Kermaviilin yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari


Väitin Helsingin Sanomissa 22.3.2013, että Kari Hotakainen on Suomen paras yksinäisyyskirjailija. Asiasta pyydettiin Hotakaiselta kommenttia ja hän vastasi ensin hiukan vähätellen ja vältellen, mutta tiivisti sitten: ”Yksinäisyys luiskahtaa kuvaan mukaan luontevasti kuin kermaviili kalan kanssa.”

Hotakaisen uusimmassa kirjassa yksinäisyys ja elämä löytävät toisensa uudestaan.

Kantajan päähenkilö on teoreettisen filosofian maisteri, joka ei ole löytänyt paikkaansa akateemisessa yhteisössä ja on yksinäistynyt yksiöönsä. Ja kun ei löytynyt koulutusta vastaavaa työtä, hän alkoi etisiä luonnettaan vastaavia tehtäviä, joista koulutuksesta ei ollut haittaakaan. Suurimman osaksi nimettömäksi jätetty mies on nimeltään Timo Kallio: nimi paljastuu vasta kirjan loppupuolella vähän vahingossa poliisin sitä kysyessä.

Kymmenien pienten ja suurten mutkien jälkeen Kallio on päätynyt hautausmaan määräaikaiseksi hoitajaksi siistimään nurmikkoja ja auttamaan hautojen kaivuussa. Siellä hän muiden tehtävien ohella kantaa yksin kuolleita ja saattajatta jääneitä vainajia hautaan. Heitä on yhä enemmän ja heidän viimeinen matkansa on aina sama:

”Yksineläjät, syrjäytyneet ja alkoholistit kaatuvat, maatuvat ja kupsahtelevat minne sattuu ja löytyvät ojista, vuokrayksiköistä, ravintolan takapihoilta, metsistä, navetoista, pelloilta ja kauppakeskusten penkeiltä. Sitten heidät kärrätään kylmään ja sosiaalitoimi maksaa mahdollisimman halvat maahanpanijaiset.”

Paremman tekemisen puutteessa hän alkaa kirjoittaa yksinäisten vainajien muistokirjoituksia. Eräiden kohdalla hän tekee vähän taustatöitä, toisten osalta hän kehittää tarinan kokonaan omasta päästään.

Kallio oman elämän polussa on joitakin avaustapahtumia, jotka ovat määrittäneet tulevaa.


Työllistymisen kannalta hankala koulutusala on niistä yksi, toinen on hänen kouluaikojen rakkaus Hannele, josta Timo ei ole koskaan päässyt ylitse.  Hän tulkintansa on, että hän oli Hannelelle liian tylsä nörtti.  Muutaman yrityksen jälkeen Timo tavoittaa Hannelen puhelimitse. Nainen ei oikein muista Timoa eikä myöskään hänen elämänsä ole kunnossa. Hannele vaikuttaa kapakkaruusulta tai narkomaanilta. Timo lähettelee hänelle tekstiviestejä ja yrittää saada yhteyden.

Timo tajuaa menettäneensä otteensa arkeensa ja elämäänsä. Yksinäisyys on ottanut pikku hiljaa siitä vallan:

”Olin harhaillut kaupungissa, käynyt joskus kauan sitten kapakoissa, kävellyt päämäärättömästi siellä täällä, käynyt uimahallissa lähinnä saunan takia. Yksinäisyyteni oli maalannut minut nurkkaan, jota en edes käsittänyt nurkaksi, se nyt vain sattui olemaan paikka, joka oli langennut minulle elämänkulkuni sivutuotteena.”

Kuten aikaamme kuuluu, hän alkaa pohtia, minkä diagnoosin yksinäinen saa. Hän kuvittelee luokituksensa:

”muistopuheiden kirjoittajat:  yksinäisyyteensä tuupertuneet, kohtalaisen kirjoitustaidon omaavat yksineläjät, jotka ovat alttiita keskivaikealle masennukselle. Sekoavat ennen pitkää tuntemattomien vainajien elämään eivätkä osaa sieltä ulos.”

