Laitostunutta yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari 

Laitoksissa olevien kaikkein huono-osaisimpien yksinäisyys on käytännössä tutkimaton alue. Tiedämme jonkin verran leipäjonojen yksinäisyydestä ja vähän vähemmän asunnottomien, jotka Suomessa eivät ole laitosväestöä, yksinäisyydestä. Kuitenkin varsinaisen huono-osaisen laitosväestön yksinäisyydestä tiedetään äärimmäisen vähän. Vankien yksinäisyydestä on joitakin hajahuomioita, mutta esimerkiksi vankimielisairaaloiden vangeista ja oikeuspsykiatrian potilaista ei tiedetä juurikaan mitään – tai ainakaan minä en tiedä, että tiedettäisiin.

Kari Heinosen Hopeakalterit käsittelee vankilassa, vankimielisairaalassa, oikeuspsykiatrisessa laitoksessa olleen ja lopulta sairaalan kautta kotiutetun murhapolttajan elämää. Kirja perustuu 35-vuotiaana metsästä kuolleena löytyneen Matiaksen jälkeenjääneisiin papereihin, joissa hän kertoo elämästään ja sen käänteistä. 

Jo kirjan alussa on kaikki mennyt pieleen. ”Kahdeksantoistavuotiaana olin jo valmis alkoholisti ja kykenemätön maksamaan sakkojani. Ura alkoi siitä, viinasta ja köyhyydestä ja niiden aikaansaamasta pirunkierteestä”.  Historiallisesti kirja sijoittuu 1960-luvun loppuun ja 1970-luvun alkuun, siis aikaan ennen vanki- ja mielisairaalalaitosten reformeja. 

Kansien väliin mahtuu viitisen vuotta Matiaksen, jonka nimi selviää kirjan puolivälissä, elämää. Aikuistumisen jälkeen Matiaksen elämässä oli vuorotellen vankeutta ja asunnottomuutta, satunnaista työkeikkaa ja pieniä rikoksia. Perheestä vain Matias on päätynyt varjoisille kujille. Suhteet lapsuuden perheeseen tuhoutuvat varhaisessa vaiheessa. Vanhemmat eivät suostu kertomaan, missä sisarukset asuvat ja sitten myös vanhemmat jättävät Markuksen oman onnensa nojaan. Kun äiti näkee poikansa kadulla, hän ei ole näkevinään. 

Lopulta Matias tekee – tai ainakin tunnustaa – murhapolton, ja päätyy taas mielentilatutkimukseen, ja sen jälkeen ensin linnaan ja sitten vankimielisairaalaan. Vankilassa muita ihmisiä ei hänen elämässään ole. Ei sukulaisia, ei ystäviä. Hän on äärimmäisen yksin ja yksinäinen, ja eristäytyy askel kerrallaan:

”Ympärillä kaikki oli haurasta ja läpinäkyvää. Ihmissuhteita ei ollut, vain pelkät näennäisyydet, naamiot ja tyhjät sanat kätkemässä ajatuksia. Kosketus oli kauhistus, pahaa ja hävettävää. Minä pakenin aina hävinneiden puolelle jääden yksinäisyyteen.”

Tutkintavankeuden ajan vankila on hänelle yhdistelmä harhoja ja vartioiden aiheuttama piinaa. Matias on kokonaan vartijoiden armoilla, ja koska hän on potentiaalinen itsensävahingoittaja, häntä seurataan jatkuvasti pienestä luukusta. Kun hän peittää sen paperilla, se repäistään pois. Mieli harhailee ja elämä muuttuu harhakuviksi. 

Hänestä ei ole vankilaan. Seuraavaksi sijoituspaikaksi tuleekin vankimielisairaalan graniittilinna. Siellä hänestä jää jäljelle ihmisen varjo, joka elää ajassa ja paikassa ilman ajatusta muusta:

”On helppo olla kun ei toivo eikä odota. Kun tyytyy olemaan se mikä on, paljas ihminen ilman naamiota. Kaikesta tyhjästä luopunut yksinäisyyteen jäänyt vanki. Vähän hullu. Vähästä onnellinen. Kuolemakin tuntuu yhdentekevältä asialta ja niin luonnolliselta, että sen sopii tulla milloin tahansa.” 

Ja tuleehan se Kuolema isolla koolla, harhojen muodossa. Niihin auttavat pillerit ja piikit. Jos olo ei parane, lääkitystä lisätään. Elämä muuttuu horrokseksi. Tutkimukset seuraavat toisiaan verkkaisesti. 

”Ainoana sellitoverina oli tylsyys, sitten seurasi elämä jossakin toisessa, mielikuvitusmaailmassa, kunnes viimeinenkin realiteetintaju oli poistunut päästä.” 

Tulee siirto seuraavaan laitokseen. Nykyisin niitä sanotaan oikeuspsykiatrian laitokseksi, mutta tuolloin mielisairaalaksi. Paikka on joko Vanhan Vaasan tai Niuvanniemen sairaala Kuopiossa. Tuntomerkit sopivat molempiin. Oli kumpi tahansa, Matiakselle selviää välittömästi, että täältä ei enää pääse pois, ”tämä on ensimmäinen ja viimeinen osasto”.  Jos oikein hyvin käy, niin kuolema tulee avo-osastolla. Ulos pääsee vain karkaamalla. 

Eristäytyminen syventyy ja jatkuu:

”Ei haluta nykyisin puhua juuri mitään. Jokainen sana vaatii kaiken tarmon ja tahdonlujuuden päästääkseen liikkeelle. Sanat tuntuvat niin tarpeettomilta. Kun olen lopettanut puhelemisen, kukaan ei tuppaudu seuraan. Istun tavallisesti sivussa katsellen ja kuunnellen mitä toisilla on sanottavaa. …. Koko ajan teen samaa hidasta kuolemaa.” 

Matias on äärimmäinen yksinäinen, mutta niin ovat muutkin potilaat. He näyttävät toisilleen ”yksinäiseltä ja hylätyltä. Mutta en voi tehdä mitään”.  Ainoa elämänmerkki on erilaiset työpajat ja maalaaminen. 

Pikku hiljaa läpeensä laitostunut Matias alkaa parantua. Asiaa auttaa muutama hyvä hoitaja, jotka tuovat hiukan valoa jatkuvaan pimeyteen. Ei hänestä tervettä tule, mutta kuitenkin niin terve, että hänet siirretään kotikunnan kroonikko-osastolle ja sieltä sitten vaiheittain avohoitoon. 

 

Hänen elämäänsä tulee myös rakkaus, lievästi kehitysvammainen Eila. Eila on saanut osansa ihmisten pahuudesta. Suku on hyljännyt, taksikuskit raiskanneet ja hänen holhoojansa käyttänyt taloudellisesti hyväksi. 

Pienelle ja rikkonaiselle Eilalle muiden hyljeksimä ja ehkä vähän pelkäämäkin Matias on turva. He pääsevät rakentamaan yhteistä elämää laitoksen ulkopuolella olevan ja potilaille vuokratun talon viereisissä huoneissa. He lähtevät yhdessä; lähtevät toiseen kuntaan aloittaakseen alusta sen vähän varassa mitä heillä on. Kaksi haurasta yhdessä ei kuitenkaan tee yhtä vahvaa. Heille olisi suonut paremman lopun.