23.2.2013

Kun yksinäisyys on normaalia ihmisyyttä

Reko Lundánin Ilman suuria suruja päättää oman kirjabloggariurani Sisältää yksinäisyyttä -blogissa. Tämän jälkeen julkaistaan vielä yksi Juho Saaren teksti ja yhteiset loppusanat. Tavoitteenamme on kirjoittaa yksinäisyyskirjoista artikkeli Kulttuurintutkimuslehteen.

Lundánista kirjoittaessa ei voi olla mainitsematta sitä, että hän on jo kuollut. Olin vuosia sitten kuuntelemassa Rekoa Työterveyspäivillä. "Tuossa edessäni lavalla seisoo onnellinen mies", ajattelin. Luovan taiteilijan rento vallattomuus pirskahteli takapenkkiin saakka. Nyttemmin Lundánista ei voi kirjoittaa linkittämättä hänen vaimonsa koskettavaan yksinäisyys- ja surukirjoitukseen Hesarissa.

Hanna ja Ripa

Ilman suuria suruja alkoi vakuuttavasti ja naulitsevasti. Huomasin hakeutuvani illalla pikkukakkosen jälkeen iltatoimiin ja lukumodeen. Kyseessä on suurten ikäluokkien tarina, joka kuljettaa Rinteen sukua läpi historian vuosikymmenten. Tarina on itsessään kiinnostava. Valitettavasti kerronta - tai jokin sen tyylissä, syvyydessä ja tarkkuudessa - lässähtää alun jälkeen tasolle "ihan mukiinmenevä".

Hannan ja Ripan kaksilapsinen avioliitto oli päättynyt, ja lapset muuttivat isänsä luokse karulle varuskunta-alueelle. Hyvin nuorena pariutunut ja lapsensa tehnyt Hanna taas lähti jahtaamaan kadotettua nuoruuttaan opiskelujen ja juhlimisen pariin.

Alkuasetelma alkaa kuitenkin murentua nopeasti, kun liikunnallinen, päätöksentekokykyinen ja vahvalta vaikuttanut Hanna alkoholisoituu ja  menettää otteen elämästään. Lapsena äitinsä menettänyt huolehtija ei pysty lopulta enää huolehtimaan itsestäänkään. Suhde omiin lapsiin säilyy, mutta kääntyy päälaelleen.

Hannan ex-miehen, Liisan ja Akin isän, tarina kulkee nousujohtoisemmin. Avioliittoonsa kevyesti suhtautunut Ripa ottaa erokauhistuksen lievennyttyä sotilasmaisesti vastuun lapsistaan, ja hän hoitaa myöhemmin myös uuden vaimonsa vakavien mielenterveysongelmien raunioittaman uusperheensä - jos ei nyt aivan pystyyn niin ainakin auttavasti jaloilleen.

Aki ja Liisa

Hannan ja Ripan lapset valikoituvat mielestäni kirjan varsinaisiksi päähenkilöiksi. Vaikka vanhempien avioero  ja elämänhallinnan puutteellisuudet aiheuttivat monenlaista lieveilmiötä heidän kotioloihinsa, niin eivät nämä lapset kuitenkaan perustavanlaatuisesti eläneet kurjuudessa tai kärsimyksessä - kun asian laitaa peilaa omaan aikaansa. Välittäminen muista ja yhteisöllinen huolenpito näkyvät elämismallissa aikaan 1980 aivan eri tavalla kuin 2000-luvulla.

Kirjan takakannessa luvataan vivahteikasta kuvausta Akin ja Liisan yksinäisyydestä, kasvusta ja yrityksestä päästä selville itsestään. Mutta eivätkö yksinäisyys, kasvu ja yritys päästä selville itsestään ole aivan normaaleja vaiheita ja tuntemuksia meidän jokaisen kasvutarinassa? Jos ei tunne koskaan yksinäisyyttä, voiko tuntea tarvetta hakeutua ihmisseuraankaan.

Lundán ei päästä lukijaa kovin tutuiksi edes Akin tai Liisan kanssa. Kirjan yksinäisin henkilö oli varmasti Hanna, joka suri etäisyyttä lapsiinsa sekä oman lapsuutensa menetyksiä.

Nyt kun pääsin bloggauksessani näin pitkälle, joudun toteamaan, että mielestäni yksinäisyys ei kuitenkaan ole etenkään lapsilla siinä määrin ongelma tai elämääohjaava sävy, että voisin valita tätä kirjaa mukaan yksinäisyyskirjaksi - vaikka takakansi siihen ohjasi. En esimerkiksi pysty poimimaan lainausta tai kohtaa, joka kuvaisi yksinäisyyttä jotenkin tiivistäen: surua ja ikävää kylläkin löytyy.

Nyt täytyy neuvotella Juhon kanssa siitä, luenko jonkun korvaavan kirjan. Mielessäni on jo aiemin lukemani Marko Kilven Elävien kirjoihin, josta on nyt tehty elokuva 8-pallo.


8.2.2013

Sen tavallisen tarinan yksinäisyys


Kirjoittanut Juho Saari:

Ihmisten hyvinvoinnin kannalta on tärkeää kiinnittyä emotionaalisesti useisiin avaruuksiin (spaces) samanaikaisesti. Näitä avaruuksia ovat esimerkiksi koti, parisuhde, lapset tai vanhemmat ja työpaikka. Kun nämä elämää tukevat ja rajoittavat sidokset alkavat hapertua tai kadota, ihminen on joko hauraimmillaan tai vahvimmillaan.

Avioero on tämänkaltainen hetki.

Annamari Marttisen viides kirja Ero kertoo eroaan läpikäyvän naisen tarinan. Sen päähenkilö Ellen eroaa Kimmosta, jonka kanssa he ovat eläneet ulkoapäin katsottuna unelmaliittoa kahdenkymmenen vuoden ajan. Kimmo on ns. hyvä mies, joka hoitaa miehen paikkaa.

Ellen ja Kimmo ovat menneet naimisiin vastoin vanhempiensa tahtoa, mutta monella tapaa onnistuneet, hankkineet vakaan taloudellisen aseman, omakotitalon ja kolme lasta. Kuitenkin kun rakkaus loppuu, parin on aika erota.

Erossa hajoaa parisuhde, omakotitalo ja perhe sekä Ellen ja ehkä Kimmokin - joskin hänen tunteistaan kerrotaan vähemmän. Tilalle tulee asunto kerrostalosta ja epäonnistumisen tunne. Ellen kadehtii omakotitalojen perheitä, kuten arvelee ohikulkijoiden aikaisemmin kadehtineen heitä.

Kirjan osien nimet – Pelko, Yksinäisyys, Syyllisyys, Viha, Rakkaus, Halu, Vapaus – kertovat avioerotutkimuksista tutut eroprosessin vaiheet. Pitkän erovaiheen jälkeen tulee yksinäisyys ja syyllisyys perheen hajottamisesta sekä Fisherin erokurssi, jonka osanottajien kertomukset ja puheet muodostavat tärkeän osan kirjasta.

Sen jälkeen on aika vihata ja rakastaa exää, hänen tekojaan ja tekemättä jättämisiään sekä tuntea mustasukkaisuutta hänen satunnaisista hoidoistaan.

Uusi elämä alkaa vaiheittain, ja sen kuluessa Ellenin alusvaatteet muuttuvat seksikkäämmiksi ja hänen sänkyynsä päätyy mies toisensa jälkeen. Erotutkimuksen käsitteillä nuo miehet ovat laastareita, jotka kelpaavat seksiin, mutta jotka laitetaan kotiin aamuyöstä. Vähitellen Ellenin alkaa olla rakentaa vakavampia suhteita eli Uusia onneja, joita ei helpolla löydy, vaikka Ellen kulkee treffeiltä toiselle.

Sopivat miehet eivät halua sitoutua.

Yksinäisyyskirjallisuuden kannalta tärkein on yksinäisyydeksi nimetty jakso, joskin yksinäisyys valuu sekä sitä edeltäviin että sen jälkeisiin lukuihin. Kuten muutamassa muussa kirjassa aikaisemmin tässä blogissa (Lundán ja Lähde), yksinäisyys tiivistyy sänkyyn. Suhde alkaa loppua, kun Kimmo ei enää tule yhteiseen sänkyyn.

Väliin sohvalle päätyy Ellen. Hänelle ”sohva on maailman yksinäisin ja lohduttomin paikka nukkua, jos viereisessä huoneessa on parisänky”

Suuteleminen loppui ennen Kimmon sohvalle muuttamista, ja vähitellen loppui seksikin. Ellen jättää makuuhuoneen oven ensin auki, sitten raolleen ja lopulta hän laittaa sen kiinni. Lopulta asunnossa asuu kaksi toisilleen vierasta ihmistä. Kimmon poismuuton jälkeen ensimmäinen korvattava esine on yhteinen parisänky. Uudessa sängyssä on huono nukkua, mutta ”yksinäisyys yksin ei ollut mitään verrattuna yksinäisyyteen kaksin.” 

Ellenin ikävä jatkuu eronkin jälkeen. Kimmon ohella hän ikävoi lapsiaan niinä viikkoina, jolloin he ovat Kimmolla. Eron jälkeenkin riidat jatkuvat, jokaisesta lapsiin liittyvästä asiasta saadaan riitaa aikaiseksi. Mustasukkaisuuskin vaivaa. Ellenin elämää alkaa kuitenkin korjata eroseminaari, ystävät ja Elleniin tulevien miesten virta, jotka kerta kerralla pyyhkivät pois Kimmon muistoa. 

Kirjan lopussa erotunnelmat alkavat olla ohitse.

Kaikkiaan kirjana Marttisen kirja dokumentoi tarkasti eroon liittyvät tunnelmat. Se on kuin etnografinen tutkielma. Yksinäisyystutkimuksen kannalta se kuvailee elämäntilanneyksinäisyyttä. Se on kipeä kokemus, mutta yksinäisyydestä ei tule identiteetti. Elämässä on murros, se menee ylös ja alas, mutta jatkuu sen jälkeen. 

3.2.2013

Eron herättämä yksinäisyys

Luin iäisyyden Anu Silfverbergin kirjaa Kung Po. Välillä tunsin lukevani tarinaa ilman loppua, joutuvani kirjan maailmassa aikalukkoon. Sivuja riitti, ja fonttikin oli kummallinen. Voiko tästä blogatakaan ytimekkäästi?

Kung Po on Silfverbergin esikoiskirja, eikä missään nimessä huono kirja. Tämä kirja ei vain päässyt ansaitsemaansa lukemisympäristöön arjessani. Se olisi vaatinut taustakseen kiireettömyyttä, hiljaisuutta, yksinoloa - vaikka keskustan kahvilassa tai autiolla majakkasaarella.

Teksti on filosofiointiin taipuvaista, analysoivaa, huomioiden luettelointia. Nelikymppisen pariskunnan Reiman ja Reetan vuosia kestäneen liiton päättyminen käynnistää molemmilla sisäänäpäinkäpertymisvaiheen, jossa aistit terävöityvät ja herkistyvät menneisyyden ja nykyisyyden havaintojen merkityksellistämiseen. Tulevaisuutta ei vielä oikein ole.

Ympärillä  kulkeva tarina on sivuseikka etenkin Reiman päänsisäisessä tuskankäsittelyssä.

Reima

Kun Reeta hylkää Reiman, näyttää Reimalle käyvän niin kuin yksinäisille eromiehille nyt vain tapaa käymään: alkuun he piinaavat exäänsä, juopottelevat, menettävät työnsä, katkeroituvat, yksinäistyvät ja lopulta erakoituvat ja unohtuvat.

Reima oli jo Reetan kanssa yhteen muuttettuaan hylännyt vanhat poikamiesaikaiset haihatteluun taipuvaiset kaverinsa. Sosiaalinen elämä siirtyi Reetan kaveripiiriin, jossa Reima kyllä osasi panna parastaan. Reetan rinnalla hän kuitenkin sai elämänvakauden ja rauhan panostaa melko menestyksekkäästikin omaan lehtimiesuraansa.

Ulkopuolisen silmin voisi luulla, että mikäli Reeta ja Reima olisivat pitkin yhteiselämäänsä keskustelleet edes puolesta niistä aiheista, joita he sitten eron jälkeen itsekseen niin tarkasti märehtivät, niin eron olisi voinut välttää tai ainakin suhdetta pitkittää. Mutta Reetan peruskaipuuseen tehdä elämässään uusia valintoja en osaisi kuvitella vanhan - tai tarinan myötä muuttuneen uudenkaan - Reiman vastaavan.
 
Reeta

Kirja kuljettaa mukanaan Reetan, Reiman versiota supistetumman, näkemyksen pariskunnan yhteiselosta ja erosta. Takakannessa kysytään, kumman näkemys todellisuudesta on oikea. Mielestäni kysymys on tyhmä, sillä molempien näkemykset ovat omat todellisuutensa ja totuutensa. Enemmän itseäni kummastutti se, kuinka myötätuntoni kallistui niinkin helposti Reetan puolelle. Ymmärsin täysin, miksi mitta Reimaa tuli täyteen.

Reetan perustelut erolle olivat selkeät ja vankat, eikä hän lähtenyt lätkimään hetken mielijohteesta.

Jättäjän lisätaakkana olivat syyllisyys, huoli toisen siipienkantokyvystä ja oman päätöksen perustelujen pitävyys ja todistusvoima. Jättäjän selviytymisvalmiudet ovat ainakin sen verran kunnossa, että irtiotto onnistuu. Nalli kalliolla saattaa joutua keräämään koko survivalpaletin nollasta sataan - kuten Reima.

Abdi ja Maiju

Laittomasti maassa oleskeleva turvapaikaton Abdi ja 18-vuotias irtolaisen oloinen Maiju muuttavat erinäisten episodien saattelemana asumaan vastaeronneen ja erakoitumisessaan hyvään vauhtiin päässeen Reiman luokse. Abdi on yhtä sulkeutunut ja mielensä vanki kuin Maiju on (näennäisen) avonainen ja vapaa.

Näiden kolmen eriparisen yksinäisen yhteiselämästä löytyy mielestäni kirjan heräteanti: kuinka usein päästämme näin likiluoksemme ja lähellemme muita kuin yhteiskunnallisella asteikolla hyväksyttyjä, odotuksiin vastaavia ja perinteisiä ihmissuhdetyyppejä.

Lukiessani mietinkin, onko olemassa sellaisia yhdessäasumisen ja -olemisen muotoja, joita emme ole koskaan tulleet ajatelleeksikaan siksi, että omassa asunnossa asuminen mielletään niin privaatiksi, rikkomattomaksi ja pyhäksi kotirauhaisaksi ja toisaalta talonkirjalliseksi ja rekisteröitäväksi tukiavaruudelliseksi toiminnaksi, ettei sen valtaa ymmärrä murtaa edes pahojen vaikeuksien vastaantullessa.
 
Kirjankin kimppakolmiosta syntyi jotakin osiensa summaa suurempaa, jopa yhteiskunnallisella tasolla vaikuttavaa. Sen verran voin raottaa makuuhuoneiden ovia että paljastan: näiden henkilöiden välillä ei ollut seksisuhdetta.

Yksinäisyys

Ensimmäisten lukujen aikana ajattelin, että "taas näitä cityihmisten ruikutustarinoita, joissa ihmisten suurin ongelma on se, ettei heillä ole muita ongelmia, kuin liikaa aikaa miettiä, mitä ongelmia heillä nyt olisikaan." Kun on tarpeeksi oman päänsä pyörteissä, niin varmasti kuka tahansa tuntee olonsa yksinäiseksi.

Mutta kun etenin, niin ymmärsin, että kirja kuvaakin tarkasti uskottavaa pohdintaprosessia ja tunnetulvintaa ihmisen mielessä, jossa hän itse, ajatuksineen ja tuntemuksineen on tietenkin maailmansa polttopisteessa ja keskiössä.

Kuinka oivallista Reimalta olikaan Abdia tarkkaillessaan havaita, ettei "kaikkien ovien sulkeminen välttämättä ole viisasta, mutta se voi olla ratkaisuista houkuttelevin. Ei pidä läheskään aina paikkansa, että taakseen jättämänsä löytää lopulta edestään. Sitä saattaa raahata perässään, raahata kuin valtavaa möhkälettä jonka ainoana ihmisenä näkee - eikä sellaista yksinäisyyttä ole toista."

Kirja päästi lukijansa syvään vain Reiman ja Reetan yksinäisyyteen, vaikka sekä Abdi että Maiju olivat yhtä lailla yksinäisiä kulkijoita vailla kiintopisteitä ja tavoitteita. Kirja oli kuitenkin jokaisen oma kehityskertomus: viimeisillä sivuilla niin Abdin, Maijun kuin Reimankin lopputilanne oli varmasti lähtötasoaan parempi. Mutta entäpä Reetan?
_____
Lopuksi haluan lisätä, että pidin tästä kirjasta, mutta en pitänyt sen lukemisesta. Ainutlaatuinen kokemus.