Elämäntapana eristäytyminen

Aikaisemmissa bloggauksissa en ole vielä tunnustanut sitä, kuinka skippaan yleensä kirjanalun sitaatit - etenkin jos ne ovat englanninkielisiä tai runoja. Ymmärrän, että siteerauksella halutaan luoda kirjan sisällön ja jonkin olemassaolevan välille vihjaava yhteys, mutta silti ne ovat mielestäni usein turhia esitiisereitä. Kun jonakin päivänä mahdollisesti saan oman kirjani valmiiksi, niin tuleekohan minullekin pakottava tarve siteerata jotakuta. Epäilen.

Luin Petja Lähteen kirjan Poika. Siinä on alkuun siteerattu Tom Waitsia:

"Pretend that you owe me nothing
 And all the world is green
We can bring back the old days again
And all the world is green"

Luin ensin kirjan, sitten siteerauksen, kuuntelin biisinkin. Yhteyttä en löytänyt.

Road-roamaani

Mutta kirja vei mukanaan! Tarina sijoittui tielle: road-romaani kuljetti lukijaa pitkin Turuntietä vanhassa Golfissa, jolla tuore isä pakeni pääkaupunkiseudulta avioerokortin esiinvetänyttä vaimoaan Saijaa.  

Golfin takapenkillä matkasi Jannen ja Saijan vielä nimeämätön kolmikuinen poika. Isällä ja pojalla molemmilla oli päällään vain kylpytakit, eikä mukaan tullut napatuksi edes vaippoja. Riidan aikana Saija oli uhannut viedä pojan mukanaan Espanjaan, eikä Janne kestänyt ajatusta pojan menettämisestä: "Aamulla, kun oli paniikissa siepannut pojan sängystään, hän oli toiminut kuin kuka tahansa kokenut isä. Poika oli tuntunut osalta häntä ja kosketuksen varmuus oli antanut luvan lähteä."

Vaimonsa Janne lukitsi vessaan ennen katoamistaan.

Aurinko hiillostaa matkalasia, jotka kamppailevat aikaa vastaan. Kuinka vauvaa hoitamaan tottumaton isä saisi pidettyä hengissä vain rintamaitoa syövän poikansa?

Kun Saija vapautui vankilastaan, hän soitti välittömästi Jannen poliisi-isälle. Tämä lupaakin auttaa Saijaa ja näkee episodin mahdollisuutena löytää yhteyden, jos ei enää omaan lapseensa, niin ainakin lapsenlapseen. Janne oli katkaissut välit isäänsä äidin kuoleman jälkeen.

Janne osoittautuu hoivaajana ihan kekseliääksi. Vaipan saa taiteltua palasesta kylpytakkia ja pätkästä huoltoaseman käsipyyherullaa. Vauva ei kuitenkaan suostu juomaan Tuttelia suoraan purnukasta, joten Janne ymmärtää itsekin pian, että lapsi tarvitsee äitiään. Hän alkaa perääntyä aikeissaan ja lupaa kohdata isän ja Saijan eräällä taukopaikalla

Kun Jannen isä ja Saija lähtevät noutamaan pientä poikaa, kirjasta kehkeytyy takaa-ajoromaani. Ikävien sattumien, yllättävien kohtaamisten ja menneisyyden haamujen vapautumisen myötä tapahtumat paisuvat kuitenkin sellaisiin mittasuhteisiin, ettei edes kirjailija pystynyt keplottelemaan niistä enää irti. Loppu jää lievän ikävästi ilmaan.

Kaikki yksinäisiä

Kirja nakkaa lukijan vuoronperään eri päähenkilön menneisyyteen. Jokainen heistä on nykyisessä elämässään yksinäinen. Saija ja Janne olivat yhdessä päättäneet, että valitsevat elämäntavakseen eristäytymisen: "Janne halusi vain pysyä rauhassa, omissa oloissan. Saija oli ajatellut samoin ja siksi he olivat avioliittoon päätyneetkin. -- Heidät liitti yhteen menneisyys, joka ei ehkä koskaan päästäisi kokonaan otteestaan."

Takautumista löytyy riipaisevia menetyksiä, riippuvuuksia, väkivaltaa, vankilaa, työttömyyttä ja muuta yksinäisyyskeitoksen peruskauraa. Näissä ihmiskohtaloissa yksittäiset tapahtumat käynnistivät negatiivisen oravanpyöräksi muotoutuneen noidankehän, jossa ikävyydet kumuloituvat ja rullaavat paikallaan.

Kun tapahtumaketjua ei pysäytetä, osata jakaa tai taakkaa muuten purkaa, alkaa myös muista ihmisistä välittyä uhka - tuen, ymmärryksen ja mahdollisuuden sijaan: "Janne oli eristäytynyt tarkoituksellisesti kavereistaan ja tuttavistaan jäädessään työttömäksi. Ihmiset ärsyttivät. Rehellisyys ja vilpittömyys olivat harvoin havaittava piirre, varsinkin pääkaupunkiseudulla."

Ratkaisuvaihtoehdoksi valikoituvat sitten epätoivoiset yritykset ja keinot: yksi muurautui syvään omaan itseensä kärsimyksineen, toinen päätti paeta ja kolmas...

Niin. Mihin ratkaisuun Janne lopulta päätyikään?

Sairasta yksinäisyyttä

Bloggaan nyt kirjasta, jota ei vielä ole. Sain Twitter-kamultani @DiamonDie :ltä eli Maija Haavistolta sähköisen käsiksen romaanista Makuuhaavoja.

Versio on tarkoitettu meille kirjabloggaajille: esibloggaus toimii eräänlaisena ennakkolanseerauksena ja varhaismarkkinointina. Minähän en blogi toistaiseksi muista kuin yksinäisyyttä sisältävistä kirjoista. Tässä oli sitä.

Teksti vaikutti valmiilta ja huolitellulta, joten sain lukea rennosti ilman esilukijaopponointivelvoitetta. Selasin sivuja iPadin iBooksista. En voi ihastella, että sähkönen kirja wau. iPadin silmillehyppvät notifikaatiot ja somehoukuttimet häiritsivät keskittymiskykyäni. iPad ei ole eKirjana kummoinen. Hankala petikaverikin.

Sänkyynsä komeroitunut

Myöhemmin julkaistava kirjakäsikirjoitus kertoo nuoresta miehestä Kaista, joka on maannut viitisen vuotta yksin kotonaan sängynpohjalla. Hänen terveytensä romahti ilmeisestikin virustaudin aiheuttaman mystisen jälkioireyhtymän takia. Entisestä matkustelevasta humanistiyliopisto-opiskelijasta on tullut riutuva ihmisraato, joka kärsii ääni- ja valoyliherkkyydestä ja jonka voimat riittävät juuri ja juuri pitelemään kertakäyttökahvimukia. "Minä uuvun siitäkin, että nukun kahdeksan tuntia yhteen menoon."

Sisko ja veli ja äiti

Käytännössä Kaista huolehtii hänen pikkusiskonsa Katri, joka on jopa liiallisen kiltti ihminen. Hän laittoi muiden tarpeet omiensa edelle ja uhrautui -  mutta silti ilman marttyyrinelkeitä. Kai oli yksinäinen, vaikkakin sisko kävi säännöllisesti hoitamassa: kysyi kuulumiset, pesi pyykit, siivosi ja vaihtoi veljelleen silkkilakanat makuuhaavojen ehkäisemiseksi.

Kuka meistä ei olisi yksinäinen, jos vain makaisi sängyssään vuodesta toiseen.

Pääkaupunkiseudulla asuvien sisarusten äiti sairastaa fataalia syöpää Kajaanissa. Pelko äidin kuolemasta yhdistää tiukasti. Lapset ovat kasvaneet isättä, mikä näkyy Katrin sinnikyytenä välttää veljensä hylkäämistä viimeiseen saakka ja Kain ajatusmaailmassa siinä, että hän ajattelee asioita herkästi naisten näkökulmasta. Itse asiassa luin kirjaa sivukaupalla ennen kuin hoksasin, että kertoja on mies.

Muut läheiset ovat Kain hyljänneet: kaveri ja tyttöystävä, jonka menetyksestä ei tunnu löytyvän ajatuksellista ylipääsyä. Onneksi kirjan puolivälissä hän sentään tutustuu toiseen yksinäiseen, naapuriinsa Sannuun, mikä sytyttää ainakin lukijalle toivonvalon.

Komeroituneet

Kotiinsa komeroituneet nuoret ovat nyt Suomessakin tunnistettu tai ainakin nimetty syrjäytyneiden alalajike. Komeroituneet ovat usein ulkoistaneet elämänsä tietokoneille. Tämä kirja pisti pohtimaan sitä, kuinka paljon Suomessa onkaan nuoria, jotka eristäytyvät terveydellisistä syistä. Psyykkiset terveysongelmat, paniikkihäiriö ja erilaiset fobiat ovat yhtälailla lamaannuttavia kuin tällaiset suoraan ydinfysiikkaan iskevät sairaudet.

Aistiyliherkkänä Kai ei kyennyt katsomaan televisiota tai edes ulkoistamaan ongelmiaan nettiin. Hänen aikansa kului kärsiessä kerrostalohuoneiston ympäröivästä äänimaailmasta. Toisaalta herkistynyt kuulo antoi virikkeitä mielikuvitella naapureiden elämät jopa heidän henkilökohtaiseen ajatusmaailmaansa saakka. "En ole niin yksinäinen kuin olen kuvitellut. Jos joku on, niin Anita, joka asuu oikealla puolellani."

Kai eli osin naapureidensa elämää oman menneisyytensä muistelun sekä Katrin ja äidin asioiden murehtimisen rinnalla. Lukijapsykologin diagnoosina voisin todeta, että olosuhteisiinsa peilattuna hän vaikutti yllättävän vähän masentuneelta tai edes tylsistyneeltä. Kai tuntui pärjäilevän jotenkuten mielikuvituksensa ja defenssinomaisen kyynisen luonteensa varassa.

Terveyttä ja sairautta

Makuuhaavoissa henkilöiden sairauksia kuvataan yksityiskohtaisesti, ja kirjan henkilöt ovat ylikorostuneen terveys- ja sairaustietoisia: keskustelut pyörivät diagnoosien, vitamiinien, lääkkeiden ja erilaisten hoitojen ympärillä. Kun Kai muistelee kohtaamiaan ihmisiä, niin muistikuvaa värittää aina jokin sairaus flunssasta haimatulehdukseen.

Kieltämättä mielessäni kävi skenaario, jossa Kain sairaus olikin puhtaasti psyykkinen, terveyshysteriasta aiheutunut hypokondria, luulosairaus.

Yksinäisyys ei nouse kirjan hallitsevaksi teemaksi suoraan kuvattuna, vaan se on yksi inhottava sairauden aiheuttama sivuoire muiden joukossa. Väistämättäkin Kain elämä pyörii oman terveydentilan ja tuntemusten ympärillä. Mutta ehkä näin syvästi itseensä ja omiin tuntemuksiinsa käpertyminen on juuri sitä: yksinäisyyttä.

Irti yksinäisyyden ikeestä

"Olin tavallinen hylkiö, tasapainoton murheensikiö, joka äkkiä keski-iässä oli menettänyt työnsä ja terveytensä. -- Eron yhteydessä minulle oli jäänyt pelkkää velkaa. Olin muuttanut kaupungilta lähiöön, pieneen vuokrayksiöön, johon täydellisesti sulkeuduin."

