Eron herättämä yksinäisyys

Luin iäisyyden Anu Silfverbergin kirjaa Kung Po. Välillä tunsin lukevani tarinaa ilman loppua, joutuvani kirjan maailmassa aikalukkoon. Sivuja riitti, ja fonttikin oli kummallinen. Voiko tästä blogatakaan ytimekkäästi?

Kung Po on Silfverbergin esikoiskirja, eikä missään nimessä huono kirja. Tämä kirja ei vain päässyt ansaitsemaansa lukemisympäristöön arjessani. Se olisi vaatinut taustakseen kiireettömyyttä, hiljaisuutta, yksinoloa - vaikka keskustan kahvilassa tai autiolla majakkasaarella.

Teksti on filosofiointiin taipuvaista, analysoivaa, huomioiden luettelointia. Nelikymppisen pariskunnan Reiman ja Reetan vuosia kestäneen liiton päättyminen käynnistää molemmilla sisäänäpäinkäpertymisvaiheen, jossa aistit terävöityvät ja herkistyvät menneisyyden ja nykyisyyden havaintojen merkityksellistämiseen. Tulevaisuutta ei vielä oikein ole.

Ympärillä  kulkeva tarina on sivuseikka etenkin Reiman päänsisäisessä tuskankäsittelyssä.

Reima

Kun Reeta hylkää Reiman, näyttää Reimalle käyvän niin kuin yksinäisille eromiehille nyt vain tapaa käymään: alkuun he piinaavat exäänsä, juopottelevat, menettävät työnsä, katkeroituvat, yksinäistyvät ja lopulta erakoituvat ja unohtuvat.

Reima oli jo Reetan kanssa yhteen muuttettuaan hylännyt vanhat poikamiesaikaiset haihatteluun taipuvaiset kaverinsa. Sosiaalinen elämä siirtyi Reetan kaveripiiriin, jossa Reima kyllä osasi panna parastaan. Reetan rinnalla hän kuitenkin sai elämänvakauden ja rauhan panostaa melko menestyksekkäästikin omaan lehtimiesuraansa.

Ulkopuolisen silmin voisi luulla, että mikäli Reeta ja Reima olisivat pitkin yhteiselämäänsä keskustelleet edes puolesta niistä aiheista, joita he sitten eron jälkeen itsekseen niin tarkasti märehtivät, niin eron olisi voinut välttää tai ainakin suhdetta pitkittää. Mutta Reetan peruskaipuuseen tehdä elämässään uusia valintoja en osaisi kuvitella vanhan - tai tarinan myötä muuttuneen uudenkaan - Reiman vastaavan.
 
Reeta

Kirja kuljettaa mukanaan Reetan, Reiman versiota supistetumman, näkemyksen pariskunnan yhteiselosta ja erosta. Takakannessa kysytään, kumman näkemys todellisuudesta on oikea. Mielestäni kysymys on tyhmä, sillä molempien näkemykset ovat omat todellisuutensa ja totuutensa. Enemmän itseäni kummastutti se, kuinka myötätuntoni kallistui niinkin helposti Reetan puolelle. Ymmärsin täysin, miksi mitta Reimaa tuli täyteen.

Reetan perustelut erolle olivat selkeät ja vankat, eikä hän lähtenyt lätkimään hetken mielijohteesta.

Jättäjän lisätaakkana olivat syyllisyys, huoli toisen siipienkantokyvystä ja oman päätöksen perustelujen pitävyys ja todistusvoima. Jättäjän selviytymisvalmiudet ovat ainakin sen verran kunnossa, että irtiotto onnistuu. Nalli kalliolla saattaa joutua keräämään koko survivalpaletin nollasta sataan - kuten Reima.

Abdi ja Maiju

Laittomasti maassa oleskeleva turvapaikaton Abdi ja 18-vuotias irtolaisen oloinen Maiju muuttavat erinäisten episodien saattelemana asumaan vastaeronneen ja erakoitumisessaan hyvään vauhtiin päässeen Reiman luokse. Abdi on yhtä sulkeutunut ja mielensä vanki kuin Maiju on (näennäisen) avonainen ja vapaa.

Näiden kolmen eriparisen yksinäisen yhteiselämästä löytyy mielestäni kirjan heräteanti: kuinka usein päästämme näin likiluoksemme ja lähellemme muita kuin yhteiskunnallisella asteikolla hyväksyttyjä, odotuksiin vastaavia ja perinteisiä ihmissuhdetyyppejä.

Lukiessani mietinkin, onko olemassa sellaisia yhdessäasumisen ja -olemisen muotoja, joita emme ole koskaan tulleet ajatelleeksikaan siksi, että omassa asunnossa asuminen mielletään niin privaatiksi, rikkomattomaksi ja pyhäksi kotirauhaisaksi ja toisaalta talonkirjalliseksi ja rekisteröitäväksi tukiavaruudelliseksi toiminnaksi, ettei sen valtaa ymmärrä murtaa edes pahojen vaikeuksien vastaantullessa.
 
Kirjankin kimppakolmiosta syntyi jotakin osiensa summaa suurempaa, jopa yhteiskunnallisella tasolla vaikuttavaa. Sen verran voin raottaa makuuhuoneiden ovia että paljastan: näiden henkilöiden välillä ei ollut seksisuhdetta.

Yksinäisyys

Ensimmäisten lukujen aikana ajattelin, että "taas näitä cityihmisten ruikutustarinoita, joissa ihmisten suurin ongelma on se, ettei heillä ole muita ongelmia, kuin liikaa aikaa miettiä, mitä ongelmia heillä nyt olisikaan." Kun on tarpeeksi oman päänsä pyörteissä, niin varmasti kuka tahansa tuntee olonsa yksinäiseksi.

Mutta kun etenin, niin ymmärsin, että kirja kuvaakin tarkasti uskottavaa pohdintaprosessia ja tunnetulvintaa ihmisen mielessä, jossa hän itse, ajatuksineen ja tuntemuksineen on tietenkin maailmansa polttopisteessa ja keskiössä.

Kuinka oivallista Reimalta olikaan Abdia tarkkaillessaan havaita, ettei "kaikkien ovien sulkeminen välttämättä ole viisasta, mutta se voi olla ratkaisuista houkuttelevin. Ei pidä läheskään aina paikkansa, että taakseen jättämänsä löytää lopulta edestään. Sitä saattaa raahata perässään, raahata kuin valtavaa möhkälettä jonka ainoana ihmisenä näkee - eikä sellaista yksinäisyyttä ole toista."

Kirja päästi lukijansa syvään vain Reiman ja Reetan yksinäisyyteen, vaikka sekä Abdi että Maiju olivat yhtä lailla yksinäisiä kulkijoita vailla kiintopisteitä ja tavoitteita. Kirja oli kuitenkin jokaisen oma kehityskertomus: viimeisillä sivuilla niin Abdin, Maijun kuin Reimankin lopputilanne oli varmasti lähtötasoaan parempi. Mutta entäpä Reetan?
_____
Lopuksi haluan lisätä, että pidin tästä kirjasta, mutta en pitänyt sen lukemisesta. Ainutlaatuinen kokemus.

Yhteisen vuoteen yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Kristiina Lähteen esikoiskirja ”Joku on nukkunut vuoteessani” kertoo parisuhteen hapertumisen haurastuttamista ihmisistä. Kirjan liepeeseen tuo hetki on kuvattu seuraavasti:  ”paljastuu, että kaikki saatamme kärsiä suunnattomasta yksinäisyydestä. Erityisesti silloin kun olemme yhdessä.”


Tästä ”yksin yhdessä”-tyyppistä yksinäisyyttä (ks.esim. Juslinin kirja tässä blogissa) käsittelevästä kirjasta ei tarvitse hakea yksinäisyyttä rivien välistä. Se kirjoitetaan auki useimmilla sivuilla. Kysymys on: kuinka vähään voi parisuhteessa tyytyä ja kuinka paljon parisuhteelta voi vaatia, kun lavasteet ovat kunnossa?

Kirjan ytimessä on Rosan hämmennys siitä, että hän ei tunne lainkaan puolisoaan. Hänen luonaan asuu mies nimeltään Onni, josta hän ei tiedä mitään ja jonka kanssa hänellä ei ole muuta yhteistä kuin satunnainen seksi ja koira. ”Läheisin on kaikkein etäisintä”.

Rosan elämää kuormittaa vanhempien aikoinaan tapahtuneen avioeron lisäksi isän dementia ja läheisen itsemurha. Hän on eristäytynyt ystävistään. Samankaltaisessa tilanteessa on kirjan toinen keskeinen hahmo Laura, jonka mies on kadonnut ensin henkisesti ja sitten fyysisesti ja joka kärsii lapsettomuudesta.

Kummassakin tapauksessa ytimessä on ”hautavajoaman syvyinen yksinäisyys parisuhdelavasteissa”.
Nykyaikaisena kaupunkilaisnaisena Rosa medikalisoi ja juridisoi tapahtumat ja kääntyy vuorollaan lääkärin ja poliisin sekä lopulta yksityisetsivän puoleen selvittääkseen, kuka hänen miehensä on.

Avuksi hän saa sairaslomaa ja poliisilaitoksen parisuhdeväkivallan ennaltaehkäisymonisteen. Televisiosta hän huomaa, että hänen miehensä Onni on meteorologi. Kodin tutkiminen taas kertoi Rosalle, että mies on mittausfriikki, joka kvantifioi itsestään kaiken minkä voi.

Laura puolestaan on yrittänyt saada miehestään edes yhden kunnollisen lauseen päivässä tai edes jonkin merkin siitä, että mies on ihan oikeasti hänestä tai hänen puheestaan kiinnostunut. Laura ei saanut vastakaikua, vaan depression ja syömishäiriön ja hänen elämänsä kaventui kunnes sitä ei enää oikeastaan ollut, vaan kulki päivästä toiseen ”automaattiohjauksella” liikkuvana koneena.  Kymmenen vuotta oli tyhjää:
elämä alkaa vasta suhteen päättymisen jälkeen.

