Jumalatonta yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Sosiaalitieteissä on pitkään tiedostettu sosiaalisten suhteiden merkitys elämänkululle ja identiteetille. Ihmisen elämän sisältö ja edellytykset rakentuvat vuorovaikutuksessa. Kuten vanha sanonta kuuluu, ei niinkään ihmiset ja heidän sosiaaliset suhteensa, vaan sosiaaliset suhteet ja niiden ihmiset. Samalla jotkut asiat ovat kuitenkin jo geeneihin sidottuja. Usein nämä kaksi vahvistavat toisiaan.

Petja Lähteen kirja ”Jumala on muuttanut Helsinkiin” jakaa tämän lähtökohdan. Sen päähenkilönä on kahdeksan toisiinsa kytkeytyneen ihmisen sosiaaliset suhteet, jotka muokkaavat ihmiset näköisikseen. Heitä yhteenkytkevänä sosiaalisena tilana on Järvi-Suomeen sijoittuva maalaispitäjä, joka raahautuu päivä päivältä kohti loppuaan. Siellä ”otetaan mitä annetaan, sitten odotetaan”. Kirjan ihmiset joko tulevat sieltä, ovat menossa sinne tai asuvat siellä. Paikka on jumalanselän takana. Sieltä jumalakin on muuttanut kaupunkiin.

Kirjan painostavaa tunnelmaa rytmittävät lainaukset suomalaisista iskelmistä ja rock-kappaleista. Siellä on laulujen sanoja muun muassa Ismo Alangolta, Göstä Sundqvistilta, Juicelta ja Chisulta. He yhdessä kuvittavat sitä yksinäisyyden läpitunkemaa sosioemotionaalista maailmaa, jossa kirjan hahmot nilkuttavat eteenpäin. Suurin osa suhteista voidellaan viinalla. Santtu (Sandels – olut) saa ihmisen aseman. 

Yksikään kahdeksasta päähenkilöstä ei voi hyvin. Ehkä yhtä tai kahta lukuunottamatta he ovat kukin omalla tavallaan yksinäisiä. Heidän tarinansa kerrotaan fragmentteina, pala siellä, toinen täällä. Lopulta ne limittyvät toisiinsa. Suhteissa on vihaa, rakkautta, inhoa ja hylkäämistä, kaikkineen tunteiden laaja kirjo.

Petrus on alkoholisoitunut kirjailija, jonka sosiaalinen elämän on viinasta kiinni. ”Kun hylkäsin viinan, tapoin sosiaalisen elämäni.” Hän on kirjan hahmoista ehkä parhaassa hapessa, vaikka hänenkin historiassaan on pimeitä kohtia. Petrus on elämässään toivoton: 

”Olen yksinäinen, estoinen ja tylsä. Pitäisi opetella uudestaan elämään.”  Hän on tapahtumien aikaan pitäjässä mökkiläisenä ja seuraa kapakan kautta maailman menoa.

Kerttu on eronneiden vanhempien lapsi, joka asuu äitinsä ja tämän uuden miehen Harrin kanssa Lahdessa. Kahdeksanvuotiaalla tytöllä ei ole yhtään ystävää, kukaan ei tule hänen syntymäpäivilleen tai ole hänen kanssaan välitunneilla, koska hän ”on erikoinen ja lande”. 

Kerttu elää haave-elämää Harry Potterin Hermione Grangerina, kuuntelee äitinsä ja Harrin ”seksiä”, ja haluaa muuttaa maalaiskylässä edelleen asuvan isänsä Sampsan luokse. Siellä on myös hänen paras kaverinsa Joakim. Se on puu. 

Sampsa on alkoholisoitunut kapakanpitäjä, joka ”juon koska en ansaitse tytärtäni”. Miehen elämästä ovat lähteneet kaikki sitä kasassa pitäneet elementit. Kapakkaa piti ennen hänen äitinsä Marja, jonka elämästä vei ison palan ensin alkoholisoitunut, vieraissa käynyt ja lopulta tapaturmaisesti kuollut mies ja sitten rinnan vienyt rintasyöpä. 