Aulikki Oksasen Järjen varjo kertoo hyljätyn ja mieleltään järkähtäneen naisen yksinäisyydestä. Kirjan alussa Marketta Moisio kuvailee huolellista valmistautumistaan itsemurhaan. Hän haluaa lähteä täältä siististi ja esteettisesti kunniallisesti. Myrkyt niellään vasta, kun käsin virkattu päiväpeitto on valmis: kätevä käärö kuljetusta varten.

Yhteiskunnan ylijäämävarastoitu

Ennen kirjan tapahtumia Marketta menestyi tulkin ja matkaoppaan työssään, oli mies, rakkautta: elämä.

Ensin häneltä lähti mies, seuraavaksi petti terveys, mikä lopulta vei myös työkyvyn ja toimeentulon. Kun mieli ei pysty nielemään kaikkea, se täyttyy ja särkyy. Näin saadaan aikaan klassinen totaaliromahdus ja esimerkki siitä, kuinka meistä kenestä tahansa voi tulla yhteiskunnan ylijäämävarastoitu, ehkä jo ylihuomenna.

Vaikka kirjassa ei suoraan kerrottu, niin rivien välistä aisti sen, kuinka Marketta oli syvästi rakastanut miestään, mutta siltikään pariskunnan onni ei kestänyt lapsettomuutta. Jätettyään Marketan mies löysi heti nuoremman, joka synnytti tälle lapsen. Samoihin aikoihin Marketan elimistö sanoi poks ja liuku alamäkeen kiihtyi.

Myskin äänissä

Elämänhalunsa ja -kykynsä menettänyt Marketta asutetaan sukulaisten toimesta vanhan naisen kuolinpesään, jossa naapurihuoneessa kämppäkaverina asustaa Myski. Marketta virkkaa päiväpeittoa, suunnittelee kuolemaansa ja tuntee voimistuvasti huoneen entisen asukkaan, Allin, läsnäolon. Allin mittojen mukainen mallinukketorso hallitsee huonetta. Myski huoraa seinän takana.

Marketta ei häiriinny lääketokkurassaan Myskin ähinöistä, äänekkäistä roolileikeistä eikä kämpässä jatkuvasti ramppaavasta asiakaskunnasta. Myskiä kirja kuvaa vain muiden silmin. Hän on myös yksinäinen: itsekäs, ahne ja välinpitämätön ja kohtelee Markettaa sietämättömän ilkeästi.

Kirjan merkittävin käännekohta on se, kun Marketta pelastaa huoneessaan henkihieveriin piestyn Myskin elämän. Tapahtuma käynnistää prosessin, joka vie toisen naisista kohti valonkajoa ja toisen lopulliseen pimeyteen. "Myskin pahoinpitelyn jälkeen ymmärsin, että minun piti jatkaa elämistä."

Kohti kliimaksia

Marken ja Myskin välit tulehtuvat, kun Marketan elämänlanka voimistuu ja hän alkaa liikkua aktiivisemmin ympäristössään. Marketta työntelee lastenvaunuissa Allin torsoa ympäri Helsinkiä, mikä ei ole eduksi Myskin liiketoiminnalle ja maineelle. Lapsenkaipuun symboliikkaa ei voi sivuuttaa, vaikka ennemminkin Marketta työnsi lastenvaunuissa Allia, jota hän ei halunnut jättää yksin Myskin lähettyville.

Vähitellen lastenvaunuissa makaavan mallinukke-Allin - sisällissodan naissotilaan - menneisyyden kauhukertomukset vyöryvät yhä vahvemmin Markettaan. Hän löytää jäämistöstä vanhan muistikirjan, jonka tapahtumat kirjassa kerrotaan Allin kertojaäänellä. Allin ja Marketan todellisuudet sekoittuvat: nyky-Helsingissäkin eletään välillä keskellä sisällissodan taistelutannerta Marketan mielessä ja unissa.

Tarpeeton, arvoton = yksinäinen

Kirjoitusteknisesti en pidä siitä, että tarinaan sekoitetaan mukaan yliluonnollisia aspekteja. Skeptikko minussa kimpaantuu. Mielestäni Allin äänen olisi voinut sijoittaa tarinaan täysin Marketan mielen rajoissa; sen verran laajentunut todellisuuskäsitys hänellä kuitenkin oli. Toisaalta kansalaissodan aikaan sijoittuvat tapahtumat oli kirjoitettu jopa niin kiehtovasti, että Allin elämäntarinan kiinnostavuus peittosi alleen kaiken muun.

Yksinäisyyskirjojen joukossa Järjen varjo on kuitenkin poikkeuksellinen siksi, että se esittää eräänlaisen rituaalinomaisen puhdistautumisen ja parantumisen yksinäisyyden ikeestä. Jälleen löydän uudenlaista yksinäisyyttä; sellaista, joka ei ole ihmisen rakenteessa niin syvässä, etteikö siitä pääsisi eroon jopa puolivahingossa.

Tässä kirjassa yksinäisyys oli tarpeettomuutta ja muulla kuin rahalla mitattavaa itsetulkintaista arvottomuutta.

Epätavallista syrjäytymistä ja ymmärrettävää yksinäisyyttä

"Onpa nopealukuista!" kommentoi kaverini Mikko Anu Holopaisen Ilmeetöntä miestä. Kirjan todellakin luki hujauksessa, vaikka siinä oli yli kaksisataa sivua. Helppolukuisuus johtunoi (Haa! Onko suomen kielessä potentiaalin imperfektiä - jos ei, niin keksin sen nyt) tekstin suuresta rivivälistä ja kerronnan ilmavuudesta. Holopaisen ilmaisua voisi kuvata naivistiseksi ja pumpulimaisen kuplivaksi. Miellyttävää toki.

Ilmeinen nainen

Kirjan päähenkilö on nelikymppinen sairaalasiivooja Irma, joka on pakomatkalla, karkuteillä. Hän asuu hetken toisaalla ja seuraavan tuokion muualla. Irma työskentelee eri paikkakunnilla näkymättömissä hanttihommissa, paossa menneisyyttään: henkilöitä, tekojaan ja entistä olemustaan.

Tarinan edetessä paljastuu perinpohjin se, miten hänen elämäntilanteellaan on vankka pohjustus menneisyydessä. On siis olemassa myös sellaista yksinäisyyttä, jolla on hyvin vahvat selitysasteet ja hyvät perustelut. Ymmärrettävää yksinäisyyttä.

Teksti peilautuu Irman mielen läpi. Hän paikkaa yksinäisyyden aiheuttamaa tyhjyyttä värikkäillä mielikuvituksellisilla kuvitelmilla, sepityksillä ja haaveiluilla. En tiedä onko Holopainen tullut luoneeksi vahingossa vaiko tarkoituksella henkilön, joka vaikuttaa sekä yksinkertaiselta että hyvin terävältä vuoronperään ja jopa samanaikaisesti. Outojen kombinaatioiden mahdollisuus selittyy lähes hyväksyttävästi auki vasta aivan viimeisillä sivuilla, enkä voi siitä mitään paljastaa.

Ilmeetön mies

Irma konkreettisesti törmää rappukäytävässään mieheen. Ilmeetön mies on kirjan mystinen hahmo, joka vuorokaudet pääksytykseen makaa tyhjän asuntonsa lattialla ja käy kaksi kertaa päivässä mielipuolisella kävelylenkillä. Miehen mieli on jostakin selittämättömäksi jäävästä syystä syvästi järkkynyt. Hän on kuin kuori tyhjän ympärillä: ilman mitään ulospäin havaittavaa inhimillisiä toimintaa, vaikka hän "tuijottaa hämärässä katon hilseilevää maalia ja kokee kaiken."

"Tunteita kohisee hänen mielensä läpi tauotta kuin hän olisi radiovastaanotin, joka pystyy tarkkailemaan jokaista maailmankaikkeuden aallonpituutta yhtä aikaa. Hän ei pelkästään kuule tunteita vaan kokee ne kaikki -- Hänellä ei ole omia tunteita, ei toiveita, ei mielipiteitä eikä ajatuksia. Ei tarvetta katsoa eiliseen tai huomiseen."

Irma havaitsee löytäneensä ulospäin suoraa EKG-käyrää näyttävästä mieshahmosta itselleen kuuntelijan, kohtalotoverin ja lopuksi jopa mielessään rakastajan. Hän saa hankituksi avaimen tämän asuntoon, jossa alkaa viettää kaiken vapaa-aikansa ja ääneenkertoa pala palalta menneisyyttään ja nykyistä elämäänsä mitenkään reagoimattomalle kuulijalle ja meille lukijoille.

Syrjäytymisessäkin ymmärrettäviä syitä

Viime viikkojen syrjäytymiskeskusteluissa, -hankkeissa ja ehdotuksissa on pitkälti keskitytty sellaisiin tavallisiin asioihin, joita voitaisiin tehdä, jotta jo syrjäytyneet saisivat hypättyä sieltä syrjäisyydestä kohti keskiötä tai joilla voitaiiin estää tällaista yksilöitynyttä kurjistumiskehitystä.

Näiden villinäkin velloneiden keskusteluiden turhauttamana muutamat vanhemmat kirjoittivat Hesarin mielipidepalstalle omien lastensa kohtaloista. Kuinka syrjäytymistä ei voitu estää, vaikka oli taitoa, tahtoa ja tekoja - kuin vaalilupauksissa konsanaan. Kun taustalla on neurologisia ongelmia ja erilaisia mielen sairauksia, niin nykyisessä äärimmäistä kyvykkyyttä, suorituskeskeisyyttä ja kontrollia vaativassa yhteiskunnassa ei ole välttämättä mitään edellytyksiä pysyä yhteismarssin tahdissa.

Lisäksi elämänkyvyttömyys saattaa periytyä jo useammassa sukupolvessa. Tavalliset toimenpiteet eivät kosketa hedelmälliseen maastoon, eivätkä myöskään yhteiskunnan kevyehköt kurjuuden jälkien siivoamisen ylläpitotoimet. Tarvitaan myös pakillinen epätavallisia järeitä työkaluja, mikäli tavoitteena on aidosti nostaa jengiä jaloilleen.

 Sekakäyttöä, sairautta ja traumaattisuutta

Irma oli siis "entinen" sekakäyttäjä, hyväksikäytetty, hylkiö, asunnoton, juoppo. Hänen perusluonteessaan oli jo lapsena aistittavissa herkkyyttä, itse-epäilystä ja alemmuudentuntoa, jotakin sellaista, mikä saattaa altistaa ympäristön hyljeksintään, latistamiseen ja syrjäyttämiseen. Tällaisen lapsuuden ja nuoruuden luontaisena jatkumona on helposti päihteellinen elämäntapa, mikä saattaa viimeistään johtaa ainakin ulkopuolisten määrittelemään syrjäytymiseen normiyhteiskunnasta.

Nimettömästä miehestä tai hänen taustastaan kirja ei kerro juuri mitään. Hänen käytöksensä aiheuttajaksi ei voi kuin epäillä jotakin vakavaa sairautta, äärimmäisen traumaattista kokemusta tai pitkäkestoista lapsuuden laiminlyötiä.

Irman onnistui ponnistella, outoa kyllä, juuri traagisten tapahtumien ihme tsemppiavustuksella ylös syrjyyden ytimestä. Ainakin näennäisesti. Pakeneminen antoi osin merkityksen elämälle, vaikka tekstin ja kerronnan alla kytevät piiloviestit kuiskuttelivat viitteitä jostain vieläkin syvemmin salatusta ja tukahdetetusta.

Kirjan lopussa yksinäisyys räjäytettiin lukijan silmille.
Irmaa ei voi auttaa.
Kuka voi auttaa nimetöntä miestä?

Kirjailijan yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Jaana Huhta esitteli aikaisemmin tässä blogissaan Raija Siekkisen kirjan Saari ja huomautti muun muassa, että ”kirja näytti hyllyssä siltä, ettei poloista ole kukaan lainannut koskaan.”

Yksinäisyyskirjailijana profiloitunut Siekkinen kuoli vuonna 2004. Internetistä löytyvät muutamat muistokirjoitukset kertovat arvostetusta kirjailijasta, jonka lukijakunta jäi vähäiseksi ja jonka sosiaaliset suhteet olivat vuosien mittaan hapertuneet olemattomiksi. Hän menehtyi yksin omaan sänkyynsä tupakasta syntyneen tulipalon tappamana.

Siekkisen tuotanto ei ole löytänyt suuria lukijamääriä myöskään kirjailijan kuoleman jälkeen. Helmetin mukaan hänen kirjojaan on pääkaupunkiseudun kirjastoissa suhteellisen paljon - ehkä noin 25–30 per keskeisin teos, mutta niistä vain muutama oli lainassa elokuun alussa 2012.  

Samaan aikaan Raija Siekkinen on kuitenkin noussut uudelleen lukijoiden tietoisuuteen nyt esiteltävän Joel Haahtelan teoksen Katoamispiste seurauksena. Tuo teos on takakantensa mukaan ”tutkimusmatka Raija Siekkisen maisemaan”. Paradoksaalisesti Haahtelan kirja on ollut myyntimenestys. Sitä on Helmetissä noin 150 kappaletta, ja tätä kirjaa on varsin hyvin lainattukin.

Katoamispiste ei ole kirjallisuustieteellinen tutkimus vaan kaunokirjallinen teos. Se kuitenkin leikittelee tutkimuksen ja kaunokirjallisen teoksen rajapinnassa tulkitsemalla Siekkistä hänen kirjojensa avulla.

Kirjan avainhenkilö on ranskalainen nainen Magda Roux, joka etsii Suomesta entistä aviomiestään Paul Roux’ta. Mies on kadonnut jättämättä jälkeensä muita vihjeitä kuin helsinkiläisestä matkustajakodista lähetetyn postikortin. Sen ohella ainoa Magdan tuntema yhteys Suomen ja Paulin välillä on Raija Siekkisen romaanin Häiriö maisemassa ranskannos Une fissure dans le paysage, jonka hän tuo mukanaan Suomeen.

Kirjan kertoja on kirjailijanuran kolmen kirjan jälkeen lopetellut lääkäri. Hän kohtaa Magdan sattumalta, tutustuu häneen Ekbergin kahvilassa ja kiinnostuu tarinasta. Magdan ja kertojan yhteinen yritys löytää Paul matkustajakodista ei tuota tulosta. Sinne on kuitenkin jäänyt muutamia esineitä, joiden avulla kertoja pääsee etsinnöissään muutaman askeleen eteenpäin.

Hän hakeutuu arkistoihin, löytää joitakin lisävinkkejä ja päätyy muutaman mutkan jälkeen Siekkisen kotikaupunkiin Kotkaan. Siellä hän tapaa Siekkisen tunteneita ihmisiä, kulkee Siekkisen kulmilla, ja yrittää ymmärtää Siekkisen elämää. Samoilta kulmilta kertoja löytää myös merkkejä Paulin vierailusta Kotkassa – ja mahdollisesti näkee myös Magdan, jonka olisi pitänyt jo poistua Suomesta.

Pienien havaintojen perusteella hän päättelee Raijan (Haahtela käyttää Siekkisestä etunimeä) ja Paulin mahdollisen suhteen luonteen. Sen enempää asiaa paljastamatta kyse on sivusuhteesta Raijan vieraillessa Ranskassa. Samalla hän korostaa, että ”totuutta” ei asiasta saada tietää koskaan: ”tämän lähemmäksi en pääsisi heitä, tämän enempää en koskaan saisi tietää”.

Hän miettii myös tapaamisten ja Siekkisen kirjojen avulla Raijan identiteettiä. Kirjan avainkappale on sivulla 99: ”Raija oli menettänyt yksi kerrallaan kiintopisteensä. Talo, joka oli merkinnyt kotia, oli poissa. Mies oli poissa. Kesäpaikkaa ei enää ollut, ja kaupunki hänen ympärillään oli pelkkä käsite, hän itse kelluva piste, kirjoittaminen ohut lanka todellisuuteen.”

Edellä kerrotun ohella hän oli myös menettänyt äitinsä, johon hänellä oli ollut ongelmallinen suhde. Omia lapsia hänellä ei ollut, ja suhteet puolison lapsiin olivat etäiset. Hän haki elämän mielekkyyttä matkailusta, joka inspiraation sijasta aiheutti usein pettymyksiä, ja johon hänellä ei oikeastaan ollut varaa.

Elämänsä loppupuolella Raijaa ei muille ihmisille ollut olemassa muuten kuin kirjailijana ja siinäkään roolissa hän ei ollut vahvoilla. Kuvaavaa on, että Helsingin Sanomissa ei ollut arvostelua hänen viimeisestä teoksestaan. Kirjan mukaan Raija lopulta köyhtyi, alkoholisoitui ja erakoitui. Jos hän joskus oli ollut onnellinen, se hiipui yksinäistymisen myötä. Hän katoaa ihmisten mielistä, päätyy ”katoamispisteeseen”.

Identiteettiteorioissa oletetaan yleensä identiteetin rakentuvan ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Ihmiset eivät luo sosiaalisia suhteitaan, vaan sosiaaliset suhteet luovat ihmiset. Näiden teorioiden näkökulmasta Siekkinen on esimerkki epäonnistuneesta tai vaillinaisesta identiteetistä, jolta puuttuu elämään jäsentävät kehykset.

Edellä mainitun peruskertomuksen ohella kirjan sisään on kirjoitettu sen kertojan ja hänen puolisonsa Lotan eroon päätynyt rakkaustarina. Se kuvataan takautumina, jotka niveltyvät osaksi Magdan ja Paulin tarinaa. Kirjan loppupuolella lukija jää arvailemaan, minkälaiseksi Ranskassa toisensa uudestaan tapaavien Magdan ja kertojan suhde on muodostumassa. 

Kaiken kaikkiaan Haahtela on kirjoittanut kirjan, joka puhaltaa elämää Siekkisen tuotantoon. Se on tarkkaan harkittua tekstiä, joka hienovaraisesti kertoo kohteestaan. Ilman sitä tuskin hakeutuisin Siekkisen kirjojen pariin, kun kiertelen antikvariaatteja. En osaa sanoa, mahtaisiko Siekkinen tekoa arvostaa, mutta ainakin minulle Haahtela on tehnyt palveluksen.

Häpeän ärhäkkä syöpä

Kirja on "Kylmä kamari". Pohojalaisuuteni tyrkyttää alituiseen mielenkieleen muotoa "kylymä kammari". En guuglanut tämänkään kirjan taustoja ennen bloggausta, vaikka lukemisen aikana vaivasi kovasti se, etten saanut sijoitettua tapahtumia murteen perusteella oikealle karttaruudulle. Länttä kuitenkin.

En tiennyt alkuun, onko käsissäni yksinäisyyskirja. Kaikki Paavilaiset on luettu, ja olen kategorisoinut ne sarjaan keskiraskas hömppä. Paavilainen on monisanainen, vivahteikas ja hoksaavainen kirjoittaja. Tämä viimeisin ei ollut enää hömppää - tämä oli yksinäisyyskirja. Lukisin myös yksinäisyyshömppää, jos sellaista löytyisi.

Häpeää ja hiljaisuutta

Kylmä kamari on kehityskertomus sodankäyneen sukupolven kasvattaman perheen vaiheista, vaikkakin se kuvaa vain yhden kesän tapahtumia ns. reaaliajassa. Pääosassa on maatilan tytär, 17-vuotias Elina, jonka toiveissa on päästä pois ja vähän äkkiä henkisesti kylmästä ja sulkeutuneesta kodistaan. Samassa kammarissa nukkuu 23-vuotias Ansa, joka on hänen tätinsä, eli isän sisko. Häpeällä hiljennetty, halveksunnalla hävitetty. 

Ansa on kuitenkin tilan tosiasiallinen emäntä. Hän harventaa, kokkaa, marjastaa, siivoaa. Samaan aikaan Elinan äiti makaa depressiopotilaana sängyssään. 

Taustalla vellovaa tragediaa avataan pitkin tarinaa Elinan ajatelmina ja kertojaäänen kaikuna. Ääniääneen puhutaan lähinnä vain säästä: alavilla mailla hallanvaara. 

Kun perheen häpiä sitten lätkäistään lukijan eteen levälleen, on hän jo siitä valmiiksi tietoinen, mutta myös niin kiintynyt aidon ihmisen tuoksuisiin henkilöihin, että toivoo vain suurta sovintoa ja sopua. Häpeän syöpä on valitettavasti ärhäkkää laadultaan.

Vastakohtien vimmalla

Elinan ylimenevä kertojaääni aiheuttaa välillä kiusallista ristiriitaa ja hämmennystä: itse en ollut 17-vuotiaana pikkukaupunkilaisfriiduna noin paria vuosikymmentä myöhemmin läheskään yhtä tiedostava, laajasti ajatteleva ja määrätietoinen. Kirjailija on toki vapaa liioittelemaan.

Ajattelin kuitenkin rinnalle haamukertojan ja sain näin helpotukseni ilman, että joudun palaamaan nyt yhtään syvällisemmin 17-vuotiaaseen itseeni. Haamukertoja kurkotti välillä oraakkelimaisesti kauas henkilöiden tulevaisuuteenkin.

Kirjassa kärjistetään etenkin oikeasti olemassaolevia vastakohtia, joiden kautta Elina määrittelee itseään ja paikkaansa, lähinnä seuraavia siirtojaan varten. Kaupunkilaiset saapuvat kesäisin maatilalle lomailemaan, marjastamaan ja nauttimaan siitä, kun "maito ja kananmunat eivät maksa mitään." Silti Elina haikailee kaupunkiin ja häpeää alkeellisia asuinolojaan ja vihaa jatkuvaa raatamista kasvimaalla ja marjapuskissa.

Paikkakunnan sisällä vastakkainasettelu näyttäytyy nahkatehtaan sisätyöläisten ja edelleen alkutuotannosta elantonsa ottavien ulkona uurastavien kontrastointina. Ja tietenkin Elina kadehtii tehtaan väkeä.

Ilo toisaalla, ahdistus kotona. Kotikielen lauserakenteessa esiintyvät yleisimmin subjekti, predikaatti ja kieltosana. Kun pyytää rahaa bussilippuun, saa lisänä päälle huokauksen. Älä kehu, älä kiitä. Toisen uutta pyörää kommentoidaan: "uuren kankia."

Elämänvaiheyksinäisyys

Elinalla on yksi ystävä tai enemmänkin koulukaveri, jota hän ei työntäyteliään kesän aikana ehdi tavata. Lisäksi hänellä on poikaystäväksi hyväksytty Make, jonka avulla hän hankkiutuu eroon neitsyydestään, ja jota hän puolitietoisesti hyväksikäyttää pääsylippuna hetkelliseen iloisuuteen ja toisenlaisuuteen.

Elina on kuitenkin yksinäinen omassa tilassaan vaihettumisvyöhykeellä ennen irtiottoa fyysiseen ja henkiseen matkaan: korkeampaan koulutukseen, uuteen kaupunkiin, hienompiin piireihin, aikuisuuteen ja eroon menneisyydestään.

Elinan yksinäisyys on vahvasti myös menettämisen, luopumisen ja hyvästijättämisen pelkoa. Hän tietää kaipaavansa kotia, ihmisiä ja maaseutua, kun sieltä lähtee. Tulevan menetyksen ahdistus ja epätietoisuuden pelko kuvastuvat kiinnittymättömyytenä ja sitoutumisen vaikeutena, yleisenä olemisen hankaluutena ja haikeutena.

Sateenkaarta katsellessaan Elina ajattelee: "Kummassakohan päässä aarre on? Sielläkö, mistä ihminen lähtee, vai siellä, minne hän on kiitämässä."

Herkkää havainnointia ja tietoista merkityksellistymistä 


Lähtöä tekevän mieli on välitilassa. Se on herkistynyt havainnoimaan tuttua ympäristöään, josta se kuitenkin tekee samalla pesäeroa. Tietoisuuden tasolla kodin ja läheisten merkitys valkenee Elinalle vasta sen jälkeen, kun hän pistäytyy muumaalla mansikoita poimimassa. Täytyy olla ensin poissa, jotta voi tulla kunnolla perille.

Ansan ja Elinan juhannussaunonta on kuvattu niin vaikuttavasti, että se verestytti jopa omia lapsuuden Alavuden mummolan saunamuistojani - Elinan aistimusten ja havaintojen kautta. Jos tätä kirjaa ei jostain syystä halua lukea kokonaan, niin kannattaa ainakin nautiskella sivut 134-137:

"Sillä he eivät unohda näitä saunahetkiä; jokaisesta kesäillasta he hakevat samaa savuntuoksua, tunnustelevat kuumottaako seinälauta hartioita yhtä kimakasti; -- hehkuuko iho kuin sitä olisi marjamehulla hangattu--".

Kun Elinan äiti sivuaa mahdollisuutta luopua maatilasta ja vanhempien muuttoa rivitaloon, niin Elinan irtautumiskiito heittää vauhdista sellaisen pakin päälle, että savu nousee. Omalle kodille, sen maille ja mannuille, sukupolvien ja omien vanhempien työlle osoitettu hätäparkaisu on kirjan toinen loistelias kohokohta (sivut 248-253).

"Isä tarvitsi talikon, jonka upottaa sontaan, rautakangen, jolla järsiä seipäänreikää, trasselin kosteuspyyhkeekseen, naftanhajun partavedekseen ja salpietarisäkin sohvatyynykseen."

Ihmishylyt ja syrjäytetyt sielut

Kiinnostavin teema kirjassa on (sukupolvien) rajoja jo pelkästään iällään rikkovan nuoren naisen eli Ansan ympärillä vallitseva hiljaisuus ja häpeä. Arvata saattaa, että Ansa on osa aikaisempaa traagista tapahtumasarjaa, eikä kirjasta ilmene, kuinka häneen suhtauduttiin sitä ennen.

Ansaan ei katsota, häntä ei nähdä eikä kuulla. Hän on välimuoto, ei-persoona. Hän on ilmaa - ei mitään. Ansa on yhtä kuin käytetty aika ja tarmo tilan töihin. Ansa on tarinan yksinäinen, jonka mieleen kirjailijakaan ei pääse.

Muistan minulle lapsena kerrotun ennenvanhaisia tositarinoita tällaisista hylyistä ja syrjäytetyistä sieluista: toisista naisista, äpärien äideistä, väärään mieheen kapsahtaneista tai vain pelkästään vääränlaisista. Yhteisön ja jopa oman lähipiirin tuomio sulkea henkilö täysin ulkopuolelle on varmasti pahempi rangaistus kuin mikään muu kuviteltavissa oleva. 

Elina ei avarakatseisuudessaankaan osannut nähdä tämän kohtuuttomuuden yli. Lapset perivät suhtautumistapansa toisiin ihmisiin suoraan lähimmiltään. Se on hyvä muistaa.

Johdatus yksinäisyyttä sisältävään blogiin

Nyt on muotia ruotia syrjäytymistä. Eri viestimissä puhutaan nuorista ulkopuolisista, eli henkilöistä, jotka eivät löydy työmarkkinoiden rekistereistä tai oppilaitosten kirjoista. Uusi presidenttimme Sauli Niinistö on luvannut perustaa työryhmän, joka puuttuu nuorten syrjäytymiseen. Ilmiö lieveilmiöineen tulee yhteiskunnallemme kalliiksi, sillä syrjäytynyt nuori maksaa miljoonan.

Syrjäytymisluokittelua

Aiheen ympärille sähköistyy yleensä tiukka mielipide-erollinen diskurssi, jossa ruoditaan syrjäytymisen syvintä olemusta. Eiväthän rekisterijärjestelmien ulkopuolella oleminen tai tulonjakotilaston syrjäytymiskriteerien täyttyminen tarkoita automaatilla sitä, että henkilö itse kokisi pätkän vertaa olevansa syrjäytynyt. Mistä sitten on kyse?

Syrjäytymiseen liittyvä kieli ja puhe ovatkin lähinnä tutkijoiden, tilastotieteilijöiden ja muiden titteleiden haltijoiden määrittelyä, mittaamista ja luokittelua: menestyjät, pärjääjät, sinnittelijät, luuserit ja syrjäytyneet. 

Yksinäisyys haisee

Oletan, että oikeaan syrjäytymisen kokemiseen liittyy vahvasti tunne yksinäisyydestä. Tilastosyrjäytyneellä saattaa olla 500 Facebook-kaveria, vapaaehtoisesti valittu mieleinen elämäntapa tai kestobileet käynnissä. Yksinäisyys osuu lähemmäs syrjässä olemisen ydintä, sitä, kun ei voi jakaa olemistaan riittävän vastavuoroisesti kenenkään kanssa. Onko tällöin edes olemassa?

Suomen blogiskene tulvii yksinäisten blogikirjoituksia, keskustelupalstat hätähuutoja ja neuvoja yksinäisyyden selättämiseen. Miten tämä sosiaalimediaalistunut kansamme voikaan olla näin yksin? Blogeissa olisi oiva tutkimusaineisto syrjäytymisnumerotutkijoillekin. Teksteissä kosketellaan henkistä ja fyysistä puolta, tunnetta, mielentilaa, kokemista, oireilua. Kukaan ei sano olevansa syrjäytynyt, mutta hyvin moni valittaa yksinäisyyttään. Myös suomalaisissa kirjoissa haisee yksinäisyys. 

Sisältää yksinäisyyttä -blogi

Keskustelin puolisattumalta yksinäisyys- ja syrjäytymistematiikasta "Yksinäisten yhteiskunta" -kirjan kirjoittajan professori Juho Saaren kanssa. Hän kertoi minulle mm. että "toisen ihmisen osoittama huomio on ihmisenä olemisen kannalta tärkein positionaalinen hyödyke" sekä sen, että "identiteettiyksinäisyys on enemmän nuorten aikuisten ja aikuisten ongelma. Nuorilla kyseessä on elämänvaiheyksinäisyys."

Keskustelun välivaihetuloksena perustin hänen innoittamanaan tämän blogin, jossa tavoitteenani on nuuskia yksinäisyyttä suomalaisessa kirjallisuudessa ja sitä kautta kulttuurissa: tunteita, kuvia, mielentiloja, värejä, kokemuksia, jopa sääilmiöitä jne. 

Perusteluni blogin nimelle "Sisältää yksinäisyyttä" ovat seuraavat: 1. Nimi viittaa kirjoihin, joiden sisällössä käsitellään yksinäisyyttä. 2. Nimi ei viittaa mitenkään itseeni tai suoraan kehenkään henkilöön. 3. Yksinäisyydessä on sisältöä - se ei ole tyhjyyttä, josta ei saisi aikaiseksi mm. kirjoja. 4. Muoto "yksinäisyyttä" antaa mielikuvan siitä, että yksinäisyyttä voi olla olemassa (kirjoissakin) eri mitta-asteikolla ja määrällä. 5. Google ei löytänyt sanaparia, joten se oli niin sanotusti vapailla markkinoilla.

Miksi? Miks mä?

Viittaan tämän kirjoituksen aloituslauseeseen: nyt on muotia ruotia syrjäytymistä. Aihe on pinnalla, mutta pääseekö siihen yhtään syvemälle tai voisiko sitä lähestyä jotakin uutta kautta? Ei ainakaan yrittämättä. Hesarin kolumnistin Virpi Salmen provosoiva syrjäytymiskeskustelijoihin nakattu piikki nipisti hieman, mutta sai minut puristamaan loppuun ensimmäisen yksinäisyysaiheisen kirjan Rauha Kejosen "Toisenlainen elämä".

En ole muuten vielä lukenut "Yksinäisten yhteiskuntaa" ja yksinäisten blogejakin olen lueskellut vain sattumanvaraisesti. Tilastollista syrjäytymistä on ollut helpompi käsitellä: keskustella numeroista ja kauhistella Vantaan kaupungin säästöjen lisäämää syrjäytymiskehitystä. Nyt siis jotain muuta: sukellus pää edellä tuntemattomaan puhtaalta pöydältä - näin kliseisesti ilmaistuna.

Yksinäisyyskirjojen lukeminen ja bloggaaminen ovat täysin vapaaehtoista vapaa-ajan puuhasteluani. En ole syrjäytymis- tai edes kirjallisuustutkija, vaan tavislukija ja utelias yhteiskunnasta ja ihmisistä kiinnostunut kansalainen. Lopputuloksesta minulla ei ole mitään ennakkokäsitystä, sillä humanistimaasto on minulle vieraskenttä.

Tavoitteena on jossain vaiheessa analysoida kirjoja myös erityisellä tapahtuma-analyysitekniikalla, mutta näiden tulosten raportoinnin ja tämän blogin suhde on toistaiseksi auki.

Toivoisin kovasti ideoita sopivista yksinäisyyskirjoista ja ehdottomasti myös kommentteja ja linkkivinkkejä kaikenlaisiin teksteihin. Voisin myös julkaista muiden tarinoita ja  kokemuksia yksinäisyydestä ja syrjäytyneisyydestä. Mitään ylevää yksinäisyyden tai syrjäytymisen valtaa kumoavaa idealistista tavoitetta tai edes sensuuntaisia harhakuvitelmia minulla ei ole. 

Vantaalla, 7.6.2012 Jaana