19.10.2014

Pimeän yön yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Kimmoisuustutkimuksen (resilience) keskeinen havainto on, että ihminen kestää vain rajallisen määrän erilaisia kolhuja, ennen kuin hän romahtaa. Kolhut ovat yleensä joko nopeita shokkeja tai pitkäaikaisia ahdistavia kokemuksia. Edellisiä ovat esimerkiksi ennakoimattomat onnettomuudet tai tieto puolison uskottomuudesta. Jälkimmäisiä ovat esimerkiksi pitkäaikainen köyhyys tai työttömyys. Kumpikin syö miestä ja naista, kunnes polvet pettävät enemmän tai vähemmän pysyvästi.


 Eva Illoisen kirja Ovi pimeään on kuvaus ihmisen kimmoisuuden romahtamisesta ennakoimattomien shokkien takia. Hänen kirjansa päähenkilö Ulla toimii pienessä länsirannikon kaupungissa kauppaoppilaitoksen opettajana. Hänellä on elämän palikat suurin piirtein kohdallaan. Kaunis koti, hyvä ystävä, mielekäs työ ja jonkin verran harrastuksentynkää. 

Sosiaaliset normit ovat toki tiukat: kapakkaan tai tanssimaan ei opettajalla ole asiaa, eikä oikein Alkoonkaan. Elämä on hidasta ja ennakoitavaa, vuoden kiertoon sidottua. Ulkonäöltään ja pukeutumiseltaan arkinen Ulla ei ole tyytyväinen elämäänsä, mutta keski-ikäistyvä lapseton nainen voi elää niinkin. 
 
Vähitellen elämään alkaa kuitenkin kertyä taakkaa. Isän kuolema on niistä ensimmäinen. Rakkaan isän kuolemasta seuraa äidin omalla luvalla tapahtuva muutto Ullan luokse asumaan, mikä puolestaan karkottaa Ullan elämästä hänen kollegansa Sepon, jonka kanssa hän oli aloittamassa hapuilevaa suhdetta. 


”He olivat molemmat yksinäisiä tässä pikkukaupungissa, jossa oli niin vähän tekemistä.” 

Aikaisemmin ei miestä hänellä ollutkaan, eikä Seponkaan kanssa oltu ”menty sillä lailla.” Ullan äidin syrjäyttämä Seppo menee naimisiin Ullan työkaverin kanssa ja perustaa perheen. Ullasta tuntuu pahalta katsoa Sepon onnea. Sitten kuolee Ullalle tärkeä, mutta myös hänen elämäänsä määrittänyt äiti ja elämän alamäki alkaa.
 
Kolhu tulee toisensa jälkeen. Ulla yrittää käydä tansseissa, mutta kuulee keskustelun jota ei ole tarkoitettu hänen korvilleen. Hänelle nauretaan ja itsetunto murenee: ”Matka kotiin oli ikuisuuden mittainen, eikä kotona odottanut mikään eikä mitään, se oli vain tyhjä huoneisto, humisevan tyhjä”. 


Edessä on myös yksinäinen joulu, vaikka ”ei yksinäisyys pahin asia ollut, kun oli ruokaa ja lämmintä ja terveyskin palasi vähitellen.” Joulun yli selviää unilääkkeillä. Ullasta alkaa tulla ihmisarka.
 

Ulla ottaa asuntoonsa äidin huoneeseen asumaan Tellervon, koska ”mulla on yksinäistä”. Tellervo menee laivaristeilyllä naimaan naimisissa olevaa miestä hyläten samalla Ullan, joka jää laivalle yksin. Naisten välit vaurioituvat. Seuraa riita, joka taas kerran rikkoo Ullaa. Tellervo sanoo sanan toisensa jälkeen:
 

”Ole yksin niin saat olla niin kuin tahdot. Ja kutsu miehiä luoksesi. Mutta sen neuvon minä sinulle annan, että älä muuta kenenkään kanssa yhteen, sinä synnynnäinen vanhapiika.”
Ja paljon muuta tuon päälle. Murskattu Ulla saa klassisen paniikkikohtauksen kaikkine oireineen.
 