Hän säikähtää tilannettaan ja yrittää rakentaa arkeaan kääntymällä lääkärin ja psykologin puoleen. Paremman ratkaisun puuttuessa hän alkaa hakeutua ihmisten ilmoille ja päätyy muun muassa koirapuistoon, jossa hän määrittyy nopeasti ensin eronneeksi (mitä ei ole) ja sitten yksinäiseksi:

”Moni yksinäinen saa lohtua koirasta, nainen sanoi ja katsoi minua niin kuin katsotaan pieniä hellyyttä herättäviä eläimiä.” Myös mielikuvituselämä Hannelen kanssa valtaa mielen. Unelma olisi ollut päätyä teoreettisen filosofian professoriksi ja jakaa elämä Hannelen kanssa. Aamulla on kuitenkin vain hän.

Sitten Hannele vastaa tekstariin ja tarina saa uuden käänteen. Hannele pyytää hakemaan. Hänen olisi pitänyt olla Vantaan Korsossa, Kelatiellä, teollisuuskiinteistöön rakennetusta narkomaanien kämpässä. Hannelen sijasta vastassa oli kuitenkin poliisi. Monta kysymystä ja vähän vastauksia. Lopuksi on kuitenkin oikea aika kohdata Hannele kasvoista kasvoihin.

Jälkikirjoitus

Kirjassa väitetään kokemusperäisesti yksinhautaamisen yleistyneen. Tutkimuksista asiaa voi aavistella mutta varmaa tietoa ei ole. Tiedämme että hautajaisten saattoväki on jatkuvasti pienentynyt, mutta seurakunnat raportoivat keskiarvot, eivät yksinhaudattujen määrää. Saattajien määrä hautajaisia kohden on laskenut 43:sta vuonna 1999 35:een vuonna 2013. Tämä kertoo paitsi yksinäisyydestä myös eliniän pidentymisestä. Tarkemmat luvut löytyvät yllä olevasta kuviosta (klikkaa suuremmaksi).

Oman tien yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Tutkijoista on joskus sanottu, että he kirjoittavat saman kirjan yhä uudestaan, mutta hiukan eri näkökulmasta.

Kun katselee taaksejääneitä omia opuksia, niin voi todeta että tuossa ajatuksessa on minun osaltani ainakin jonkin verran perusteluja, sen verran paljon toisiinsa kytkeytyneitä teemoja olen kaivellut. Samaa kaiketi voi sanoa kirjailijoista. Esimerkiksi Kari Hotakaisen kirjojen ihmisissä on aina usein samankaltaista juurevuutta ja miehenkuvaa. He ovat myös usein toisen ihmisen lähelle hamuavia tai päätyviä yksinäisiä ihmisiä.

Näin myös Hotakaisen Iisakin kirkossa, joka on takakantensa mukaan ”syväsukellus yksinäisen mutta toimeliaan ihmisen maailmaan”. Kuten monet muutkin aikaisempien tämän blogin yksinäiset, kirjan päähenkilö Kuitunen on menettänyt pala palalta itselleen tärkeät ihmiset ja asiat. Hänen puolisonsa, elämänsä kivijalka Kyllikki on kuollut ja hän on vuosien mittaan etääntynyt nyt 40-vuotiaasta pojastaan Pekasta. Aivoverenvuoto vie sitten muistin.

Jäljelle on jäänyt yksinäinen vanha mies, jonka voimat alkavat hiipua. Kirja alkaa tuosta hetkestä, joka pakottaa Kuitusen miettimään elämänsä asiat uusiksi. Kuten kirjan yksi avainlauseista sen ytimen tiivistää: ”Maailmasta tuli minulle tärkeä, koska kohta sitä ei enää olisi.”

Siitä eteenpäin se on tarina siitä, kuinka isä yrittää rakentaa yhteyden ensin muistiinsa ja sitten ainoaan poikaansa.

Heidän välillään on kuitenkin monta muuria. Yksi tärkeimmistä on pojan uskonnollisuus, jonka isä on halunnut pojastaan kitkeä jo ennen aivoinfarktia. Venäjällä kirkon kupoleja työkseen kultaava, elämässään monella tavalla aikaisemmin epäonnistunut Pekka oli puolustautunut uskonnollisuuttaan tapa-ateisti-isäänsä vastaan väittämällä, että uskominen on vaikeaa, mutta uskomatta oleminen on helppoa.

Pojan mukaan suomalaiset olivat henkilökohtaistaneet yhteisölliset asiat. Siitä löytyykin sitten silta yksinäisyyteen:

”Kaikki Suomessa on henkilökohtaista, siksi Suomessa on niin paljon yksinäisyyttä.”

Hän ei ”jaksanut olla minä, joka asuu minäminä maassa” ilman elämän tarkoitusta.  Ratkaisu oli ollut sitten selvä: uskonnollinen jumalyhteisöllisyys, jonka ja jota hän löysi Venäjältä kirkonkupoleja kullatessaan.
Suurin este heidän välillään on kuitenkin se, että isän missiona on uskonnollisuuden kitkeminen pojastaan.  Saadakseen tahtonsa lävitse isä matkustaa Pietariin käännyttämään poikansa Raamatun ristiriitaisuuksiin pureutuvan saarnan avulla. Poika ennakoi tämän ja kirjoittaa kirjeen isälleen. Ennen kuin isä saa poikansa kirjeen, hänen terveytensä kuitenkin pettää. Muutaman mutkan jälkeen isä ja poika kohtaavat ja alkavat ratkoa yhdessä olemisen peruskysymyksiä.

Kaikkiaan kirja pysyy kasassa. Hotakainen myös kontekstoi tapahtumat ja pyrkii ottamaan kantaa maailmanmenoon ja sen muutokseen. Suomi ei ole tässä kertomuksessa se maailman paras maa, vaan paikka, jossa tehdään kokeita ihmisillä. Yksinäisyys ujuttautuu ihmisten ihon alle siinä määrin, ettei siitä tarvitse erikseen kirjoittaa.

Tosikko minussa tosin toteaa, että empiirisesti uskonnollisuus ei Suomessa vähennä yksinäisyyden kokemusta. Laskin sen: korrelaatio on .05 eikä se ole tilastollisesti merkittävä. Yksinäisyys ei myöskään ole Suomessa kansainvälisesti kovin yleistä.  Mutta ehkä Suomessa kaikki ovat enemmän tai vähemmän samaa sakkia, niin ettemme enää saa toisistamme selvää.

Yksinäisyyden jälkiä siivoamassa

Tämän bloggauksen kirjoitti Juho Saari, joka vierailee blogissani silloin tällöin. Juho toimii hyvinvointisosiologian proffana ja Kuopion hyvinvointitutkimuskeskuksen johtajana Itä-Suomen yliopistossa. Hän tarkastelee suomalaisten yksinäisyyttä "oman elämänsä, hyvinvointitutkimuksen ja suomalaisen kulttuurin leikkauspisteestä."

Alunperin koko tämä blogi on Juhon idea - siitä kiitos! :)

Kirjoissa sijaitsevan yksinäisyyden tonkiminen on opettavaista, mutta myös viihdyttävää.

Eikä sen tarvitse olla yksinäistä puuhastelua.

                ~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kirjoittaja: Juho Saari

Kun kirjoitin kirjaani Yksinäisten yhteiskunta (WSOY, 2010), olin jossakin määrin tietoinen, että yksinäisyyttä käsitellään suomalaisessa kulttuurissa varsin laajasti. En kuitenkaan ollut tehnyt asiasta sen systemaattisempaa kartoitusta.

Sittemmin olen käynyt lävitse laululyriikoita tutkineen Matti Huhdan[1] (ei sukua Jaanalle) kanssa suomalaisten iskelmien yksinäisyysteemoja. Havaitsimme että yksinäisyydestä on kirjoitettu menestysiskelmiä noin kymmenen kertaa enemmän kuin rakkaudesta.

