Tuntemattoman yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Sosiologiassa on ainakin kaksi teemaa, jotka kytkeytyvät toisiinsa Katja Kallion kirjassa Karilla. Ensimmäinen on historiallisen mikrososiologian ja mikrohistorian tutkimuksen yhteinen villitys tutkia tuntemattomaksi jäävää häneen liittyvien kontekstuaalisten tekijöiden avulla. Tutkittavasta henkilöstä ei yleensä tiedetä muuta kuin nimi, ammatti ja ehkä asuinpaikka, mutta suvusta, ammattiryhmästä ja asuinkunnasta on paljon tietoa. Näiden pohjalta sitten päätellään tutkittava henkilö. Toinen on keskustelu perheen hajoamisesta. Yhä useammin selvitellään uudenlaisia perherakenteita, joita erojen ja liittojen ketjut synnyttävät. Viime kädessä perheiden rakenteet kaivellaan auki vasta perukirjojen sukuselvityksiä varten.

Kallion kirjan tärkein henkilö on kuollut mies Kari Saarinen. Saarinen on elänyt monipuolisen elämän, jonka seurauksena hänellä on neljä lasta neljän eri naisen kanssa. Lapset eivät tienneet toisistaan ennen kuin isänsä kuoleman jälkeen. Käytännössä hän on hylännyt heidät kaikki. Syystä tai toisesta kaikki tytöt on nimetty Katariinoiksi, ja pojasta on tullut Markus. Kaikki he ovat tavalla tai toisella tasapainottomia.

Isästä heistä ei kukaan tiennyt mitään yksityiskohtaista, ja erityisen vähän he tietävät hänen viimeisistä vuosistaan. Hän on pudonnut työelämästä ikääntyessään ja päätyy lopulta asumaan yksin asuntohotelli Iltatähteen, jonne hän kuolee – tukehtumalla ruokaansa. Jossakin vaiheessa hän on ollut suhteellisen menestyvä liikemies. Omaisuus on mennyt, mutta jotenkin hotelliasumiseen on varaa. Lapsiin hän ei ole rahojaan tuhlannut. Elatusmaksut ovat jääneet maksamatta ja lapset tapaamatta. Perinnöksi hän jättää vaatteidensa ohella radion ja Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen.

Ensikäden tietoja isän elämästä pystyvät kertomaan vain hotellin emäntä ja ystävä. Kummallekin heistä Saarinen on näytellyt herrasmiehen roolia. Hänessä oli epäilemättä hyvät puolensa, tuskin hän muuten olisi pärjännyt naisten kanssa noinkin hyvin. Mutta kaikki mitä hän teki, perustui enemmän tai vähemmän valheeseen. Hän eli valheisiin perustuvan roolinsa mukaan: ”Hän ei varmaan voinut myöntää itselleen millainen petos se kuva oli”. Oli helpompi elää valheessa, kuin alkaa rakentaa elämäänsä tosiasioiden varaan.

Ehkä ainoa varma tieto oli, että Kari Saarinen oli itse jäänyt orvoksi parikymppisenä. Jäljelle jäi satunnaisia valokuvia ja kuitteja, muutama todistus. Vanhemmista lapsistaan hän ei kertonut uusille naisille. Tuo tapa elää elämä ei voi olla herättämättä lapsissa ihmetystä:

”Minusta se ettei isä kertonut kenellekään … kielii monumentaalisesta yksinäisyydestä. Yksikään ihminen maailmassa ei tiennyt että hänellä on neljä lasta. Ei yksikään. Hän on asunut vuosia neljän naisen kanssa, syönyt, nukkunut, rakastellut heidän kanssaan.  … Kuinka yksinäinen on ihminen, joka onnistui pitämään tämmöisen asian salassa."

Ikääntyneempänä Kari Saarisella ei ollut sosiaalista elämää, mitä nyt kävi joskus lintuja katsomassa.

Saarisen jäljiltä jäi rikkonaisia, mutta erilaisia lapsia. Yksinäisin heistä on vanhin Katariina, jonka elämä on ollut sattuman sanelemaa. Hän oli jo lapsena yksinäinen:

”Katariina ei ollut kouluaikoina mikään suosittu tyttö. Häntä itseään ei haitannut olla välitunneilla yksin, mutta muita se haittasi ja siitä sai omituisen maineen. … Kukaan ei kieltänyt häntä tulemasta, muttei kutsunut mukaan ellei hän tullut oma-aloitteisesti.”

Kuten monet muutkin yksinäiset lapset, Katariina ostaa ystäviä, ja kun tavarat loppuvat, myös ystävät kaikkoavat. Hänen perhe- ja  työelämänsä rakentuvat sattumien varaan. Hänen parisuhteensa perustuu väärinkäsitykselle ja työelämä hyvään ääneen, jonka avulla hän saa keikkaa. Hänen miehensä Olli on freelancer valokuvaaja. Heillä on yksi lapsi. Kaikkiaan perhe kitkuttelee eteenpäin aika lailla samoin kuin useimmat suomalaiset perheet. Kaksi yksinäistä yhdessä tekee lapsen, jonka takia sinnitellään eteenpäin. Hylätyksi tulemisen pelko on tunteista vahvin.

Vanhin Karoliina joutuu ottamaan vastuun vainajan asioiden käytännön järjestelyistä, jotka yhdistävät nämä neljä lasta. Kirjan ydintarinan muodostaa näiden neljän ihmisen tulkinnat toisistaan ja isästään, jota kukaan heistä ei tunne. Pakon edessä toisiinsa tutustuvat lapset eivät pidä toisistaan. Biologinen isä ei ole kyllin vahva yhteinen nimittäjä, jotta heidän välille syntyisi tunneside. Kuten toiseksi vanhin tytär asian tiivistää:

”Katsoin heitä, ihmisiä jotka voisivat merkitä minulle jotakin mutta eivät merkitse, ja joille minä olen yhdentekevä, ellen jopa vastenmielinen, ja minulle tuli kauhean yksinäinen olo. Simpanssien teekutsut eivät huvittaneet minua enää yhtään.”

Tuokin tytär oli rikki monella tapaa. Hän ei kyennyt parisuhteeseen ja eli kissansa kanssa. Ehjän pinnan alla oli turvaton pikkutyttö, joka varasteli. Samalla tavalla rikki ovat muutkin lapset. Nuorin Katariina, joka oli tehnyt uraa näyttelijänä, oli tehnyt kaikkensa, jotta hänen isänsä olisi ollut häneen yhteydessä. Isä ei ollut vastannut, koska äiti ei ollut lähettänyt kirjeitä. Jäämistöstä ei löytynyt muuta kuin muutaman näytelmän käsiohjelmat. 

Nuorimmainen lapsi Markus oli ollut enemmän isän kanssa tekemisissä, kun isä oli vielä jotenkin varoissaan. Kun isän alamäki alkoi, yhteydenotot vähenivät. Lopulta poika tuhosi suhteensa isään viemällä hänet syömään ravintolaan, jonka laskua isä ei pystynyt hoitamaan. Se oli viimeinen kerta kun he näkivät toisensa.   Hautajaisista kylmä lapsi lähti pelaamaan nettipokeria.

Kirjan juju on kuitenkin sama kuin mikrohistoriassa. Me voimme päätellä Kari Saarisen elämästä erilaisia asioita eri hajatietojen perusteella. Me voimme olettaa hänen eläneen yksinäistä ja kylmää elämää. Viime kädessä emme kuitenkaan voi tietää. Mahdollista on, että hän eli hyvän ja täyden elämän. Jos niin oli, tässä kohden maailmassa ei ollut oikeutta.