Betonilähiöyksinäisyys

Pirkko Saision Betoniyö ilmestyi kolmekymmentä vuotta sitten. Olen melko varma, että joku aikalaisnirppanokka on laskenut kaikki vittusanat, joita kirjan pitkissä, hallitsevissa puhekielidialogeissa vilisee viljalti. Huomasin tänään Hesarista, että kirjaan pohjautuva elokuva ilmestyy keväällä 2013. Se on sitten nähtävä.

Tuntuu hieman yliluonnolliselta, että luin Betoniyön vasta nyt; samalla kun tuolla jossain filmataan elokuvaa itäisen Helsingin rakentumisesta, tulevaisuudettomista syrjäytyneistä ja periytyvästä betonilähiöyksinäisyydestä.

Betoniyö olisi pitänyt lukea yön kuumuudessa, kesäisessä asvaltin, betonin ja rappion löyhkässä. Puolet kirjan vaikuttavuudesta syntyikin tiiviistä tunnelmasta: pysähtyneestä ilmasta ja töksähtelevästä katukielestä. Röökiä palaa. Kaljatölkki sihahtaa auki ja krapularyyppy herättää henkiin. Lähiö kasvaa ympärillä. Keskeneräiset betonitornit väräjävät auringon paahteessa.

Tapahtumat sijoittuvat yhden vuorokauden sisälle. Viinaanmenevä yksinhuoltajaäiti sälyttää Simon vastuulle isonveljen vahdinnan, jotta tämä ei lisähölmöilisi ennen kymmenen kuukauden pituista vankilareissuaan. Äidin toimia ohjaa lähinnä oman juomisensa suunnittelu ja mahdollistaminen. Vanhemmuutta ei käytännössä ole: viinanhimo rikkoo perinteiset perheasemat. "Minä annan sulle rahaa yhdellä ehdolla. Että sinä et lähe mihinkään mökeille. Olet täällä ja pidät Ilkalle seuraa."

Simon koulunkäynti oli jäänyt kesken keväällä. "Vapun jälkeisenä maanantaina ei jaksanut mennä kouluun." Rötöstelevän isoveljen antama miehenmalli johtaa päämäärättömään kuljeskelemiseen, kaljoitteluun ja ajantappamiseen. Itäväylä kohisee kuin simpukka.

Kun äiti lähtee ryyppyreissulleen, pojat suuntaavat stadiin juopottelemaan. Isoveli suoltaa levottomia kännipäissään, ja pikkuveli on imupaperi. Tuntuu, kuin Simolla ei olisi yhtäkään omaa ajatusta päässään - muuta kuin vilkkaassa unimaailmassaan. Hän heijastaa muiden mielipiteitä, toistelee toisen sanomia ja sisäistää älyttömiä neuvoja nuoruuden ja elämäntilanteen epävarmuudessaan. Ilkka taas on itsekäs, kieroonkasvanut kasvattamaton paskiainen, joka ei pysty ajattelemaan kuin nopeaa mielihyvää ja seuraavaa tuoppia. Simon lähiökaveripiiristä jokainen tuntuu olevan matkalla kohti kehän ulkolaitoja. Kukin omaa reittiään.

Kapakkareissun päätteeksi veljekset ajautuvat tahoilleen. Simo hakeutuu kotiin, mutta sinne hän ei ole toivottu. Äidillä on tärkeämpää miespuolista juomaseuraa.

Saman rapun outo yksinasuja, pitkälettinen hämy, joka tekee työkseen tilastoja, kutsuu ulkona itsekseen kyyhöttävän Simon luokseen. Miehestä liikkuu pihapiirissä huhuja, joiden vallasta Simo ei pääse irti. Hän on jäykkä, epäluuloinen ja varuillaan.

Simon keskustelutaito ei riitä juorupuheiden oikaisuyritykseen, eikä oikeastaan minkäänlaiseen vuorovaikutukseen tai edes alkeelliseen keskustelukumppanin ymmärrykseen. He puhuivat samaa kieltä, mutta eri todellisuudessa. Jokainen sana tulkkautuu väärin ja ilmassa väreilee uhka.

Pysähtyneisyys muuttuu dramaattisten käänteiden jälkeen pakenemiseksi. "Yksinäisyys putosi päälle entistä lopullisempana. Edellinen yö syveni kuin kuilu entisen ja nykyisen välillä: erotti Simon toisista ja liitti Simon itseensä, peruuttamattomasti."

Mitä siitä seuraa?

"Yhä Suomen lähiöissä kasvaa nuoria miehiä, joiden tulevaisuus näyttää pelkkää tyhjää. Mitä siitä seuraa?" Kysymys löytyy kirjan takakannesta.

Pelkästään Betoniyön perusteella voin mielkuvitella ja tarinoida näin: Syntyy kenties jo äitiensä raskausaikaisen juomisen vahingoittamia lapsia, jotka kasvavat nuoriksi lyhytjännitteisessä päihdekeskeisessä yhteisössä, jossa huolenpito toisista on tasoa: "Vie sille kalja. Eihän se saa oltua." Suhtautuminen toisiin, jopa omiin lapsiin, vaihtelee rahatilanteen ja promillemäärän mukaan.

Lapset ovat keskittymiskyvyttömiä, vailla esikuvia mistään pitkäjänteisestä ja suunnitelmallisesta toiminnasta. Asioita ei oikeastaan edes tehdä; ne vain tapahtuvat, tulevat eteen tai sähköistyvät hetken mielijohteesta. Koulut jäävät. Ei synny perustaa, ei pohjaa, mille edes yrittää rakentaa mitään pysyvää parempaa. Roolimallit löyhkäävät viereisessä sängyssä. Elämä on tässä hetkessä. Carpe diem on yhtä kuin nousuhumala tai hetken huuma.

Löytyyköhän tällaisia tyyppejä kirjan ulkopuolelta?