Nyt kun yksinäisyyskirjallisuus on alkanut Jaana Huhdan yksinäisyysblogin vuoksi enemmän kiinnostaa, olen huomannut sen olevan tälläkin alueella keskeinen, jollei dominoiva teema. Huomioarvoista sikäli, että tilastojen valossa suomalaiset eivät ole erityisen yksinäistä kansaa.

Kari Hotakaisella on useampia yksinäisyyttä käsitteleviä kirjoja, joista Juoksuhaudantiehen (2002) ja Ihmisen osaan (2009) toivon palaavani myöhemmin.

Nyt esiteltävä Huolimattomat (2006) on Hotakaisen kirjoista kuitenkin ”se yksinäisyyskirja”, josta on luontevaa aloittaa. Se kytkee yhteen yksinäisyyden, irrallisuuden ja kaupungistumisen. Se on se tavallinen tarina pärjäämisen pakosta ja elämän tyhjyydestä, mutta myös toivonkipinöistä ja uudelleen aloittamisen mahdollisuudesta. Samalla se kertoo keskioloisten ja keskentekoisten ihmisten elämästä vauraassa maassa, jossa toisen ihmisen huomio on keskeinen arvo tai mittari.

Suomalaisten omakuvassa maaseutu näyttäytyy yleensä sosiaalisten suhteiden paratiisina. Kaupungit ovat puolestaan vieraantuneiden ihmisten maailmaa. Maaltamuuttaneiden tuntoja kuvasi aikoinaan Danny kappaleessaan Kuusamo (1976, kappaleen alkuperäinen nimi on Africa!) seuraavasti:

Helsingissä ei asu enää helsinkiläisiä.

On vain joukko yksinäisiä, ja heitä on monta,
liian monta.
En tahtoisi olla yksi heistä.
Tahdon olla vapaa, ja hengittää havun tuoksua.
Täällä olen kuin vanki,
lähden Kuusamoon.[2]

Myös Hotakaisen ihmiset ovat maalta muuttaneita, mutta kaupunkiin juurtumattomia kulkijoita. Toisin kuin Kuusamossa, heille maaseutu ei kuitenkaan ollut paratiisi. Siellä oli elämään kykenemättömiä, sitä sanoittamattomia ihmisiä, jotka eivät osanneet olla toistensa kanssa. Mutta kaupungissa ei ollut paremmin. Hotakainen laittaa keskeisimmän hahmonsa suuhun seuraavat sanat:

Kaupunki tuotti liukuhihnalta sitoutumattomia ihmisiä, jotka vaihtoivat vaimoa, miestä ja mielipidettä niin nopeasti, ettei kukaan pystynyt ennustamaan heidän tarpeitaan ja toiveitaan edes vuoden päähän.

Kyse ei ollut uudesta kulttuurista eikä eurooppalaisuudesta, vaan yksinkertaisesti holtittomuudesta.

Ja yhdestä asiasta saattoi olla varma: suurin osa heistä oli jotakin vailla (s. 101).

Tuohon tarpeeseen vastaa monella tapaa haavoilla oleva Leila Korhonen, joka tultuaan saneeratuksi ulos työpaikastaan perustaa Punavuoreen yksinäisten ihmisten kuntouttamiseen keskittyvän yhden naisen yrityksen.

Pala palalta, tapaaminen tapaamiselta hän kaivaa ihmisistä esiin elämänkelpoisen kulkijaa koskettamalla, hieromalla ja puhumalla. Hän siis tarjoaa läheisyyttä maksua vastaan, simuloi ihmisten suhteita ja avaa elämän solmuja, tai Korhosen omilla sanoilla ilmaistuna: ”Siivoan yksinäisyyden jälkiä”.

Läheisyys ei kuitenkaan tarkoita seksipalveluja. Tämä rajaus ei ole läheisyyden puutteesta sairaille ihmisille yleensä ongelma, ennen kuin asiakkaaksi tulee myyntikonsultti Boström. Hän myy elääkseen mielikuvia ja ajatuksia, muuttaa käsillä koskemattomia asioita myytäväksi tuotteiksi. Hän ylittää rajan ja yrittää raiskata Korhosen. Tilanne vie heitä, ja lopulta Boström päätyy ojanpohjalle kuolemaansa odottamaan.