Pahempaa on tulossa. Naapurissa asuva alkoholisoitumassa oleva kollegan mies varastaa häneltä rahaa väärentämällä shekin. Ulla kokee olonsa häväistyksi ja vielä vaikeammaksi hänen tilanteessa tulee, kun varas vielä kiistää tekonsa ja haukkuu Ullan vanhaksipiiaksi. 

Toinen mies – josta Ulla oli jo vähän ajatellut itselleen puolisoa, käy käsiksi ja lähentelee Ullaa hänen vastusteluista huolimatta. Ulla oli ehkä antanut ymmärtää liikaa, mutta kun tunnelma tiivistyy, hän iskee jarrut pohjaan. Tapahtuma tuhoaa Ullan mieltä varsinkin, kun miehen siemennestettä pääsee naisen reisille. Hänen paras ja oikeastaan ainoa ystävänsä Maria sairastuu syöpään ja alkaa hiipua pois. 
 
Liian paljon, liian pahaa, liian lyhyessä ajassa. Ulla ei jaksa. Hän ei pysty vastaanottamaan apua, jota hänen työpaikkansa voisi tarjota. Töissä hän tekee virheitä, eikä osaa enää hoitaa tehtäviään. Yksinäisyys syvenee ja hän alkaa eristäytyä. Ulla alkaa nähdä harhoja, jotka muuttuvat yhä pahemmiksi. Hän pelkää tulleensa raskaaksi. 


Vainoharhaisuus ja epäluuloisuus lisääntyvät. Häntä vakoillaan ja asuntoon johdetaan kaasua. Hänen mielensä murtuu. Entisen ihmisen varjo päätyy mielisairaalaan.
 

Tarinassa on hetken aikaa valoa varjojen keskellä, sillä Ulla toipuu muutamassa kuukaudessa ja löytää uuden naisystävän Marja-Liisan, sekä muuttaa uuteen kuntaan toiselle paikkakunnalle. Ulla tarrautuu uuteen ystäväänsä, lahjoo tavaroilla ja yrittää houkutella asumaan kanssaan. Yksinäiselle tavanomaiseen tapaan hän yrittää monopolisoida uuden ystävänsä. Pikkuisen ilmassa on ihastuksen tuoksua, mutta sen pidemmälle ei asiaa avata. Ulla investoi elämänsä ja rahansa, mutta tulee taas murskatuksi. 
 
Ei Marja-Liisa sitä tarkoita, mutta Ulla menee pieniksi palasiksi.
”Jotakin kuoli hitaasti sydämen kohdalla. Marja-Liisa ei soittaisi, ei edes tiennyt, että hänellä olisi puhelin. Eikä Marja-Liisa tulisi, ei soittaisi ovikelloa kassi kädessä: tässä mä nyt sitten olen. Ulla meni vuoteelle ja kääntyi seinään päin. Hän käpristyi kokoon, painoi polvet lujasti leukaa vasten ja sulki silmänsä. Hän oli yksin pimeässä.” 

 
Tuossa tilassa Ulla ei enää jaksanut pieniäkään kolhuja. Matka pimeään alkaa taas.
Kaikkiaan Illoisen kirja on etnografiseen tutkimukseen verrattavissa oleva teos siitä, kuinka ihminen tuhoutuu. Silmiinpistävää on, että yhtä henkilöä huolimatta kukaan ei oikeastaan tarkoita hänelle pahaa, ja juoponkin tekoja voi jotenkin ymmärtää. Englannin kielessä käytetään sanaa ”collateral damage” kuvaamaan tuollaista tilannetta: Ullan kimmoisuus menee, kun muut ihmiset elävät elämäänsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti