Myrkyllinen yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Muutama vuosi sitten pelehdin sosiaalisen myrkyllisyyden käsitteen kanssa. Sillä kuvattiin kaikkia niitä ihmisten elämään liittyviä raskaita tai tummia asioita, jotka olivat kuin märkä kangas kasvoilla. Näitä olivat muun muassa informaatioriippuvuus, pakotetut ihmissuhteet, päämäärätön tai sosiaalista hyväksyntää hamuava pakkotekeminen ja yksinäisyys. Kirjan kirjoittaminen jäi – ainakin toistaiseksi – mutta ilmiö on edelleen mielenkiintoinen.

Eppu Nuotion kirja Onnellinen loppu kertoo sosiaalisesti myrkyllisestä elämästä. Hän on kirjoittanut Lehmuksen perheen tarinaa kolmen kirjan verran päähenkilönä sen tytär Annukka aka Annu. En ole lukenut kahta ensimmäistä osaa (jotka ovat Peiton paikka ja Neitsytmatka), mutta nyt esiteltävän kolmannen osan voi (kuulemma) lukea myös itsenäisenä teoksena. Itse asiassa on lukijaa palkitsevaa jäädä arvailemaan kahden edellisen osan tapahtumia, joihin kirjassa viitataan satunnaisesti takautumina.

Edellisissä osissa Varkaudessa tehtaan varjossa, valossa ja varassa elänyt Annu on nyt helsinkiläinen keski-ikäinen nainen, joka työskentelee lehtitalossa. Hänen elämänsä on taas kerran murroksessa. Hän on vaiheittain savustanut elämästään avopuolisonsa ja lopulta onnistunut siinä vain havaitakseen, että elämä ilman tuota miestä ei ole sitä mitä hän haluaa. Parisuhteen menettämisen ohella hän menettää myös mahdollisuuden perheen perustamiseen, sillä hän on 43 vuotta.

Miehet jäävät ja ystävät perheellistyvät. Jäljelle on jäänyt hänen työkaverinsa Relle, joka asiaan kuuluvasti on urbaani homo, ammatiltaan maskeeraaja ja omalla tavallaan elämässään kipuileva. Elämän yksi vaihe on ohitse. Se tuntuu pahalta. Yksinäisyys nousee pintaan:
”Olen geenikierrätyksen lopputulos, onneton ja yksinäinen. En tahdo mahtua kaksiooni itseni kanssa.”

Asialla on puolensa. Kaupunki on ollut hänelle mahdollisuus irrottautua perheen, suvun ja naapureiden kontrollista:
”Minä olen astunut etäisyyteen, jättänyt välimatkaa edellä ajavaan, karistanut perässähiihtäjät kannoiltani. Minä olen jättänyt väliin luokkakokouksen, hääkutsut, ristiäiset, syntypäivät, valmistujaiset, tuparit. Minä olen eriytynyt. Enää he eivät säätele mielipiteitäni ja ajankäyttöäni.”

Annulla on paljon unohdettavaa, vaikka hän onkin jo paljon unohtanut ja joitakin asioita hän on aktiivisesti kieltäytynyt muistamasta. Väliin joku tulee muistuttamaan, mutta hän puolustaa itseään ja kieltäytyy muistamasta – muuten kuin pakon edessä.

Annu on myös saavuttanut riippumattomuuden, jossa voi tehdä mitä haluaa. Tulot ja menot ovat tasapainossa, velka lyhenee, kaikkiaan ovat kuoret kunnossa, vaikka ”siitä on kauan, kun olen viimeksi halunnut yhtään mitään.”  Itsenäinen elämä ei kuitenkaan ole hallittua elämää. Hänen elämänhallintansa on alkanut pikku hiljaa rapistua: hän juo itsensä säännöllisesti tajuttomaksi.

Päihteiden käyttö alkaa näkyä paitsi hänen ulkonäössään ja työnteossaan myös hänen sosiaalisissa suhteissaan. Hän tekee humalapäissään tyhmyyksiä, näyttelee rintojaan, kähmii miehiä, virtsaa poikaystävänsä lattialle, haukkuu pomonsa, mikä ei voi päätyä hyvin – eikä päätykään.

Elämistä ei helpota myöskään Varkaudessa edelleen asuvien äidin ja isän vaiheittain rappeutuminen ja heidän kanssaan asuvan isänäidin terävä kieli. Isän paperitehtaan johtaja-asemaan perustuva perheen kukoistuksen aika on ohitse. Koko perhe on mennyt alamäkeen jo pitkään. Heistä ”mummo haisee kuolemalta, äiti haisee lääkehuurulta, isä haisee vanhuudelta.” Talo rappeutuu samaa tahtia sitä asuvien ihmisten kanssa.

Perheen sisäinen vuorovaikutus perustuu pakotettuun hoivaan, puhumattomiin tekoihin ja pystyyn kuolemiseen. Kukaan ei osaa lähteä tai pysty lähtemään. Vanhojen puhuminen tarkoittaa hautojen aukikaivamista. Taustalla on edellisten polvien synnit ja synnyt, mutta aivan ytimessä on perheen isä, ennen niin mahtava mies. Hän on tuhonnut vaimonsa mielen ja perheensä luottamuksen hankkiutumalla vuosien suhteeseen kauniin serkkunsa Lainan kanssa.

Kirjan avaintapahtumana on kammottava hetki, jossa Annu saa kutsun sairaalaan, koska Laina on merkinnyt hänet läheisimmäksi omaisekseen. Lainan aivot ovat jo tuhoutuneet, mutta hän hengittää vielä, ja Annu joutuu omaiseksi naiselle, jota on vihannut enemmän kuin mitään muuta. Hän ei ymmärrä miksi ja kysyy tajuttomalta, kuolevalta naiselta: ”halusitsä mut todistamaan sun kirottua yksinäisyyttä.”   Mutta samalla hän myös kurkistaa tuon yksinäisen naisen elämään ja kytkee tunteensa häneen:
”En osaa ajatella mitään muuta. En muuta kuin hänen yksinäisyyttään. Ettei ole ketään, ei ainuttakaan ystävää, joka olisi valvonut hänen vuoteensa vierellä. Ei ketään, joka olisi kaivannut häntä, ihmetellyt hänen poissaoloaan.”

Mutta samalla Annu myös tiedostaa samankaltaisuuksia: kuka sitten on hänen vuoteensa äärellä, kun hän on vanha, väsynyt, ilman omaa perhettä?

Joka tapauksessa Annun tehtäväksi jää Lainan asioiden hoitaminen ja Lainan kuolemasta kertominen omalle isälleen. Edessä on matka Varkauteen, oman lapsuutensa, aikuisuutensa ja tulevaisuutensa kohtaamiseen. Senkin jälkeen on elämän jatkuttava, mutta myös se elämä on myrkkyä täynnä:
”Olen mährinyt kaiken. Minut on karkoitettu kauan tiettömien teidän päähän, pois ihmisten silmistä. Olen yksin, yksinäisyys pakottaa jäseniäni, sattuu käsiin, sormiin, jalkoihin selkään. Kolottaa niskaa ja päätä, kaivertaa terällään syövän lailla.”

Vaatii kirjailijalta taitoa kaiken tuon jälkeen päättää kirja niin, että sen viimeisillä sivuilla on pienen pieni valonpilkahdus.