Sukupolviin kasautunut yksinäisyys

Tämän bloggauksen kirjoitti: Juho Saari

Sukupolvia koskevissa tutkimuksissa on melko johdonmukaisesti havaittu, että sukupolvet kytkeytyvät toisiinsa naisten välisten sidosten avulla, kun taas miesten väliset sidokset ovat paljon ohuempia. Eräs selitys naissukupolvien välisille sidoksille on sukupolvien välinen vastavuoroisuus. Naiset tarvitsevat äitejään hoitamaan lapsiaan, mistä syntyy yhteen sitovaa vastavuoroista velkaa.

Eri sukupolviin sijoittuvien naisten väliset tiiviit sidokset heijastuvat myös kirjallisuuteen, jossa kolmen tai useamman sukupolven naiskohtaloita on käsitelty useita kertoja viime vuosina. Nyt luettu Sanna Eevan Olot kertoo yhden version tästä sukupolvien välisestä ketjusta. Tällä kertaa sukupolvien väliset suhteet eivät kuitenkaan ole vastavuoroisesti toisiaan tukevia. Pikemminkin eri sukupolviin kuuluvat naiset oireilevat yhdessä ja sosiaalisten siteiden aiheuttamat ongelmat tuottavat yksinäisyyttä.

Kukin polvi kantaa mukanaan omat muistonsa ja tekonsa, jotka tuntuvat kasautuvan, kunnes kolmannessa polvessa mieli alkaa pettää. Kukin kertoo vuorollaan tarinaa omasta näkökulmastaan ja omalla äänellään omassa luvussaan.

Kirjan päähenkilö on Ellu, jonka paikka on sukupolvien keskellä, äidin ja tyttären välissä.  Hän on 2000-luvun nainen, perheen pää ja elättäjä, joka asuu kauniissa talossa, ajaa Volvolla ja tekee työtä isolla T:llä. Ellu päättää mitä radiosta kuunnellaan ja hän maksaa laskut – mutta hän myös tietää perheen olevan velkaantunut. Hänen miehensä Jarkko on tavallaan ottanut perheessä perinteisen naisen paikan: hänen työnsä on työtä pienellä t:llä, hoitaa tytärtä, pyykkejä ja taloa.

Ellu ei ehdi tehdä äidintyötä, koska hän käy palkkatöissä pomona. Jos siltä aikaa jää ylitse, hän tekee ylitöitä, kokoustaa ja osallistuu seminaareihin nuoren rakastajansa Klausin luona. Rivien välistä ja yksittäisistä lauseista selviää, että Jarkko tajuaa tilanteen. Hän ei kuitenkaan sano mitään. Hänellä on Ellun maksamia kaapelikanavia ja muutenkin oma paikkansa perheen naisena - paitsi että biologisesti miehenä ja pienempituloisena hän tietää erossa menettävänsä tyttärensä, mitä hän ei halua.

Jarkon ja Ellun suhde on melkein pystyyn kuollut. Aina väliin he kyllä yrittävät elvyttää suhdettaan, tai oikeastaan Ellu yrittää, koska Jarkko selviytyy näinkin, mutta ei heistä oikein ole olemaan yhdessä. Heitä yhdistää lapsi, talo ja velka sekä ajatus muuttaa Ellun äidin, leskenä maalla elävän Elsan taloon, josta Elsa voisi lähteä muualle. Miksi se haluavat maalle, jää vähän epäselväksi, mutta ilmeisesti se olisi Jarkon mielestä heidän lapselleen hyväksi, kun taas Ellu näkee siinä ratkaisun taloudelliseen tilanteeseen.

Ellu ja Elsa eivät tule toimeen. Äiti pitää tytärtään kylmänä ja etäisenä, joka ”aamuisin piirtää kasvoilleen naamion, rajat joiden taakse vieraat eivät pääse”. Elsa ei halunnut lasta, mutta Ellu tarvittiin pitämään mies suhteessa. Lapsessa näkyi ”inhoni, minun vastentahtoisuuteni”. Yhden raskauden Elsa keskeytti ja valehteli sen miehelleen keskenmenoksi. Myöskään ajatus muutosta ei sovi Elsalle.

