Sopeutunutta yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Sosiaalihuollon erityispalvelut ovat esimerkkejä huono-osaisuuden notkelmista, joihin yksinäisyys kasautuu. Tiedämme, että yksinäisyys on monta kertaa väestön keskiarvoa yleisempää esimerkiksi asunnottomien tai vammaisten asumisyksiköissä. Turvakotien tilanteesta ei ole tietoja, mutta uskoisin yksinäisyyden tiivistävän myös niissä.

Leena Lehtolaisen dekkarissa Tappava säde pureudutaan turvakodin elämään, jossa tarjotaan turvaa ja tukea perheväkivallan uhreille. Sinne tulevat naiset ovat monella tapaa rikkihakattuja. Kirjan yksinäinen ei kuitenkaan ole (niinkään) asiakas, vaan turvakodin sosiaaliterapeutti, 35-vuotias Säde Vasara. 

Lehtolainen kuvaa hänet kiltiksi naimattomaksi naiseksi, joka sopeutuu esimiehen tahtoon ja jolla ei enää ole haaveita ”sen oikean löytämisestä”. Säde on myös asettunut hänelle määriteltyyn rooliin harmaana varpusena. Hän ei meikkaa kasvojaan tai värjää hiuksiaan, vaan hiukset on leikattu ”sosiaalityöntekijän polkkatukaksi”. Hänen vaatteensa ovat alusvaatteita myöten harmaita ja halpoja, eikä päärynänmuotoinen vartalokaan ole omiaan parantamaan kehon- ja omakuvaa. 

Säteen arjen ydin on seurakunnan kuoron harjoitukset ja hänen asuinkumppaninsa yksisilmäinen kissa Sulo.

Ystäviä hänelle ei ole kuoron ja työkaverien lisäksi, eikä Säde juurikaan tunne naapureitaan. Muille hän on näkymätön, ja väliin hänestä tuntuu, ettei häntä kaivata sen paremmin kuorossa kuin työssäkään. Sukulaiset ovat yhteydessä, kun he tarvitsevat jotakin. Kaikkiaan Säde vaikuttaa naiselta, jonka kohtaloksi tulee ajallaan tulla kissansa syömäksi.

Säteen yksinäisyys periytyy jo lapsuudesta, mutta se pahenee lukiota kohden. Pohjakosketus tulee lukion toisella luokalla:

”Lukion toisen luokan syksyllä olin ollut niin masentunut, että haudoin itsemurhaa. Koska olin kiltti ja hiljainen, kukaan ei huomannut mitään. En saanut tartuttua toimeen, koska pelkäsin hirttäytymistä ja hukuttautumisesta vielä enemmän kuin itseni viiltelemistä. Hirvikivääriä en osannut käyttää. Sitten rinnakkaisluokkani tyttö kuoli auto-onnettomuudessa ja minä aloin ajatella, että oli elettävä kun kerran sai.”

Säteen ahkeruus palkitaan ja hän pääsee opiskelemaan yliopistolle. Opiskelu ei kuitenkaan ole sosiaalisesti palkitsevaa. Säde ei löydä paikkaansa opiskelijoiden riennoissa ja parinmuodostukseen keskittyvässä toiminnassa, vaan jää yksin ja keskittyy opiskeluun.
Kiltti tyttö valmistuu nopeasti ja saa töitä sosiaalityöntekijänä. Sosiaalitoimistosta hän päätyy parin sinänsä kiinnostavan, mutta yksinäisyyden kannalta toisarvoisen mutkan jälkeen turvakodin työntekijäksi. Siellä nähty ja koettu elämä saa hänet selittämään itselleen, että yksineläminen on viisautta:

”Täytettyäni kolmekymmentä olin lakannut uskomasta, että maailmassa olisi mies minuakin varten. Olin tainnut olla viisas jättäytyessäni yksin. Minun ei tarvinnut pelätä kotonani ketään. Mutta ei yksinäisyys kaikelta suojellut.” 

Ihan näin elämä ei ole mennyt. Häntä kiinnostaneet miehet eivät olleet kiinnostuneet hänestä, ja tarjolla olleet miehet eivät vastanneet hänen odotuksiaan. Kolmikymmentäviisivuotiaana hän on tullut elämänsä päätepisteeseen.
Turvakoti on asiakkailleen – ja vähän työntekijöillekin - turvasatama, mutta sen säännöt ja kulttuuri kannustavat perheiden koossapitämiseen, jolloin väkivallasta ei kannusteta ilmoittamaan. 

Kulttuurilla voi olla hyviäkin puolia, mutta sen kääntöpuolena on väkivallan jatkuminen mikä kostautuu asiakkaan kuolemana. Kohtaaminen ylikomisario Maria Kallion kanssa saa Säteen ajattelemaan elämäänsä uudestaan. Hän nousee vastarintaan ja alkaa rakentaa sekä työkuvaansa että omaa elämäänsä uusiksi. Säde alkaa puolustaa mielipiteitään ja pitää huolta itsestään. Hän roolittaa itsensä uudestaan. Sisäinen uudistuminen näkyy myös ulkoasussa. 

Myös Säteen suhtautuminen väkivaltaisiin miehiin muuttuu: matkan varrella heistä kuolee kolme, mihin Säde on eri tavoilla osallinen. Kohtaamiset poliisin kanssa saavat uusia sävyjä. Värisävyjä Säteen elämään tuo myös entinen linnakundi, jolla on sydän paikallaan. Joka matkaan tulee kuitenkin vielä monta mutkaa ja umpikujaa. Viikatemies vilauttaa työvälinettään myös Säteelle.

Yksinäisyyskirjana Lehtolaisen dekkari on omanlaisensa, koska siinä päähenkilön yksinäisyys ei merkitse elämänhallinnan menettämistä. Päähenkilö sopeutuu rooliinsa ja asemaansa, kunnes poikkeukselliset tapahtumat pukkaavat hänet liikkeelle. Osaltaan se on kertomus pienten asioiden suuresta merkitystä.