Mutta sitten alkaa valaistua:

”Vasta kun hän alkoi voida hyvin, hän ymmärsi, miten pohjalla hän oli käynyt, ja miten pelottavan helposti hän oli unohtanut, millaista on elää kun on aivan tavallinen olo – se olo, jota suuri osa ihmisistä kaiken aikaa pitää itsestään selvänä.”

Hän löytää uusia harrastuksia, kuten kasvien istuttamisen sinnetänne ihmisten iloksi,  ja elämänaiheita. Ja tutustuu myös Rosaan.

Onni yhdistää nämä kaksi naista. Miten, sitä ei voi kertoa juonta paljastamatta. Joka tapauksessa Onni yrittää ymmärtää sekä Rosaa että hänen vaatimuksiaan ja toivomuksiaan ja lisäksi täyttää paikkansa työelämässä. Kumpikin rooli edellyttää tunnetyötä eikä hän ole kummassakaan parhaimmillaan. Rosan tarpeisiin hän yrittää vastaa ostamalla seksilelun ja alaisiaan irtisanoessaan hän heittää vitsin. Ei mene ihan putkeen. On aika lähteä eri suuntiin.

Kaikkiaan tässä monikerroksisessa kirjassa on monta tulokulmaa. Se on yhteiskunnallinen kertomus siitä, kuinkatavallisten, elämässään pärjäävien ihmisten parisuhteiden tyhjyyteen ei saa yhteiskunnan apua ennen kuin kaikki on menossa rikki. Huonot parisuhteet syövät myös muut ihmissuhteet, kun yhdessä yksinäiset ihmiset eristäytyvät myös muista ihmisistä.

Samalla se kertoo siitä, kuinka parisuhteelta vaaditaan enemmän. Se ei ole enää yksinomaan seiniä ja lattioita, jotka täytetään yhdessä selviytyvillä ihmisillä; se on myös emotionaalinen sidos jonka loppuun kuluminen on syy suhteen lopettamiselle.

Oman tien yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Tutkijoista on joskus sanottu, että he kirjoittavat saman kirjan yhä uudestaan, mutta hiukan eri näkökulmasta.

Kun katselee taaksejääneitä omia opuksia, niin voi todeta että tuossa ajatuksessa on minun osaltani ainakin jonkin verran perusteluja, sen verran paljon toisiinsa kytkeytyneitä teemoja olen kaivellut. Samaa kaiketi voi sanoa kirjailijoista. Esimerkiksi Kari Hotakaisen kirjojen ihmisissä on aina usein samankaltaista juurevuutta ja miehenkuvaa. He ovat myös usein toisen ihmisen lähelle hamuavia tai päätyviä yksinäisiä ihmisiä.

Näin myös Hotakaisen Iisakin kirkossa, joka on takakantensa mukaan ”syväsukellus yksinäisen mutta toimeliaan ihmisen maailmaan”. Kuten monet muutkin aikaisempien tämän blogin yksinäiset, kirjan päähenkilö Kuitunen on menettänyt pala palalta itselleen tärkeät ihmiset ja asiat. Hänen puolisonsa, elämänsä kivijalka Kyllikki on kuollut ja hän on vuosien mittaan etääntynyt nyt 40-vuotiaasta pojastaan Pekasta. Aivoverenvuoto vie sitten muistin.

Jäljelle on jäänyt yksinäinen vanha mies, jonka voimat alkavat hiipua. Kirja alkaa tuosta hetkestä, joka pakottaa Kuitusen miettimään elämänsä asiat uusiksi. Kuten kirjan yksi avainlauseista sen ytimen tiivistää: ”Maailmasta tuli minulle tärkeä, koska kohta sitä ei enää olisi.”

Siitä eteenpäin se on tarina siitä, kuinka isä yrittää rakentaa yhteyden ensin muistiinsa ja sitten ainoaan poikaansa.

Heidän välillään on kuitenkin monta muuria. Yksi tärkeimmistä on pojan uskonnollisuus, jonka isä on halunnut pojastaan kitkeä jo ennen aivoinfarktia. Venäjällä kirkon kupoleja työkseen kultaava, elämässään monella tavalla aikaisemmin epäonnistunut Pekka oli puolustautunut uskonnollisuuttaan tapa-ateisti-isäänsä vastaan väittämällä, että uskominen on vaikeaa, mutta uskomatta oleminen on helppoa.

Pojan mukaan suomalaiset olivat henkilökohtaistaneet yhteisölliset asiat. Siitä löytyykin sitten silta yksinäisyyteen:

”Kaikki Suomessa on henkilökohtaista, siksi Suomessa on niin paljon yksinäisyyttä.”

Hän ei ”jaksanut olla minä, joka asuu minäminä maassa” ilman elämän tarkoitusta.  Ratkaisu oli ollut sitten selvä: uskonnollinen jumalyhteisöllisyys, jonka ja jota hän löysi Venäjältä kirkonkupoleja kullatessaan.
Suurin este heidän välillään on kuitenkin se, että isän missiona on uskonnollisuuden kitkeminen pojastaan.  Saadakseen tahtonsa lävitse isä matkustaa Pietariin käännyttämään poikansa Raamatun ristiriitaisuuksiin pureutuvan saarnan avulla. Poika ennakoi tämän ja kirjoittaa kirjeen isälleen. Ennen kuin isä saa poikansa kirjeen, hänen terveytensä kuitenkin pettää. Muutaman mutkan jälkeen isä ja poika kohtaavat ja alkavat ratkoa yhdessä olemisen peruskysymyksiä.

