Ennen tätä kirjaa en ollut kuullut Esko-Pekka Tiitisestä. Olisi pitänyt, sillä miehellä on pitkä ansioluettelo ja monipuolinen ura. Hän ei ole mikään Etelän Hetelmä. Hän on syntynyt Suonenjoella ja kiertänyt Helsingin kautta asumaan Outokumpuun.
Ennen vapaan kirjailijan uraa hän on ilmeisesti toiminut pienten lasten opettajana, ainakin hänellä on lastentarhan- ja musiikkileikkikoulunopettajan tutkinnot.
Nyt esiteltävän kirjan "Jäljen jättävät sanat" löysin sattumalta Jämsän torin laidan antikvariaatista, kun menin sinne kuluttamaan aikaa toisia odotellessani. Neljälle eurolle tässä reilun sadan sivun kirjassa on yllinkyllin vastinetta.
Kirja on kirjoitettu yhdeksännen luokan aloittavan Heikin näkökulmasta. Sen rakenne poikkeaa siitä, mihin sunnuntailukija on tottunut sikäli, että se rakentuu päiväkirjamerkinnöistä, koulun ala-aulan seinään kirjoitetuista seinäkirjoituksista ja PS-merkinnällä mainituista kouluun ja koulutukseen liittyvistä aforismeista tai ajatelmista.
Päähenkilöstä ei kerrota juuri mitään, mutta ehkä tarpeeksi: hänelle tärkeä isä on kuollut karhun tappamana, äiti on masentunut yksinhuoltaja ja päähenkilö on joskus värjännyt tukkansa keltaiseksi ja pitää itseään hyppyrottana.
Yksinäisyys on Heikin elämässä syvää. Hän on selvästi ajattelusta ahdistunut, kaipaa karhulle itsensä syöttänyttä omapäistä isäänsä ja aikaisempaa elämäänsä metsässä ja elää enimmäkseen päänsä sisällä: hänelle keskeinen tavoite on uskaltaa ”käväistä pääni ulkopuolella”.
Yksinäisyys on kirjattu eri tavoin kirjan useimmille sivuille, mutta ehkä ydin on seuraavassa lainauksessa. Siinä hän tunnustaa yksinäisyytensä päiväkirjalleen, jota on juuri aloittamassa:
”… olen yksinäinen. Olen tuntenut itseni yksinäiseksi koko ysiluokan ajan. Kukaan ei sitä uskoisi, onhan minulla koulukavereita. Kaveruus ja ystävyys ovat kuitenkin eri asioita. Paras ystäväni on metsä” (s. 12).
Myöhemmin kirjassa käy ilmi, että muut koululaiset pitävät häntä kummallisena ja ylimielisenä yksinäisenä sutena. Keskeinen kontakti on aikuinen opettaja.
Kirjan vähäeleisesti kerrottu ydintarina rakentuu päiväkirjamerkinnöistä, jotka koskevat hapuilevaa rakkautta. Sen kohteena on Johanna, jonka Heikki näkee jäniksenä. Hän pohtii, kuinka lähestyä tyttöä ja kutsua hänet perjantain diskoon.
Kun sitten Heikki saa pyydettyä Johannaa diskoon, hänen vastauksensa on epämääräinen ynähdys, josta Heikki ei saa selvää. Heikki arvailee, Johanna ei kerro, elämä on pieninä murusina, kunnes perjantai tulee ja hyppyrotta kohtaa jäniksensä. Tai sitten ei: kirjan juonta paljastamatta ei voi kertoa, mitä sitten tapahtuu. Heikille ne ovat pieniä suuria asioita.
Seinäkirjoitukset käsittelevät oppilaiden suhteita opettajiin. Niissä enimmäkseen peilataan oppilaiden ja opettajien välisiä suhteita lyhyiden kertomusten ja nopeiden välähdysten avulla. Ajattelen asiaa tietämättä, että ne heijastelevat kirjailijan omia kokemuksia opettajana kirjoitettuna oppilaan näkökulmasta. Useimmat liittyvät opettajan valtaan ja opiskelijan asemaan, mitä voi, saa ja pitää sanoa ja tehdä, ja kuinka ihmiset tulevat toimeen toistensa kanssa. Ja sitten ihan lopussa vetoomuksena: ”Antakaa meille valinnaisaineeksi rakkaus”.
PS-merkinnällä on puolestaan kirjoitettu 62 aforismia. Kuten yleensäkin, ne pyrkivät tiivistämään olennaisen muutamaan riviin kääntämällä perinteisen asetelman päälaelleen. Ne yhdistelevät ironiaa ja oivalluksia tyyliin: ”Tärkeintä on etteivät nujerretut oppilaat lopeta koulunkäyntiä. Kaikista oppilaista on pidettävä kiinni, he antavat opettajille työtä.”
Ilman muuta Tiitisen päähenkilöllä on siinä silmiä avaava pointti. Samalla tavalla voi sanoa, että köyhiä ja huono-osaisia tarvitaan ylläpitämään lääkäreitä, psykologeja, terapeutteja, sosiaalityöntekijöitä, ohjaajia, vertaistuen ammattilaisia ja monia, monia muita. Huonovointisia tarvitaan elättämään hyvinvointisosiologian professoria. Seuraukset ja syyt voivat vaihtaa paikkaa. Tasapainottava, mutta ei koko totuus.
Kaiken kaikkiaan tämä kirja avautuu helposti ja kuluu nopeasti ensimmäisellä lukukerralla. Toisella kerralla se onkin sitten kääntynyt päälaelleen: se ei enää avaudu ja pakottaa lukemaan. Kolmannella kerralla jääkin sitten pohtimaan, mikä ihme tämä kirja oikeasti on. Vaatinee neljännen lukukerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti