Kanssakulkijan yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Olen viime aikoina pohdiskellut erään tutkimushankkeen vuoksi, mitä mahtaa olla huono-osaisuus. Peruskysymys on, missä määrin huono-osaisuus on objektiivisesti määriteltävissä esimerkiksi resurssien avulla ja missä määrin ihminen itse määrittää oman huono-osaisuutensa. 

Edellisessä tapauksessa huono-osaisuus on tilastoista laskettava jakaumaluku. Jälkimmäisessä tapauksessa huono-osaisuus on identiteettikysymys, jolloin keskeistä on, miten ihminen itse itsensä määrittää.

Mikko Rimmisen Nenäpäivän päähenkilö Irma on kummankin kriteerin suhteen jonkinlaisessa välitilassa. Hän asuu omassa (vuokra)-asunnossaan Helsingin Hakaniemessä. Hänellä on aikuinen muualla asuva poika, vajaa kolmekymmentä neliötä, jonkinlainen toimeentulo sekä Internet. Luokittelijasta riippuisi mihin lokeroon hänet laitettaisiin. Hänestä ei saa oikein selvää, mikä hän on: kysyttäessä onko hän eläkkeellä, lomalla tai jotain hän vastaa ”en”. 

Oman identiteettinsä suhteen tilanne olisi yhtä lailla hankala. Jossakin marginaalissa hän kulkee ja nukkuu paljon, mutta hän sinnittelee ja pitää kotinsa kunnossa, ja yrittää nähdä elämässään myönteisiä asioita:

”Mikään ei tuntunut erityisen hyvältä muttei toisaalta erityisen pahaltakaan; oli ruokaa, rutiinia, ikkunoita kaksi kappaletta ja ovi josta poistua, iltaiset kävelyt, syksyn sieraimiavenyttävä, sanomalehti, radio, telkkari, tietokonekin.” (s. 40.)

Ei siis tavanomainen yksinäinen masentunut. Hän tarkkailee ja analysoi. Pääsee vielä ovesta ulos. 

Yksinäinen Irma on, selvästi. Hän täyttää päiviään ja yrittää kehitellä olemisia ja tekemisiä. Yksinäisyys-sanaa hän ei juuri käytä, mutta hänen tilankäyttönsä, toimintansa ja tunteensa ovat yksinäisille tyypillisiä. Ainoan kerran tuo Y-sana on käytössä, kun Irma pohtii ihmisten yksinäisyyttä Internetissä. Samalla hän on jotenkin eleetön ja sivullinen.

Sattuma vie Irman Keravalle kukkaa hakemaan, mutta hän päätyy väärään osoitteeseen ja jotenkin tulemisensa selittämiseksi hän selittää olevansa Taloustutkimuksen haastattelija. Tuossa roolissa hän sitten käy eri kodeissa ja saa vastaansa erilaisia elämänkohtaloita ja ihmisiä.  

Suuri osa kirjasta menee noiden matkojen – ihmisten, teiden, talojen, sisustusten - kuvaamiseen. Irma kiintyy ihmisiinsä, mutta saa myös kuraa niskaansa. Periaatteessa samanlaiset kohtaamiset menevät monella eri tavoilla. 

Kirjassa on kaksi käännekohtaa. Ihmisten suhteet alkavat tihentyä kerran, kun Irma saa vahingossa oven nenäänsä. Jo aikaisemminkin ihmiset ovat välittäneet toisistaan ja kyselleet onko kaikki hyvin, mutta nenän kolhiintuminen saa keskeiset ihmiset kantamaan toisistaan huolta. 

Samoihin aikoihin paikallislehteen tulee kuitenkin juttu valehaastattelijasta. Siitä eteenpäin Irma joutuu arvailemaan, kuka on lukenut ja mitä ja kuka yhdistää hänet tuohon juttuun. Tuo kysymys dominoi sen jälkeen jokaista kohtaamista.

 

Lopulta Irma päätyy hautajaisiin, jossa asia nousee kerralla pintaan. Hän pakenee paikalta. Samalla kuitenkin asiat alkavat loksahdella yhteen. Irma kertoo ihmisilleen, mitä on tapahtunut. Ihmiset antavat hänelle tilaa ja tukea. Loppuun tulee iloisia sointuja. Pienet ihmiset kannattelevat toisiaan.

Jälkikirjoitus 

Rimpisen kirja leikkaa elämääni kahdella tavalla. Ensinnäkin 1990-luvun alun lamavuosina olin valmistuttuani työtön. Perheeni elättääkseni ja jotakin tehdäkseni olin Taloustutkimuksella haastattelijana. Se oli melkoinen kokemus. Toiseksi: asun Keravalla. Kirjan kanssa voi kulkea kohti Kalevaa ja pysyä suurin piirtein kärryillä siitä, missä mennään – Mutta minusta kyllä tuntuu siltä, että keravalaiset eivät aja Helsinkiin Lahden moottoritietä :)