Kaikkiaan kirja pysyy kasassa. Hotakainen myös kontekstoi tapahtumat ja pyrkii ottamaan kantaa maailmanmenoon ja sen muutokseen. Suomi ei ole tässä kertomuksessa se maailman paras maa, vaan paikka, jossa tehdään kokeita ihmisillä. Yksinäisyys ujuttautuu ihmisten ihon alle siinä määrin, ettei siitä tarvitse erikseen kirjoittaa.

Tosikko minussa tosin toteaa, että empiirisesti uskonnollisuus ei Suomessa vähennä yksinäisyyden kokemusta. Laskin sen: korrelaatio on .05 eikä se ole tilastollisesti merkittävä. Yksinäisyys ei myöskään ole Suomessa kansainvälisesti kovin yleistä.  Mutta ehkä Suomessa kaikki ovat enemmän tai vähemmän samaa sakkia, niin ettemme enää saa toisistamme selvää.

Kun persoona ei mahdu ahtaaseen ympäristöön

"Sie oot umpimielinen luikuri kakara. Kulet nurkissa ja kyttäät. Savolaiset on suoria ja reippaita immeisiä, parasta kansaa, äiti tiuskaisi kotimatkalla mukaan tarttuneella murteella."

Taija Tuomisen Tiikerihaissa perheenjäsenten väliset keskustelut käydään nälvimällä, haukkumalla, uhkaamalla ja kiristämällä. Kirja uhkuu pyhää syväänrakennettua perhevihaa, kilpailuasetelmallista taisteluraivoa ja toisten nujertamisella nautiskelua.

Elisan äiti Hilkka on kotoisin idästä. Hän päätyy hoitamaan rappiosikatilaa jonnekin muualle päin Suomea. Omaa miestään ja tämän äitiä hän pitää väkivaltaisessa kurissa, kunnes päätyy heittämään nämä lopullisesti ulos - vaikka tila onkin miehen.

Tytärtään hän ohjailee uhkaamalla itsemurhalla: "Mitä teet Elisa, jos äiti hyppää tuonne ojaan?", ripustautumalla: "Suukotathan mua, se sammalsi" ja mollaamalla: "Sanon vaan, ettei sua kunnon pojat huoli. Semmosta mainetta olet hankkimassa."

Hilkka

Hilkka on yhtäaikaa herkkä ja vahva, villi, lapsenomainen, omalla tavallaan lahjakas, hyvin erityislaatuinen nainen. Hän vetää puoleensa miehiä ja joutuu epätoivoisen ihailijan pahasti pelästyttämäksi nuoruudessaan.

Tuuliajelullaan hän ankkuroituu elämäntilanteeseen, jonka kaltainen ei ainakaan minun mielikuvituksessani hänelle sovi alkuunkaan. Hän elää kuin väärissä kulisseissa vääränlaista elämää ja joutuu syyttä sekä omaa syytäkin ympäristönsä kanssa kestokahnaukseen.

Hilkan tyyli ilmaista itseään tai tyytymättömyyttään on olla jatkuvassa ristitulessa muiden ihmisten kanssa. Ympäristö ei kestä näin voimakasta ja erikoista naista, vaan nostattaa joka suunnasta vahvaa vastarintaa, mikä saa Hilkan yhä tiukemmin puolustautumaan ja toimimaan yhteisön kannalta väärin. Hän taistelee vastaan, vaikka käytöksellään vain murentaa lisää omaa tilaansa ja mahdollisuuksiaan. Samalla tuhovoima leviää ja tarttuu muihin ihmisiin.

Uskon, että Hilkan kaltaisia naisia (miksei miehiäkin) on keskuudessamme oikeasti - etenkin vanhemmissa sukupolvissa. Ahdasmielisiin ympäristöihin syntyy lapsia, kasvaa uudella tavalla ajattelevia nuoria tai muuttaa muualta aikuisia, joiden persoona ei mahdu ympäröivään tilaansa. Alkupolku lähtee viemään väärään suuntaan, eikä reitillä löydy kuin umpikujia.

Ymmärryksen, sallivuuden ja erityisyyden hyväksynnän puute sammuttavat varmasti edelleenkin monta roihahdusherkkää luovaa liekkiä. Jäljelle jää vain tukahdutettu kytevä hiillos, josta saattaa syttyä sitten halllitsemattomia ja tuhovoimaisia roihuja.

Hilkan ratkaisu- ja pakokeinoksi valikoituivat viinalla läträäminen, katkeruudella mässäily ja omaan tyttäreen ripustautuminen. Varmasti hänen olemisensa vaikutti ulospäin mielenterveysongelmaiselta ja mielipuoliseltakin, vastuuttomalta ja itsekkäältä.

Kertakaikkisen kamala ämmä - josta olisi kuitenkin teoriassa voinut tulla vaikka mitä.

Elisa

Hilkan tyttärestä kasvaa tunteeton näennäismenestyjä, joka viihdyttää itseään muilla ihmisillä leikittelyllä ja heidän poispotkimisella elämästään. Mielestäni on jännää, kuinka tällainen henkilö niin suuresti viehättää muita: teflonpintaa halutaan ehdoin tahdoin rapsuttaa, vaikka epäonnistuminen on enemmän kuin todennäköistä.

Vaikean lapsuuden ainut plussapuoli oli se, että opiskelu- ja työelämä osoittautuvat hänelle lastenleikiksi. Elisa etenee ja pääsee omilleen. Hän saa sahattua irti napanuoransa sekä muut äitiinsä kytkeytyvät läheisriippuvuusketjut. Omia lapsia hän ei halua.

"-- minun päämääräni oli tapani elää. Minun vapauteni ja tapani olla kiintymättä mihinkään. Että aion elää elämäni niin, että voin koska tahansa hypätä ensimmäiseen junaan -- minä omistin yksinäisyyteni ja työni. Se oli minun vapauteni. Minun maailmani."

Sekä äiti että tytär olivat totaalisen yksin: yksinäisiä, hylkiöitä ja hylkijöitä.

Kirja jätti lukijalleen kuitenkin pienen toivonkipinän siitä, että Elisan yksinäisyydestä voisi löytyä kohta, johon reiän poraaminen saattaisi onnistua.

Hauras yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Suomalaisen myyvän kirjallisuuden alikasvillisuudessa on omia polkujaan kulkevia kirjailijoita, jotka kirjoittavat mitä haluavat ja miten haluavat sen enempää miettimättä kirjojen kysyntää. Lääkäriksi itsensä ensin kouluttanut, mutta myöhemmin vapaaksi kirjailijaksi siirtynyt Esko Raento (1948–2008) on yksi heistä.

Hänen kollegansa ja vaelluskaverinsa Hannu Mäkelä kirjoittaa HS:n nekrologissa, että ”Julkisuudessa häntä ei juuri nähty, mutta rikas sisäinen elämä ja suppea mutta todellinen ystäväpiiri estivät erakoitumisen”. Raento ehti kirjoittaa kymmenkunta kirjaa. Joulun alla 2012 yhtäkään hänen kirjoistaan ei ollut pääkaupunkiseudun kirjastoista lainassa ja hyllyssä niitä oli kolmesta viiteen kappaletta nimikettä kohti.

Miehen identiteettiin sopii, että nyt esiteltävä, hänen viimeiseksi jäänyt kirjansa on nimeltään Yksinäisyys vuodelta 1998. Jotakin lienee hänen elämässään sen jälkeen tapahtunut, sillä viimeisenä kymmenenä vuotenaan hän ei enää julkaissut.

Raennon kirjasta on vaikea lainata yksittäisiä lauseita, sillä koko kirjassa niitä on vain puolisen tusinaa. Se on rakennettu runoa jäljittelevään muotoon, jossa toisiaan seuraavilla sivulauseilla ja kappalejaoilla siirrytään aiheesta toiseen. Tarkasteltavana oleva aihe käydään usein lävitse muodossa ”ei niin …., ei niin…, eikä niin…, vaan niin…, ja niin…, ja niin…, ja vielä niin”. Ja niin edelleen, yhä uudestaan, täydennettynä ”sitä…, mitä…”-lauseilla.

Raento on myös päättänyt pitää lukijaa hereillä jättämällä sieltä täältä lauseketjuista pois hänelle tarpeettomia substantiiveja ja verbejä, mikä pakottaa lukijaa ikään kuin täydentämään kirjaa. Minä päädyin nollaamaan oman kappaleeni jälleenmyyntiarvon kirjaamalla marginaaliin luetteloiden numeroita ja ranskalaisia viivoja sekä lisäämällä puuttuvia sanoja.

Kirja on tiheään kirjoitettu kertomus miehen arjen hetkiin kytkeytyvistä ajatuksista ja tunteista. Sen alkupuolella hän kuvaa ”minän” suhdetta naiseen (”sinään”), jonka kanssa ”kumpikin tunnemme kuinka voima vastaa haluun ja kuinka halu vastaan voimaan ja kuinka ihanasti runtelevat toisiansa tasavahvat” (s. 26).

Parisuhteessa yksinäiset ihmiset täydentävät toisiaan sen ajan, minkä loppumaan tuomittu suhde kestää. Jotakin on koko ajan pielessä, sillä hän kuvaa kuinka ”vuoroon torkumme, vuoroon valvomme sylitysten, sinä minun sylissäni, minä sinun ja kumpikin jonkun kolmannen” (s. 17-18).

Myöhemmin hän kirjoittaa ”vastavoiman sammumisesta”. Alkuosan lopuksi mies päättää lähteä ”naisen tuoksua hengittämättä” ja hänen ”katseeseensa vastaamatta” junalla kaupunkiin. Siellä hän käyttäytyy kuten tutkimusteni yksinäiset yleensäkin käyttäytyvät: hän juoksee, tarkkailee ja tulkitsee kanssaihmisiään, käy kahviloissa, tunnustelee ympäristöään ja seuraa luontoa ja säätä, mutta ei juurikaan puhu kenellekään.

Mikään ei oikein ole olemassa itsessään, vaan vain suhteessa toiseen ja osallistumisen sijasta hän tarkkailee: onnellisuus on miehelle sitä, että hän saa jakaa toisten hänelle tuntemattomien ihmisten iloisuuden ja museossa käynti sitä, että hän katsoo muiden katsovan tauluja. Ajatusten rauha on jatkuvasti veitsenterällä. Mikä tahansa tapahtuma – varjosta astuvan vanhan miehen hymy, pylvään takaa juokseva lapsi, ohi kiiruhtavan naisen katse – vie mieheltä mielenrauhan palauttamalla muistiin keskeneräisiä ja välteltyjä ajatuksia.

Myös ”toisen” kanssa on ajatuksissa vaikeaa. Muistoissa jo se, että toinen vaipuu omiin ajatuksiin tai katsoo toisaalle, saa toisen pahoittamaan mielensä iäksi. Mies ei myös voi olla kuvittelematta (ex)naistaan samassa kaupungissa etsimässä elämänsä miestä, ”joka päästäisi sinut siitä, mistä tahdot päästä”.

Mies on ihan rikki. Kaikki on turhaa ja tarpeetonta. Muuta ei ole tehtävissä kuin nousta jälleen junaan ja mennä kylmänä olevaan lapsuudenkotiin. Taloa lämmittäessään hän hautautuu lapsuudesta ja nuoruudesta siivilöityviin muistoihin, joissa risteilevät radanvarressa seissyt alaston nainen, kodin verhot, perheen rutiinit ja elokuvien kohtaukset, mutta ei juurikaan muita ihmisiä. Siellä hän kuitenkin on tuntenut olevansa ”keskellä sen sijaan että syrjässä”, vaikka isä ei osaakaan olla hyväksyvä ja rakastava, ja äiti haluaisi, että hänen lapsensa olisi aina kotona.

Nyt lapsuudenkodissakaan ei ole paremmin.

Kaiken kaikkiaan Raento on kirjoittanut kirjan, joka ansaitsisi blogia laajemman tarkastelun. Sosiologi minussa aistii, että Raento on Buberinsa ja Simmelinsä lukenut, sen verran usein hän näkee sosiaalisten suhteiden hajoavan ja sen verran tarkkaan hän seuraa ihmistensä elämää. Tämän väitteen todentaminen kuitenkin vaatisi pitempää perehtymistä.

Kirja myös leikittelee taitavasti vastakohdilla. Sanat ovat suhteessa toisiinsa. Tietysti voidaan pohtia sitä, kuinka pitkälle muotojen kanssa kannattaa leikitellä, mutta joka tapauksessa sillä on lisäarvonsa. Ainakin minua koukuttavat myös hänen kymmenet uudet ilmaisunsa alkaen ”sisäpihan siimeksenhämärästä” ja ”kirkonportaiden katseidensuojaan” ja ”takahuoneiden suudelmanhiljaisuuteen”.

Mukana on myös paljon vielä avautumattomia lauseita yksinäisyydestä, kuten vaikkapa: ”välimatka ja vallinnut välinpitämättömyys liittävät heidät yhteen niin etteivät he edes yksinäisyydessään ole yksin ja suru ja viha sitovat heidät toisiinsa niin etteivät edes käsittämättömän edessä keinoja vailla” (s. 68). Mitä ihmettä tuo tarkoittaa?

Loppuosasta tuntuu lisäksi puuttuvan jotakin. Se on epätodennäköistä, koska Raennon kerrotaan hioneen jokaisen lauseen. Mutta ehkäpä Raento haluaa, että hänen lukijansa vaivaa päätänsä. Jos blogi siihen venyy, joku muukin Raennon kirja tulee vielä luetuksi.

Elämäntapana eristäytyminen

Aikaisemmissa bloggauksissa en ole vielä tunnustanut sitä, kuinka skippaan yleensä kirjanalun sitaatit - etenkin jos ne ovat englanninkielisiä tai runoja. Ymmärrän, että siteerauksella halutaan luoda kirjan sisällön ja jonkin olemassaolevan välille vihjaava yhteys, mutta silti ne ovat mielestäni usein turhia esitiisereitä. Kun jonakin päivänä mahdollisesti saan oman kirjani valmiiksi, niin tuleekohan minullekin pakottava tarve siteerata jotakuta. Epäilen.

Luin Petja Lähteen kirjan Poika. Siinä on alkuun siteerattu Tom Waitsia:

"Pretend that you owe me nothing
 And all the world is green
We can bring back the old days again
And all the world is green"

Luin ensin kirjan, sitten siteerauksen, kuuntelin biisinkin. Yhteyttä en löytänyt.

Road-roamaani

Mutta kirja vei mukanaan! Tarina sijoittui tielle: road-romaani kuljetti lukijaa pitkin Turuntietä vanhassa Golfissa, jolla tuore isä pakeni pääkaupunkiseudulta avioerokortin esiinvetänyttä vaimoaan Saijaa.  

Golfin takapenkillä matkasi Jannen ja Saijan vielä nimeämätön kolmikuinen poika. Isällä ja pojalla molemmilla oli päällään vain kylpytakit, eikä mukaan tullut napatuksi edes vaippoja. Riidan aikana Saija oli uhannut viedä pojan mukanaan Espanjaan, eikä Janne kestänyt ajatusta pojan menettämisestä: "Aamulla, kun oli paniikissa siepannut pojan sängystään, hän oli toiminut kuin kuka tahansa kokenut isä. Poika oli tuntunut osalta häntä ja kosketuksen varmuus oli antanut luvan lähteä."

Vaimonsa Janne lukitsi vessaan ennen katoamistaan.

Aurinko hiillostaa matkalasia, jotka kamppailevat aikaa vastaan. Kuinka vauvaa hoitamaan tottumaton isä saisi pidettyä hengissä vain rintamaitoa syövän poikansa?

Kun Saija vapautui vankilastaan, hän soitti välittömästi Jannen poliisi-isälle. Tämä lupaakin auttaa Saijaa ja näkee episodin mahdollisuutena löytää yhteyden, jos ei enää omaan lapseensa, niin ainakin lapsenlapseen. Janne oli katkaissut välit isäänsä äidin kuoleman jälkeen.

Janne osoittautuu hoivaajana ihan kekseliääksi. Vaipan saa taiteltua palasesta kylpytakkia ja pätkästä huoltoaseman käsipyyherullaa. Vauva ei kuitenkaan suostu juomaan Tuttelia suoraan purnukasta, joten Janne ymmärtää itsekin pian, että lapsi tarvitsee äitiään. Hän alkaa perääntyä aikeissaan ja lupaa kohdata isän ja Saijan eräällä taukopaikalla

Kun Jannen isä ja Saija lähtevät noutamaan pientä poikaa, kirjasta kehkeytyy takaa-ajoromaani. Ikävien sattumien, yllättävien kohtaamisten ja menneisyyden haamujen vapautumisen myötä tapahtumat paisuvat kuitenkin sellaisiin mittasuhteisiin, ettei edes kirjailija pystynyt keplottelemaan niistä enää irti. Loppu jää lievän ikävästi ilmaan.

Kaikki yksinäisiä

Kirja nakkaa lukijan vuoronperään eri päähenkilön menneisyyteen. Jokainen heistä on nykyisessä elämässään yksinäinen. Saija ja Janne olivat yhdessä päättäneet, että valitsevat elämäntavakseen eristäytymisen: "Janne halusi vain pysyä rauhassa, omissa oloissan. Saija oli ajatellut samoin ja siksi he olivat avioliittoon päätyneetkin. -- Heidät liitti yhteen menneisyys, joka ei ehkä koskaan päästäisi kokonaan otteestaan."

Takautumista löytyy riipaisevia menetyksiä, riippuvuuksia, väkivaltaa, vankilaa, työttömyyttä ja muuta yksinäisyyskeitoksen peruskauraa. Näissä ihmiskohtaloissa yksittäiset tapahtumat käynnistivät negatiivisen oravanpyöräksi muotoutuneen noidankehän, jossa ikävyydet kumuloituvat ja rullaavat paikallaan.

Kun tapahtumaketjua ei pysäytetä, osata jakaa tai taakkaa muuten purkaa, alkaa myös muista ihmisistä välittyä uhka - tuen, ymmärryksen ja mahdollisuuden sijaan: "Janne oli eristäytynyt tarkoituksellisesti kavereistaan ja tuttavistaan jäädessään työttömäksi. Ihmiset ärsyttivät. Rehellisyys ja vilpittömyys olivat harvoin havaittava piirre, varsinkin pääkaupunkiseudulla."

Ratkaisuvaihtoehdoksi valikoituvat sitten epätoivoiset yritykset ja keinot: yksi muurautui syvään omaan itseensä kärsimyksineen, toinen päätti paeta ja kolmas...

Niin. Mihin ratkaisuun Janne lopulta päätyikään?

Hylätyn ja hyväksikäytetyn yksinäisyys

Nyt bloggaan kirjasta, jonka olen lukenut jo kauan sitten, mutta jonka ahmaisin uudestaan, koska halusin nostaa kirjan tähän y-blogiin. Kyseessä ei ole mikään Finlandia-palkittu klassikko tai edes kulttimainetta kerännyt teos, vaan naisten perushömppää astetta karheammalla tarinankertojan äänellä.

Halt! Stoj! Tämä bloggaus sisältää juonipaljastuksia!

Hilkka Ravilon Älä itke äitini etenee kuin C-luokan Hollywood-elokuva. Värikkäissä käänteissään, radikaaleissa ratkaisuissaan ja epäuskottavissa sattumissaan se saa tarinoita rakastavan lukijan koukutetuksi.

Ja minähän rakastan hyviä tarinoita.

Annan anteeksi melkein mitä vain, että tarina jatkuu, sivu kääntyy ja palapeli alkaa hahmottua. Annan anteeksi kielelliset kömpelyydet, ilmaisulliset latteudet ja jopa feministiset, lukijan sivistämiseksi osoitetut paatokset. Ravilo on Hämeen-Anttilan äijäversio. Kummankin kirjoissa mennään tarina edellä - tyyliseikat sikseen.

Puumankaataja Lauri

Älä itke äitini kertoo 1970-luvulla syntyneestä Lauri Kivipöydästä, jonka hc-lapsuus kului sijaisperheissä, laitoksissa ja nuorisovankilassa. Vanhemmistaan hänellä ei ollut muistikuvaa tai myöhempääkään tietoa, jopa hänen oikea syntymäaikansakin puuttui Väestörekisterikeskuksesta.

Sijaisperheet hylkäsivät pojan vuoronperään. Aikuiselämässä sama jatkui naisystävien taholta. Välllä Lauri muistelee lapsuuttaan, josta ei löydy ensimmäistäkään hyvää nostoa. Ei ystävää, kuuntelijaa, tukijaa.

Mutta jotakin on piilossa pinnan alla: tuoksuja, tietoja, taitoja...

Jossakin vaiheessa Lauri tajuaa viehättyvänsä itseään huomattavasti vanhemmista naisista, etenkin heistä, jotka pystyvät ylläpitämään häntä taloudellisesti: tarjoamaan pesäkolon ja pesäkoloaan, suojan ja hetkellisen merkityksen nuorena orina, puumankaatajana.

Lööppimäisesti esitettynä voin todeta, että kirja tihkuu seksiä, mutta sitä ei suinkaan valuteta lukijan päälle: kuvaukset eivät yritäkään saavuttaa mitään esimerkiksi Robbinsin ylihekumallisuudesta, vaan enemmänkin aloittelevan pornokirjoittajan tyylinen räävi tökeröys on täysin omiaan tähän tarinaan.

Rikos 

Kirjan alussa Lauri sortuu vahingossa vakavaan rikokseen, mikä käynnistää dekkarimaisen juonenkuljetuksen ja vahvistaa lukijan sitoutumista Lauriin. Kun toivoo toisen selviävän rikoksesta kiinni jäämättä, niin on henkisellä tasolla hyvin empaattisessa suhteessa henkilöön: minä en ainakaan olisi ikinä hylännyt sinua, lapsena, poikana, poikaystävänä. Päinvastoin, kostosikin on oikeutettua. Äidinvaistot ja  oidipaaliset sidokset kietoutuvat möykyksi.

Miriam

Pakomatkallaan ruotsinlaivalla Lauri kohtaa kauneushoitolan johtajattaren, kuusikymppisen Miriamin, jonka ylelliseen kotiin hän asettuu "sonniksi". Nainen neuvoo, käskee, määrää, mitä Laurin tulee tehdä ja kuinka olla. Lauri on tottunut koko ikänsä mukautumaan toisten tahdon alle, joten se ei tuota hänelle vaikeuksia - vaan lähinnä mukavuuksia.

Pian Lauri huomaa kuitenkin, että Miriamillakin on pimeät puolensa ja joku, joka määrää: Anna.

Anna

Kauneushoitolan oikea omistaja on viisissäkymmenissään oleva rikas perijätärleski, Anna, joka lähettää Miriamin pois tieltä Ranskaan "retriittiin" eli kauneusleikkaukseen ja rasvaimuun. Miriam pyytää hädissään Lauria odottamaan paluutaan ja  noudattamaan sillä aikaa Annan käskyjä - mitä ikinä tämä vaatiikaan. Ja  tämähän vaatiikin miehen samantien mukaansa automatkalle itäiseen Suomeen.

Matkan aikana Laurille ja Annalle kehittyy välittömästi seksisuhde, ja pikkuhiljaa sitä syvempi yhteys: Anna kuljettaa Lauria paikkoihin, joiden merkitykset alkavat yksi kerrallaan jäsentyä yhteen Laurin menneisyyden kanssa. Lopulta Anna vie Laurin aikaan ennen huostaanottoa: tuoksuihin, taitoihin, tiloihin, kumpuileviin muistoihin, jotka olivat kauan sitten olemassa ja totta.

Yksinäisyys

"Kukaan ei kaivannut Lauria hänen ollessaan poissa Etelä-Suomesta. Ei työnantaja, koska sitä ei ollut, ei työvoimatoimisto, joka ei aikoihin pystynyt tarjoamaan minkäänlaista työtä peruskoulun käyneelle sekatyöläiselle, eivät ystävät; niitäkään ei ollut, Asuintoverikin kaipaisi vasta vuokran jäätyä maksamatta."

Laurille yksinäisyys on tuttu normaalilotila, sillä hän on ollut aina yksin, eikä tiedä muusta. Hänen kanssakäymisensä toisten ihmsten kanssa ei ole koskaan päässyt kehittymään muuksi kuin suoraksi hyväksikäytöksi: antamiseksi ja saamiseksi.

Retki Annan kanssa antoi kuitenkin lukijalle viestin siitä, että nyt Laurin elämään kääntyi uusi ja melko puhdas sivu.

Mutta puhdasta sivua edeltävä sivu sisälsi meistä kenen tahansa mielestä yhden kamalimmista painajaisista, mitä vain voisi nähdä. Ja Laurille se oli ollut totta.