Kolhitun yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Viimeisen vuoden aikana olen eräässä tutkimushankkeessani selvitellyt erilaisten ”kolhujen” merkitystä ihmisten hyvinvoinnille. Hankkeessa tarkastellaan  ikävien tapahtumien vaikutusta ihmisten hyvinvointiin. Kielikuvalla ilmaistuna ”kuinka monta iskua ihminen kestää ennen kuin hän putoaa polvilleen?”

Tyypillisiä kolhuja ovat työttömyys, asunnottomuus ja köyhyys. Joskus yksikin isku saattaa pudottaa ihmisen. Nyt esiteltävässä yksinäisyyskirjassa käsiteltävä kohtukuolema on epäilemättä sellainen.

Pauliina Vanhatalon kirja ”Korvaamaton” kertoo Aamu-nimisestä keski-ikäistyvästä naistuomarista, joka on aikaisemmin elänyt naimattoman naisen normaalia keskiluokan elämää. Hänellä on ollut satunnaisia miessuhteita, naisystäviä ja hyvät suhteet perheeseensä, erityisesti siskoonsa Ailaan. Hän on elänyt elämäänsä työn kautta ja omien ehtojensa mukaan –  tullut jälkeenpäin ajatellen ”itsekeskeiseksi, kärsimättömäksi, vaativaksi, eritäytyneeksi ja joustamattomaksi”.
 
Vakiintunutta parisuhdetta tai omaa perhettä hänellä ei ollut, eikä asia ole ollut ajankohtainen ennen kuin hän tutustuu asianajajana toimivaan Harriin. Suhde syventyy nopeasti. Harri on eronnut mies, jolla on jo omia lapsia. Uusperheen äidiksi ryhtyminen pelottaa Aamua. Tilanteen tekee haasteelliseksi myös se, että Harri ei enää halua lisää lapsia, ja Aamu on tähän suostunut.

Hän kuitenkin sinnittelee, sillä vaihtoehtona on entinen yksinäinen elämä:
”Yksinäisen ja täyttymättömän elämän kauhu piiritti minua, vaikka kaiken piti viimein olla hyvin, ja yritin valmistaa itseäni suhteen mahdolliseen päättymiseen, varmistaa että voisin palata aikaisempaan elämääni, mikäli meidän olisi pakko erota.”

Aamu asettuu perheeseen, mutta erityisesti lapsista pienin, pikkuinen Nuppu osoittautuu haasteelliseksi. Aamu ei osaa, halua tai pysty asettumaan äidiksi, rakastamaan toisen lasta kuin omaansa.

”Olin toivonut, että alkaisin vähitellen rakastaa Harrin lapsia, mutta pikemminkin hyväntuulisuuteni karisi ja kärsivällisyyteni hiutui kuukausi kuukaudelta ohuemmaksi. Minusta tuntui edelleen että lapset olivat minulle vieraita ja minä heidän joukossaan ulkopuolinen … .”

Elämä uusperheessä syö naista ja saa hänen kokemaan itsensä riittämättömäksi. Hän on myös huono jakamaan Harria lasten kanssa:

”Ja se sai minut joskus tuntemaan, että olin heidän kodissaan näkymätön nainen, nainen joka uskalsi tuskin aivastaa siinä pelossa, että varastaisi huomiota joka oli korvamerkitty muille.”

Kaikkiaan hän ei oikein löydä paikkaansa ja hakeutuu ”yksinäisyyteen silloinkin kun olemme talossa kaksin, enkä suunnitellut elämää enää seuraavaa viikkoa pidemmälle.”

Siskon raskaus, biologisen kellon tikitys ja etäisyys Harrin lapsiin, kateus tämän entistä puolisoaan, neljä lasta synnyttänyttä Mariannaa kohtaan sekä usko siihen, että ”vasta oman lapsen saaminen muovaisi minut uusiksi” saavat hänet sitten kääntämään Harrin pään lapsenhankinta-asiassa. He yrittävät aktiivisesti lasta, mutta tuloksetta. Suhde menee katkolle, mutta alkaa satunnaisen välisuhteen jälkeen uudestaan.

Uudestaan alkaneessa suhteessa Aamu jättää yksittäisiä ehkäisypillereitä pois. Hän tulee raskaaksi ja saattaa Harrin tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Harri ei hyväksy naisen petosta mutta antaa armon käydä oikeudessa.

Elämä kulkee onnellisempaan suuntaan, kunnes lapsi nimeltään Helmi kuolee kohtuun. Selvitäkseen kaikesta tästä ja välttääkseen ihmisten kysymykset ja vaivaantuneet osanotonilmaukset Aamu jättää Harrin ja muuttaa toiseen kaupunkiin tuomarin sijaiseksi. Hän hautautuu elävältä työhön ja elää vain sen kautta. Suurin osa kirjasta sijoittuu tähän aikaan. Yhden elämänalueen vahvuus ei poista Helmin muistoa ja varjoelämän aiheuttamaa yksinäisyyttä.  Edessä on pullollinen viskiä ja kourallinen unilääkkeitä, pohjakosketus, ja lopulta – onneksi – elämän uudelleen rakentamista.

Kaukaa katsottuna Aamu selviää kolhuistaan hyvin, niin kuin elämänsä hallitseva ihminen kykenee. Se vie aikansa ja sisältää yksinäisyyttä, kaipausta ja kipua. Häntä kannatellaan niin paljon kuin hän haluaa tulla kannatelluksi. Kysymyksiä tietysti herättää se, miksi hän ei hae – tai Vanhatalo ei laita häntä hakemaan - aktiivisemmin tukea kriisiinsä