Juonta enemmän paljastamatta voi kertoa, että hän kuitenkin selviää, ja päätyy vielä tekemään Korhoselle ilkeitä asioita.

Tutkimaan määrättiin poliisista kolmas kirjan päähenkilöistä, Antero Mokka. Hän on kirjojen tyypillinen yksinäinen. Mies muuttuu vaiheittain poikamiehestä vanhaksipojaksi, ja sellaisena jää perheellisten elämästä sivuun, muuttuu muille kelvottomaksi ja näkymättömäksi. Hän lenkkeilee ja harrastaa, kunnes unohtaa ne, ja päätyy ylipainoisena omalle sohvalleen. Hänen elämänsä on erilaisten rikollisten tai sellaiseksi epäiltyjen kuuntelemista. Kirjan loppupuolen punaisena lankana on Mokan ja Korhosen – tutkijan ja tutkittavan - elämien yhteen kietoutuminen.

Kirjasta ei voi olla kirjana pitämättä. Se kuvaa päähenkilöidensä yksinäisyyttä koskettavasti ja supistaa henkilöiden ja lukijoiden välisen sosiaalisen etäisyyden minimiin. Se on lihapiirakoita yksin syövien, satunnaista seksiä ja ihmissuhteita sulattelevien, työnsä kautta elämäänsä elävien ihmisten kuvausta, joka koskettaa ja kavahduttaa lukijaansa. Siinä on myös aivomadoiksi muuttuvia lauseita ja kappaleita, kuten ”Tässä huoneessa on kuultu kaikki se, mitä ihmiset keksivät toisilleen tehdä hädässä tai hyötymistarkoituksessa”.

Ihmissuhteiden kuvauksena kirja on yhdeltä kantilta ongelmallinen. Ihmissuhteet Hotakainen näkee kaupallistuvina ja välineellistyvinä, todellisuutta simuloivina. Aito välittäminen on poikkeuksellista ja satunnaista, mutta tuo värit Hotakaisen ihmisten harmaaseen maailmaan.

Tutkija minussa sanoo, ettei se yleisesti ottaen empiirisesti noin ole, koska suomalaiset ovat tyytyväisiä ihmissuhteisiinsa. Että ei niinku noin kurjaa ja synkkää. Täällä on paljon iloista olemista, jota Hotakaisen ihmiset eivät näe ja koe, ja josta Hotakaisen lukijalle ei kerrota. Tiedän, että tämä on turhaa narinaa, sillä romaani on romaani, eikä sitä tule tutkimusten kriteereillä arvioida. Mutta se on kuitenkin hyvä pitää mielessä, kun kirjaa lukee.

Yleisemmin ajatellen kirja nostaa esiin kysymyksen, miksi minä lukijana välitän Hotakaisen henkilöiden elämästä. Hotakainen näppäilee ihmisten biologiaan sidottuja emotionaalisia koskettimia. Samaistumme ja tunnemme myötätuntoa, kuten aina tunnemme nähdessämme laumasta sivuun jääneitä jäseniä. Myös Hotakainen kaupallistaa yksinäisyyden tunteen, muuttaa sosiaalisen taloudelliseksi, mutta kirjoittamalla hienosti tuottaa niiden välille symbioottisen suhteen.

Kaiken kaikkiaan Hotakaisen kirja kertoo sekä henkilöistään että yhteiskunnastamme minua puhuttelevalla tavalla. Se on suomalaista realismia, joka saa katsomaan ympärilleen uudella tavalla. Sen enempää ei kirjalta voi kohtuudella pyytää.

---

[1] http://www.gummerus.fi/page.asp?sivuID=280&component=/PublishDB/Kirjat_kirjaesittely.asp&recID=4556

[2] http://www.lyricstime.com/danny-kuusamo-lyrics.html