Marja kaipaa miestä ja miehen kosketusta, ja siihen tarpeeseen vastaa Henrik, joka ikänsä puolesta voisi olla hänen lapsensa. Hän on samasta kylästä kaupunkiin lähtenyt ja lomansa kylässä mökillä viettävä opettaja, jonka yksinäistä elämää on sotkenut ihastuminen yläastetta käyvään oppilaaseen. Henrik on ollut asiassa aloitteellinen, ja tyttö tullut mukaan lähettämällä kuvia itsestään. Sopimaton yhteydenpito on räjähtänyt Henrikin silmille. 

Rauhaa ei kuitenkaan löydy Marjan sylistä, sillä Marjan aikuinen, kotiin monen mutkan ja masennuksen jälkeen palannut poika Olli näkee heidän rakastelunsa ja raivostuu. Ollilla on muutakin syytä voida huonosti. Nuoruudessa hänen elämänsä meni rikki, kun hänen veljensä Sampsa pani ilman sen suurempia tunteita naista, jota Olli oli pitänyt tyttöystävänään. Tämä teko tuhosi veljesten välit.  

Ollia vaivaavat lapsuuden muistot, joihin liittyy isän kuolema. Pikku hiljaa hänelle alkaa selvitä, mikä on hänen äitinsä rooli isän kuolemassa. Totuus vie Ollin auton rattiin ja saa painamaan kaasun pohjaan.

Yhtä onneton ja yksinäinen on itsensä pedofiiliksi tiedostava Jan, joka on ”aina” tiennyt olevansa pedofiili. Hän oli tullut vanhempiensa hylkäämäksi kerrottuaan ajatuksistaan ja ajautunut Helsinkiin. Siellä hän kulkee pitkän polun asunnottomasta papiksi, joka kokeilee miehiä ja naisia, mutta ei nauti. Ikään kuin ilmestyksenä hän saa työn kylän kappalaisena. Lapseton kylä on hänelle turvallinen paikka. Siellä pedofiili kuitenkin kohtaa isäänsä kaipaavan pikkutytön:

”Tyttö ottaa minua kädestä, katsoo syvälle ja halaa. Lämpimästi. Minä rutistan takaisin kuin omaa lasta. Kosketus on muisto äidistäni ja isästäni, vuosistani yksinäisyydessä. Turvallisuutta ja tuskaa, ja enemmän uskoa mitä olen eläissäni kokenut.”

Vastaan tulee myös Ollin ajama auto. 

Tarinassa on monta aikaa, hahmoa ja paikkaa, ja kokonaisuus on niin kuin elämä yleensäkin, monella tapaa epäselvä ja täynnä aukkoja. Aivan lopussa on kuitenkin hautajaiset, jotka nivovat yhteen vielä puuttuvat langat. Petruskin löytää paikkansa kertomuksessa.

Elämäntapana eristäytyminen

Aikaisemmissa bloggauksissa en ole vielä tunnustanut sitä, kuinka skippaan yleensä kirjanalun sitaatit - etenkin jos ne ovat englanninkielisiä tai runoja. Ymmärrän, että siteerauksella halutaan luoda kirjan sisällön ja jonkin olemassaolevan välille vihjaava yhteys, mutta silti ne ovat mielestäni usein turhia esitiisereitä. Kun jonakin päivänä mahdollisesti saan oman kirjani valmiiksi, niin tuleekohan minullekin pakottava tarve siteerata jotakuta. Epäilen.

Luin Petja Lähteen kirjan Poika. Siinä on alkuun siteerattu Tom Waitsia:

"Pretend that you owe me nothing
 And all the world is green
We can bring back the old days again
And all the world is green"

Luin ensin kirjan, sitten siteerauksen, kuuntelin biisinkin. Yhteyttä en löytänyt.

Road-roamaani

Mutta kirja vei mukanaan! Tarina sijoittui tielle: road-romaani kuljetti lukijaa pitkin Turuntietä vanhassa Golfissa, jolla tuore isä pakeni pääkaupunkiseudulta avioerokortin esiinvetänyttä vaimoaan Saijaa.  

