24.6.2012

Irrallinen pala kollektiivisesta massapaskasta



Tarina ennen minunkin aikani alkua

Toinen valitsemani yksinäisyyskirja on "Yö jona jäät vahvistuivat." Nappasin kehityskertomuksen mukaani antikvariaatista, ja sen on kirjoittanut Martti Joenpolvi vuonna 1971 eli kolme vuotta ennen syntymääni. Innostuin kovasti siitä, minkälaista lähihistoriallista kuvausta löytäisin yksinäisyydestä ja ylipäänsä ihmisyydestä neljänkymmenen vuoden takaa.

Jouduin välillä hidastamaan lukemista täyden ymmärryksen saavuttamiseksi, mikä saattoi johtua jännällä tavalla jo pikkuisen vanhahtavasta kielenkäytöstä; ei niinkään sanoista - vaan oudoista sanajärjestyksistä ja lauserakenteista. Toinen syy vaikeuksiini saattoi olla paatoksellinen tyyli, jolla päähenkilö Markkula läpikävi elämänsä käännekohdat tässä "miten minusta tuli minä" -kertomuksessaan.

Kolmanneksi selittäjäksi epäilen Joenpolven lievää slarvailua: lukijaystävällisempää olisi antaa ihmisille muitakin sukunimiä kuin Markkula, Veikkola ja Arvola. Luetellut syyt saattavat tosin saada herkästi maksimiarvoja keskittymistäni edelleenkin haittaavan juhannusflunssan takia. Niisk.

Cool badboy in panic

Huolimatta oloista, ajoista ja elosta näin muuten, totean nauttineeni kovasti tästä aikaa kestäneestä kirjasesta.  

Köyhästä työläistaustaisesta Markkulasta leipoutui mieleeni kuva oman aikansa aateuudisraivaajana, vastavirtaan kiiskeilevänä tuuliajelijana, kapinanapisijana, joka kieltää yksilöllisyydenuskossaan kirkon ja muut lammasten laumat, mutta lopulta myös läheisensä.

Edellisen yksinäisyyskirjan Sakari aiheutti inhotusreaktioita, mutta Markkula ihastutti. Hän oli cool, älykäs, herkkä badboy, johon olisin varmasti langennut työväen sisäoppilatoksessa tuolloin muinoin.

Enemmän kuin yksinäisyyden tonkimisesta innostuin Markkulasta ja hänen maailmankuvastaan, jonka varmaan voikin polttomerkitä hänen yksinäisyytensä alkutönäisyksi.

Maallikktohtorinnana vuonna 2012 pystyn diagnosoimaan miehen kärsineen paniikkihäiriöstä, joka tuli suomalaiseen tautiluokitukseen vasta vuonna 1987. Kuinkahan monen nyky-yksinäisyydenkin taustalla on hoitamaton tai väärinlääkitty paniikkihäiriö ja sen aiheuttama eristäytyminen?

Mieleni minun tekisi kirjoittaa pitkiä lainauksia nykypäiväänkin yllättävän tarkasti iskevistä pohdinnoista, joita Markkula kävi kanssaihmisten sekä sisäisen äänensä kanssa. Toisaalta haluaisin suositella tätä kirjaa muillekin luettavaksi ja siksi suojella alkuperäisiä ilmauksia.


Politiikkaa, paskaa ja paatosta


Markkulan elämänvaiheisiin kuuluivat sodassa kaatunut isä, köyhä työläislapsuus ja lapsettomaksi jäänyt eroon päättynyt avioliitto. Yksinäisyyssopan ainekset kohdillaan.

Luokkajako ja politiikka värittivät "kuulennonaikaista" yhteiskuntaa näin kaukaa luettuna yllättävänkin paljon. Markkula ei ollut sopeutuja, alistuja eikä tyytyjä, vaan päinvastoin, hän oli kieltäjä, osoittelija ja toimija - joukosta erottautuja, persoonallisen maailmankuvan puolestapuhuja ja elävä esimerkki opistaan.

