eräät pärjäävät; toisilla menee huonommin. 

Hanna on niitä, joilla on pitkä kokemus ja matala koulutus ja jotka hakevat kymmeniä työpaikkoja. Mutta ovet eivät avaudu. Hän pääsee kerran työhaastatteluun, ja sekin päättyy nöyryyttävään epäonnistumiseen. Hannan minuus alkaa järkkyä: 

”Onko ihminen enää olemassakaan, kun sähköposti ei kilahtele eikä kännykkä hätistele. Kun ei tarvitse sanoa puolittain valitellen, puolittain ylpeänä, että anteeksi kovasti, minun on pakko ottaa tämä ja sitten livahtaa oman pöydän ääreen, asettaa sormet koneen näppäimille.”

Irtisanottujen naisten solidaarisuus toisiaan kohtaan murentuu sen mukaan, miten työpaikkoja löytyy ja kotona menee. 

Ystävillä asiat ovat pinnalta kunnossa, mutta pinnan alta löytyy kaikenlaista. Aiheesta Hanna kysyykin ”eikö ole olemassa yhtään onnellista avioliittoa, sellaista käsi kädessä saumatonta toistensa ajatuksiin sulautumista?” 

Kaikki eivät myöskään jaksa venyä myötätuntoiseen asentoon. Yksi keskittyy puhumaan sisustuksesta, toinen moittii Hannaa siitä, että hän ei antanut liitolleen tarpeeksi. Parempien piirien ihmisten kanssa ystävyys loppuu Hannan ”sosiaaliseen arvonlaskuun”.

Häntä lähestyy yksinäinen mies, jonka hän on tavannut työmatkallaan. Hänen kanssaan Hanna lähtee yksinäisyydessään kahville, mutta miehessä ei ole mitään mitä hän haluaa. Suntiossa ei ole statusta, pituutta tai leukaa. Miespolo saa syyttä suotta täyslaidallisen. 

Myöskään Jenni ei tarvitse äitiään: hänen ainoa toiveensa on, että Hanna pysyy pois asunnoltaan, että pariskunta saa peuhata rauhassa. Äiti ja tytär ovat vieraantuneet toisistaan jo syntymässä. 

Jenni ja Yussuf syövät Hannan vararikkoon ja valtaavat olohuoneen. ”Minunko tehtävä on elättää työttömänä aikuisia ihmisiä?” Hanna miettii. Yussufin perässä kotiin tulevat myös hänen kaverinsa. 

Koti menee myyntiin, kun Börn haluaa rahansa siitä irti uutta asuntoa varten. Aikaa myöten Hanna tiedostaa, että hänestä on tullut katkera ja ilkeä, ja se syö. Jokainen kolhu pimentää hänen päiväänsä yhden asteen verran. Itsetunto murenee. 

”Minä olen jätös, Hanna ajattelee”. Vanha elämä on mennyttä, mutta uutta identiteettiä on vaikea rakentaa, kun kaikki ympärillä on notkeaa ja neuvoteltavissa: ”Se vanha Hanna oli hyväksytty, kahdeksan miinus. Tämä uusi on epämääräinen, vaikea ja häälyvä, ei osaa tulla esiin eikä olla kunnolla piilossakaan.”

Viikossa ei ole rakennetta. On yhdentekevää, onko maanantai tai perjantai. Kaikki on samaa. Rahatkin loppuvat eikä asunto käy kaupaksi. Myyntiin menevät korut ja lahjat, joilla paikataan tulojen ja menojen aukkoa. Päivät kuluvat luusereiden varastossa, eli kirjastossa.

Yksinäisyys on kaikkialla ja kaikissa.

Sitten, askel askeleelta alkaa näkyä valoa. Rikkoutunutta ei saa enää ehjäksi, mutta paloja voi liimata yhteen.

Häpeän ärhäkkä syöpä

Kirja on "Kylmä kamari". Pohojalaisuuteni tyrkyttää alituiseen mielenkieleen muotoa "kylymä kammari". En guuglanut tämänkään kirjan taustoja ennen bloggausta, vaikka lukemisen aikana vaivasi kovasti se, etten saanut sijoitettua tapahtumia murteen perusteella oikealle karttaruudulle. Länttä kuitenkin.

En tiennyt alkuun, onko käsissäni yksinäisyyskirja. Kaikki Paavilaiset on luettu, ja olen kategorisoinut ne sarjaan keskiraskas hömppä. Paavilainen on monisanainen, vivahteikas ja hoksaavainen kirjoittaja. Tämä viimeisin ei ollut enää hömppää - tämä oli yksinäisyyskirja. Lukisin myös yksinäisyyshömppää, jos sellaista löytyisi.

Häpeää ja hiljaisuutta

Kylmä kamari on kehityskertomus sodankäyneen sukupolven kasvattaman perheen vaiheista, vaikkakin se kuvaa vain yhden kesän tapahtumia ns. reaaliajassa. Pääosassa on maatilan tytär, 17-vuotias Elina, jonka toiveissa on päästä pois ja vähän äkkiä henkisesti kylmästä ja sulkeutuneesta kodistaan. Samassa kammarissa nukkuu 23-vuotias Ansa, joka on hänen tätinsä, eli isän sisko. Häpeällä hiljennetty, halveksunnalla hävitetty. 

Ansa on kuitenkin tilan tosiasiallinen emäntä. Hän harventaa, kokkaa, marjastaa, siivoaa. Samaan aikaan Elinan äiti makaa depressiopotilaana sängyssään. 

Taustalla vellovaa tragediaa avataan pitkin tarinaa Elinan ajatelmina ja kertojaäänen kaikuna. Ääniääneen puhutaan lähinnä vain säästä: alavilla mailla hallanvaara. 

Kun perheen häpiä sitten lätkäistään lukijan eteen levälleen, on hän jo siitä valmiiksi tietoinen, mutta myös niin kiintynyt aidon ihmisen tuoksuisiin henkilöihin, että toivoo vain suurta sovintoa ja sopua. Häpeän syöpä on valitettavasti ärhäkkää laadultaan.

Vastakohtien vimmalla

Elinan ylimenevä kertojaääni aiheuttaa välillä kiusallista ristiriitaa ja hämmennystä: itse en ollut 17-vuotiaana pikkukaupunkilaisfriiduna noin paria vuosikymmentä myöhemmin läheskään yhtä tiedostava, laajasti ajatteleva ja määrätietoinen. Kirjailija on toki vapaa liioittelemaan.

Ajattelin kuitenkin rinnalle haamukertojan ja sain näin helpotukseni ilman, että joudun palaamaan nyt yhtään syvällisemmin 17-vuotiaaseen itseeni. Haamukertoja kurkotti välillä oraakkelimaisesti kauas henkilöiden tulevaisuuteenkin.

Kirjassa kärjistetään etenkin oikeasti olemassaolevia vastakohtia, joiden kautta Elina määrittelee itseään ja paikkaansa, lähinnä seuraavia siirtojaan varten. Kaupunkilaiset saapuvat kesäisin maatilalle lomailemaan, marjastamaan ja nauttimaan siitä, kun "maito ja kananmunat eivät maksa mitään." Silti Elina haikailee kaupunkiin ja häpeää alkeellisia asuinolojaan ja vihaa jatkuvaa raatamista kasvimaalla ja marjapuskissa.

Paikkakunnan sisällä vastakkainasettelu näyttäytyy nahkatehtaan sisätyöläisten ja edelleen alkutuotannosta elantonsa ottavien ulkona uurastavien kontrastointina. Ja tietenkin Elina kadehtii tehtaan väkeä.

Ilo toisaalla, ahdistus kotona. Kotikielen lauserakenteessa esiintyvät yleisimmin subjekti, predikaatti ja kieltosana. Kun pyytää rahaa bussilippuun, saa lisänä päälle huokauksen. Älä kehu, älä kiitä. Toisen uutta pyörää kommentoidaan: "uuren kankia."

Elämänvaiheyksinäisyys

Elinalla on yksi ystävä tai enemmänkin koulukaveri, jota hän ei työntäyteliään kesän aikana ehdi tavata. Lisäksi hänellä on poikaystäväksi hyväksytty Make, jonka avulla hän hankkiutuu eroon neitsyydestään, ja jota hän puolitietoisesti hyväksikäyttää pääsylippuna hetkelliseen iloisuuteen ja toisenlaisuuteen.

Elina on kuitenkin yksinäinen omassa tilassaan vaihettumisvyöhykeellä ennen irtiottoa fyysiseen ja henkiseen matkaan: korkeampaan koulutukseen, uuteen kaupunkiin, hienompiin piireihin, aikuisuuteen ja eroon menneisyydestään.

Elinan yksinäisyys on vahvasti myös menettämisen, luopumisen ja hyvästijättämisen pelkoa. Hän tietää kaipaavansa kotia, ihmisiä ja maaseutua, kun sieltä lähtee. Tulevan menetyksen ahdistus ja epätietoisuuden pelko kuvastuvat kiinnittymättömyytenä ja sitoutumisen vaikeutena, yleisenä olemisen hankaluutena ja haikeutena.

Sateenkaarta katsellessaan Elina ajattelee: "Kummassakohan päässä aarre on? Sielläkö, mistä ihminen lähtee, vai siellä, minne hän on kiitämässä."

Herkkää havainnointia ja tietoista merkityksellistymistä 


Lähtöä tekevän mieli on välitilassa. Se on herkistynyt havainnoimaan tuttua ympäristöään, josta se kuitenkin tekee samalla pesäeroa. Tietoisuuden tasolla kodin ja läheisten merkitys valkenee Elinalle vasta sen jälkeen, kun hän pistäytyy muumaalla mansikoita poimimassa. Täytyy olla ensin poissa, jotta voi tulla kunnolla perille.

Ansan ja Elinan juhannussaunonta on kuvattu niin vaikuttavasti, että se verestytti jopa omia lapsuuden Alavuden mummolan saunamuistojani - Elinan aistimusten ja havaintojen kautta. Jos tätä kirjaa ei jostain syystä halua lukea kokonaan, niin kannattaa ainakin nautiskella sivut 134-137:

"Sillä he eivät unohda näitä saunahetkiä; jokaisesta kesäillasta he hakevat samaa savuntuoksua, tunnustelevat kuumottaako seinälauta hartioita yhtä kimakasti; -- hehkuuko iho kuin sitä olisi marjamehulla hangattu--".

Kun Elinan äiti sivuaa mahdollisuutta luopua maatilasta ja vanhempien muuttoa rivitaloon, niin Elinan irtautumiskiito heittää vauhdista sellaisen pakin päälle, että savu nousee. Omalle kodille, sen maille ja mannuille, sukupolvien ja omien vanhempien työlle osoitettu hätäparkaisu on kirjan toinen loistelias kohokohta (sivut 248-253).

"Isä tarvitsi talikon, jonka upottaa sontaan, rautakangen, jolla järsiä seipäänreikää, trasselin kosteuspyyhkeekseen, naftanhajun partavedekseen ja salpietarisäkin sohvatyynykseen."

Ihmishylyt ja syrjäytetyt sielut

Kiinnostavin teema kirjassa on (sukupolvien) rajoja jo pelkästään iällään rikkovan nuoren naisen eli Ansan ympärillä vallitseva hiljaisuus ja häpeä. Arvata saattaa, että Ansa on osa aikaisempaa traagista tapahtumasarjaa, eikä kirjasta ilmene, kuinka häneen suhtauduttiin sitä ennen.

Ansaan ei katsota, häntä ei nähdä eikä kuulla. Hän on välimuoto, ei-persoona. Hän on ilmaa - ei mitään. Ansa on yhtä kuin käytetty aika ja tarmo tilan töihin. Ansa on tarinan yksinäinen, jonka mieleen kirjailijakaan ei pääse.

Muistan minulle lapsena kerrotun ennenvanhaisia tositarinoita tällaisista hylyistä ja syrjäytetyistä sieluista: toisista naisista, äpärien äideistä, väärään mieheen kapsahtaneista tai vain pelkästään vääränlaisista. Yhteisön ja jopa oman lähipiirin tuomio sulkea henkilö täysin ulkopuolelle on varmasti pahempi rangaistus kuin mikään muu kuviteltavissa oleva. 

Elina ei avarakatseisuudessaankaan osannut nähdä tämän kohtuuttomuuden yli. Lapset perivät suhtautumistapansa toisiin ihmisiin suoraan lähimmiltään. Se on hyvä muistaa.