Elsan suhde omaan edesmenneeseen mieheensä ei ole ollut kovin onnistunut. Kaunis nainen on nainut rikkaan vanhemman miehen, jota Elsa kutsuu ”ukoksi”. Elämä on ollut taloa ja julkisivun näyttämistä. Hänen sielunsa oli tyhjä. Sitä paitsi Elsalla on ollut oma sivurakkautensa, joka on nyt sairaalassa muistia vailla ja jolle hän leipoo piirakoita. Hänellä on ikävä:

”En tiennyt että iho voi kaivata näin, en tiennyt että tahatonkin kosketus kaivaa esiin ihon ikävän, tyhjät yöt vuoteessa, kun kenenkään kädet eivät enää kietoudu vartalon ympärille” (s. 146). 

Rakkaus toiseen mieheen ”näiversi hänet ontoksi”. Avioliitto päättyi jo aikoinaan, kun ukolle tuli ilmiantokirje toisesta miehestä. Ukko lähti ja Elsa jäi yksin. Toinen mies ei koskaan asettunut hänen elämäänsä. Vanhoilla päivillään Elsaa tarvitsee vain hänen kissansa Veikko ja tyttärentytär Emilia (Emppu).

Ellu on ollut lapsena rauhaton, mutta seitsemänvuotias Emppu on sitä samaa toisessa potenssissa. Tuo seitsemänvuotias lapsi on monella tapaa sivuraiteilla. Hän piirtelee ”römpsänkuvia” maahan, syö hihaansa ja häiriköi koulussa. Kotona hän katsoo ja kuuntelee, kun ”äiti huutaa isille” ja väliin näkee heidän ”painivan”. Kun koulukavereille kasvaa sarvet ja niiden nenästä alkaa tulla vaaleaa höyryä,Emppu päätyy sairaalaan. Hänen äitinsä seuraa tätä kaikkea sivullisena.

Lääkärin mukaan Emppu ei voi mennä kouluun. Kun vanhemmista ei ole hoitamaan, hän menee hoitoon isoäidilleen Elsalle.  Sukupolvien sidokset toimivat siis, mutta vanhemmille Emppu on myös Troijan hevonen, jonka mukana myös he ujuttautuvat Elsan kynnyksen ylitse. ”Meidän on muutettava tänne. Emppu ei enää pärjää tuollanoin. Meidän on vain muutettava” (s. 156). Elsa ei kuitenkaan anna periksi: hän hyväksyy lapsensa perheen muuton kotiinsa pakon edessä, mutta kieltäytyy itse muuttamasta pois.

Kaikki sitten kasautuu ja tihentyy, kun Ellu muuttaa maalle äitinsä ja tyttärensä luokse. Jarkko jää vielä kaupunkiin ja samalla entisestään etääntyy vaimostaan. Ellu toteaa talonvaltauksestaan, että ”ei tämä niin vakavaa ole. Ihan luonnollista. Sinun pitää nyt vaan taipua. Niin se menee.” Veikko kuolee ja alkaa sukupolvien välinen loppusota.

Kaikkiaan kirja on kuin tutkielma siitä, miten paha olo kasautuu polvesta toiseen, kun kukaan ei osaa siihen puuttua eikä sitä keskeyttää. Jokaiselle naisista yksinäisyys on ihmisten yhteensopimattomuutta, toiveiden ja tarpeiden vastaamattomuutta, ylipäätään arjen surkeutta. Noinkin voi elää, mutta tarvitseeko niin tehdä? Tarinansa se kertoo lukijaa koukuttavasti. Kirja kantaa alustalähes sen loppuun, jolloin se hajoaa monessakin mielessä.