Ihastuin jostain syystä  Markkulan luokkateorioihin ja yksilöllisen ajattelun ja toiminnan oikeuden ja mahdollisuuden puolustamiseen: aineellisen hyvinvoinnin turruttaman ja yhteiskunnalle luovutetun joukkomielen laumoittamassa materiaalissa hän ei nähnyt esimerkiksi nykyään apuun huudettavaa yhteisöllisyyttä itseisarvona.

Markkula halveksi yhtä lailla "omiensa" työläisaatetta, niin kirkkoa kuin sukuakin. "Kansan moraalista selkärankaa jäytävät sairaudet leviävät massassa ja paskassa, se tiedetään."


Verenimijäyksinäisyys


Tässä kirjassa yksinäisyys näyttäytyi lähinnä hetkinä ja tulkintoina Markkulan ajatuksissa. Kummityttönsä rippijuhlassa tytön tarkkaileminen herätti kummisedässä "erityistä, aina salaan jäänyttä hellyyttä, -- koska hänellä ei ollut isänroolia suojanaan. Siksi hänestä tuli ulkopuolinen, toteaja, varas, erikoisalanaan kasvamisen ihme."

Yksilöismissään Markkula kuitenkin kaipasi perhettä ja tunnetta jatkuvuudesta, sillä hän myönsi pelkäävänsä  lopullista, kammottavaa yksinäisyyttä: "kun näyttäytyy kaikessa ankaruudessaan se tosiasia, ettei ole jättänyt mitään biologista organismia jälkeensä." Nykyään tässä vaiheessa, tässä aiheessa aina joku älähtää, että ihminen voi olla ihan yhtä yksin vanhana, oli hänellä lapsia tai ei. Totta. Mutta Markkula ei tuolloin nähnyt vielä ihan tänne saakka.

En usko Markkulan yksinäisyyden olevan vapaaehtoista, vaikka tuntuukin siltä kuin hän imisi ihmisistä käyttövoiman ja tämän jälkeen hylkäisi nämä, koska "ei enää kykene saamaan irti mitään uutta. Se tuntui loppunkäytetyltä, ehdottomasti uusimista kaipaavalta ihmiskalustolta hänen olohuoneessaan."

Tällainen yksinäisyys näyttäytyy minulle jonkinlaisena "verenimijäyksinäisyytenä". Jotenkin ymmärrän sitä. Markkula ei tämän kirjan aikana löytänyt omaa maailmankuvaansa jakavaa tai edes tajuavaa seuraa ja valitsi sen takia mielummin yksinäisyyden: ennemmin oma kuin huono seura.

Tähän mennessä:
Nämä kaksi kirjaa osoittavat minulle jo sen, että yksinäisyys ei ole ollenkaan yhdenlaista.

17.6.2012

Vittumainen äijä, joka on yksin, mutta sisässä



Vähän kirjasta ja sapluunasta

Valitsin ensimmäisen yksinäisyyskirjan sattumanvaraisesti erään kirjastovirkailijan koostamalta listalta. Rauha Kejosen "Toisenlainen elämä" ei olisi ilman listasijoitustaan ikinä valikoitunut lainauksiini kirjastossa ja jos nyt olisikin, niin lukematta olisi jäänyt muutaman sivun jälkeen.

En tapaa lueskella näin yksitotisia, pienimuotoisia ja vähäeleisiä kirjoja, joissa pysytellään lähinnä päähenkilön päässä, alueellisesti ja ajallisestikin hyvin rajatussa tilassa. Kejosen teksti on helppolukuisen selkokielistä, mikä sopii näiden yksinäisyyskuvien vakavamieliseen ja sisäänpäinkääntyneeseen tunnelmointiin.

Sapluunani yksinäisyyskirja-analysointiin ei ole mitenkään valmis, mutta yritän pääosin pidättäytyä perinteisestä kirja-arvostelutyylistä ja pureutua selkeästi yksinäisyyden teemaan ja sen kuvaukseen. Kirjan juonesta paljastan vain punaisimman langan.

Vittumainen Sakari ja vikkelä-älyinen Eelis

"Toisenlainen elämä" kertoo jossain Savon syvämaalla yksinasuvasta eronneesta miehestä, jonka pihakaivon vedellä havaitaan olevan nuorennuttavia ja terveennyttäviä vaikutuksia. Koko elämänsä altavastaajana räpiköinyt Sakari pääsee kesäiseksi hetkeksi osalliseksi suosiosta ja sankaruudesta. Vesihuijauksen takana on toinen erakko, naapurin vikkelä-älyinen Eelis, jota Sakari salaa ihailee ja kadehtiikin. Eeliksen motiivit jäävät pimentoon, mutta hänen hulluutensa on hyvin helposti tarttuvaa sorttia.

Sakari on vittumainen mies, eikä ole mikään ihme, että hän asuu yksin mökissään synkkien ajatustensa kanssa. Oli hän sentään päässyt kerran naimisiin ja tullut klassisella e-pilleritempulla huijatuksi tyttären isäksi. Sakari kuitenkin katuu perheytymistään ja ajattelee entistä vaimoaan ja lastaan ilman minkäänlaista positiivista tunnesidettä. Hän halveksii, moittii ja syyttää. Naiset  - ne on huoria kaikki.

Toisaalta Sakari nauttii loistonsa hetkistä, kun väki jonottaa juodakseen ihmevettä hänen kaivostaan. Hän jopa valehtelee, keksii toimittajille enkelitarinoita, joihin alkaa uskoa itsekin, vaikkei edes usko itseensä.

Yksinäisyyden ja yksinolon ymmärrykseen

Sakari herätti mielessäni ristiriitaisia ajatuksia ja alkukantaisia pohdintoja siitä, ansaitseeko joku yksinolon. Onko olemassa raja, jonka jälkeen ihminen muuttuu mahdottomaksi tapaukseksi epäyksinäisyydelle. Entä jos ikävälle luonteelle on hyvä syy, onko ihminen tällöin syyntakeeton yksinäisyyteensä ja tulisi pelastaa. Ovatko kaikki yksinäiset edes yrittämisen arvoisia? Voiko näin ajatella?

Sakarin äkkiväärälle luonteelle ei löydy helppoa selitystä. Ehkä hän koki jääneensä näkymättömäksi ja arvovallattomaksi karismaattisen isän varjoon, tuli koulussa nynnytellyksi ja myöhemmin murskaantui "tyhmien ja julmien" naisten jalkoihin. Siellä jossain on alkanut pyöriä kiihtyvällä tahdilla negatiivisen ajatusmallin spiraali, joka on pureutunut jo niin läpitiukkaan, ettei sen irtoamisesta ole helppoja luuloja tai harhaisia odotuksia. Sakarilla itselläänkään.

Sakarin yksinäisyyttä on ajoittainen vihlaiseva naisenkaipuu, joka haihtuu kuitenkin ymmärrykseen rakkauden vastaanottamisen mahdottomuudesta. Sakari muistelee, kuinka perheellisenä hänelläkin oli "koko ajan suoja ympärillään, ja kuinka oven suljettuaan näkymättömät langat sitoivat hänet perheenjäseniinsä. Asiat saivat eri hohteen, kun nainen oli jakamassa ne hänen kanssaan."

Sakari epäilee välillä muuttuneensa näkyväksi vain Eelikselle. Hänen äänensä käheytyy pitkien puhumattomuuksien aikana. Välillä hän testaa pulssiaan: onko epätodellinen olo merkki siitä, että hän onkin kuollut. Ajatus tyhjyydestä kuitenkin myös lohduttaa: "tyhjyyden voi näyttää kenelle hyvänsä, kukaan ei voi sitä turmella eikä ottaa siitä mitään pois."

Yksin mutta sisässä

Kirjailija Tomi Kontion Hesarissa julkaistuun tekstiin yksinäisyydestä viitataan blogissa Tietoinen läsnäolo, josta linkki Kontion kirjoitukseen ei kuitenkaan vie kuin Hesarin Digilehteen. Kontion mukaan "luonnossa ei synny oikeaa erillisyyden tunnetta, koska luonto kahmaisee ihmisen sisäänsä. Metsässä voi olla yksin vain metsän kanssa yhdessä." 


Sakarin elämää värittävät vedenkannon ja kaivon lisäksi ympäröivä kotimetsä ja kaikki metsän linnut, erikokoiset nelijalkaiset ja jopa isännän imemiseltä rauhaan jättävät hyttyset. Jos Kontion väitteeseen on uskominen, niin ei Sakari ole yksin, vaan hän on "sisässä". Mielestäni Sakarin yksinäisyys onkin suurelta osin vapaavalintaista yksinoloa, jossa väliin pilkistää ripauksia kaipuuta toisesta, toiseudesta ja toisenlaisuudesta. Näille mahdollisuuksille kirjailija Kejonen jätti tarinan lopussa niin sanotusti kaivon kannen auki. 


Kirjailija Kontion kuvaus matkustamisesta perheenisiydestä yksinäisyyteen sormia napasuttamalla simsalabim on mielestäni ohut ja kehittymätön. Löytyisiköhän Kontiolta mitään paksumpia yksinäisyyskriteerejä täyttävää kirjaa?

7.6.2012

Johdatus yksinäisyyttä sisältävään blogiin

Nyt on muotia ruotia syrjäytymistä. Eri viestimissä puhutaan nuorista ulkopuolisista, eli henkilöistä, jotka eivät löydy työmarkkinoiden rekistereistä tai oppilaitosten kirjoista. Uusi presidenttimme Sauli Niinistö on luvannut perustaa työryhmän, joka puuttuu nuorten syrjäytymiseen. Ilmiö lieveilmiöineen tulee yhteiskunnallemme kalliiksi, sillä syrjäytynyt nuori maksaa miljoonan.

Syrjäytymisluokittelua

Aiheen ympärille sähköistyy yleensä tiukka mielipide-erollinen diskurssi, jossa ruoditaan syrjäytymisen syvintä olemusta. Eiväthän rekisterijärjestelmien ulkopuolella oleminen tai tulonjakotilaston syrjäytymiskriteerien täyttyminen tarkoita automaatilla sitä, että henkilö itse kokisi pätkän vertaa olevansa syrjäytynyt. Mistä sitten on kyse?

Syrjäytymiseen liittyvä kieli ja puhe ovatkin lähinnä tutkijoiden, tilastotieteilijöiden ja muiden titteleiden haltijoiden määrittelyä, mittaamista ja luokittelua: menestyjät, pärjääjät, sinnittelijät, luuserit ja syrjäytyneet. 

Yksinäisyys haisee

Oletan, että oikeaan syrjäytymisen kokemiseen liittyy vahvasti tunne yksinäisyydestä. Tilastosyrjäytyneellä saattaa olla 500 Facebook-kaveria, vapaaehtoisesti valittu mieleinen elämäntapa tai kestobileet käynnissä. Yksinäisyys osuu lähemmäs syrjässä olemisen ydintä, sitä, kun ei voi jakaa olemistaan riittävän vastavuoroisesti kenenkään kanssa. Onko tällöin edes olemassa?

Suomen blogiskene tulvii yksinäisten blogikirjoituksia, keskustelupalstat hätähuutoja ja neuvoja yksinäisyyden selättämiseen. Miten tämä sosiaalimediaalistunut kansamme voikaan olla näin yksin? Blogeissa olisi oiva tutkimusaineisto syrjäytymisnumerotutkijoillekin. Teksteissä kosketellaan henkistä ja fyysistä puolta, tunnetta, mielentilaa, kokemista, oireilua. Kukaan ei sano olevansa syrjäytynyt, mutta hyvin moni valittaa yksinäisyyttään. Myös suomalaisissa kirjoissa haisee yksinäisyys. 

Sisältää yksinäisyyttä -blogi

Keskustelin puolisattumalta yksinäisyys- ja syrjäytymistematiikasta "Yksinäisten yhteiskunta" -kirjan kirjoittajan professori Juho Saaren kanssa. Hän kertoi minulle mm. että "toisen ihmisen osoittama huomio on ihmisenä olemisen kannalta tärkein positionaalinen hyödyke" sekä sen, että "identiteettiyksinäisyys on enemmän nuorten aikuisten ja aikuisten ongelma. Nuorilla kyseessä on elämänvaiheyksinäisyys."

Keskustelun välivaihetuloksena perustin hänen innoittamanaan tämän blogin, jossa tavoitteenani on nuuskia yksinäisyyttä suomalaisessa kirjallisuudessa ja sitä kautta kulttuurissa: tunteita, kuvia, mielentiloja, värejä, kokemuksia, jopa sääilmiöitä jne. 

Perusteluni blogin nimelle "Sisältää yksinäisyyttä" ovat seuraavat: 1. Nimi viittaa kirjoihin, joiden sisällössä käsitellään yksinäisyyttä. 2. Nimi ei viittaa mitenkään itseeni tai suoraan kehenkään henkilöön. 3. Yksinäisyydessä on sisältöä - se ei ole tyhjyyttä, josta ei saisi aikaiseksi mm. kirjoja. 4. Muoto "yksinäisyyttä" antaa mielikuvan siitä, että yksinäisyyttä voi olla olemassa (kirjoissakin) eri mitta-asteikolla ja määrällä. 5. Google ei löytänyt sanaparia, joten se oli niin sanotusti vapailla markkinoilla.

Miksi? Miks mä?

Viittaan tämän kirjoituksen aloituslauseeseen: nyt on muotia ruotia syrjäytymistä. Aihe on pinnalla, mutta pääseekö siihen yhtään syvemälle tai voisiko sitä lähestyä jotakin uutta kautta? Ei ainakaan yrittämättä. Hesarin kolumnistin Virpi Salmen provosoiva syrjäytymiskeskustelijoihin nakattu piikki nipisti hieman, mutta sai minut puristamaan loppuun ensimmäisen yksinäisyysaiheisen kirjan Rauha Kejosen "Toisenlainen elämä".

En ole muuten vielä lukenut "Yksinäisten yhteiskuntaa" ja yksinäisten blogejakin olen lueskellut vain sattumanvaraisesti. Tilastollista syrjäytymistä on ollut helpompi käsitellä: keskustella numeroista ja kauhistella Vantaan kaupungin säästöjen lisäämää syrjäytymiskehitystä. Nyt siis jotain muuta: sukellus pää edellä tuntemattomaan puhtaalta pöydältä - näin kliseisesti ilmaistuna.

Yksinäisyyskirjojen lukeminen ja bloggaaminen ovat täysin vapaaehtoista vapaa-ajan puuhasteluani. En ole syrjäytymis- tai edes kirjallisuustutkija, vaan tavislukija ja utelias yhteiskunnasta ja ihmisistä kiinnostunut kansalainen. Lopputuloksesta minulla ei ole mitään ennakkokäsitystä, sillä humanistimaasto on minulle vieraskenttä.

Tavoitteena on jossain vaiheessa analysoida kirjoja myös erityisellä tapahtuma-analyysitekniikalla, mutta näiden tulosten raportoinnin ja tämän blogin suhde on toistaiseksi auki.

Toivoisin kovasti ideoita sopivista yksinäisyyskirjoista ja ehdottomasti myös kommentteja ja linkkivinkkejä kaikenlaisiin teksteihin. Voisin myös julkaista muiden tarinoita ja  kokemuksia yksinäisyydestä ja syrjäytyneisyydestä. Mitään ylevää yksinäisyyden tai syrjäytymisen valtaa kumoavaa idealistista tavoitetta tai edes sensuuntaisia harhakuvitelmia minulla ei ole. 

Vantaalla, 7.6.2012 Jaana