Golfin takapenkillä matkasi Jannen ja Saijan vielä nimeämätön kolmikuinen poika. Isällä ja pojalla molemmilla oli päällään vain kylpytakit, eikä mukaan tullut napatuksi edes vaippoja. Riidan aikana Saija oli uhannut viedä pojan mukanaan Espanjaan, eikä Janne kestänyt ajatusta pojan menettämisestä: "Aamulla, kun oli paniikissa siepannut pojan sängystään, hän oli toiminut kuin kuka tahansa kokenut isä. Poika oli tuntunut osalta häntä ja kosketuksen varmuus oli antanut luvan lähteä."

Vaimonsa Janne lukitsi vessaan ennen katoamistaan.

Aurinko hiillostaa matkalasia, jotka kamppailevat aikaa vastaan. Kuinka vauvaa hoitamaan tottumaton isä saisi pidettyä hengissä vain rintamaitoa syövän poikansa?

Kun Saija vapautui vankilastaan, hän soitti välittömästi Jannen poliisi-isälle. Tämä lupaakin auttaa Saijaa ja näkee episodin mahdollisuutena löytää yhteyden, jos ei enää omaan lapseensa, niin ainakin lapsenlapseen. Janne oli katkaissut välit isäänsä äidin kuoleman jälkeen.

Janne osoittautuu hoivaajana ihan kekseliääksi. Vaipan saa taiteltua palasesta kylpytakkia ja pätkästä huoltoaseman käsipyyherullaa. Vauva ei kuitenkaan suostu juomaan Tuttelia suoraan purnukasta, joten Janne ymmärtää itsekin pian, että lapsi tarvitsee äitiään. Hän alkaa perääntyä aikeissaan ja lupaa kohdata isän ja Saijan eräällä taukopaikalla

Kun Jannen isä ja Saija lähtevät noutamaan pientä poikaa, kirjasta kehkeytyy takaa-ajoromaani. Ikävien sattumien, yllättävien kohtaamisten ja menneisyyden haamujen vapautumisen myötä tapahtumat paisuvat kuitenkin sellaisiin mittasuhteisiin, ettei edes kirjailija pystynyt keplottelemaan niistä enää irti. Loppu jää lievän ikävästi ilmaan.

Kaikki yksinäisiä

Kirja nakkaa lukijan vuoronperään eri päähenkilön menneisyyteen. Jokainen heistä on nykyisessä elämässään yksinäinen. Saija ja Janne olivat yhdessä päättäneet, että valitsevat elämäntavakseen eristäytymisen: "Janne halusi vain pysyä rauhassa, omissa oloissan. Saija oli ajatellut samoin ja siksi he olivat avioliittoon päätyneetkin. -- Heidät liitti yhteen menneisyys, joka ei ehkä koskaan päästäisi kokonaan otteestaan."

Takautumista löytyy riipaisevia menetyksiä, riippuvuuksia, väkivaltaa, vankilaa, työttömyyttä ja muuta yksinäisyyskeitoksen peruskauraa. Näissä ihmiskohtaloissa yksittäiset tapahtumat käynnistivät negatiivisen oravanpyöräksi muotoutuneen noidankehän, jossa ikävyydet kumuloituvat ja rullaavat paikallaan.

Kun tapahtumaketjua ei pysäytetä, osata jakaa tai taakkaa muuten purkaa, alkaa myös muista ihmisistä välittyä uhka - tuen, ymmärryksen ja mahdollisuuden sijaan: "Janne oli eristäytynyt tarkoituksellisesti kavereistaan ja tuttavistaan jäädessään työttömäksi. Ihmiset ärsyttivät. Rehellisyys ja vilpittömyys olivat harvoin havaittava piirre, varsinkin pääkaupunkiseudulla."

Ratkaisuvaihtoehdoksi valikoituvat sitten epätoivoiset yritykset ja keinot: yksi muurautui syvään omaan itseensä kärsimyksineen, toinen päätti paeta ja kolmas...

Niin. Mihin ratkaisuun Janne lopulta päätyikään?