Sisällöltään yksinäisempää kirjaa on vaikea löytää kuin Henrik Aallon "Bara lite småskoj..." (Pientä pilaa vaan...). Teksti perustuu kirjoittajan omiin yläastekokemuksiin 1980-luvulla.
Ruotsiksi kirjoitetusta kirjasta bloggaaminen on monella tavalla haastavaa, sillä esimerkiksi silmäily ja tiettyjen kohtien löytäminen on hitaanpuoleista. Sanoja ei samalla tavalla tunnista, vaikka mitään ymmärtämisvaikeuksia minulla ei ollut. Kaikki tässä käytetyt lainaukset ja käännökset ovat hyvin vapaita ja täysin omiani. Virheet ja väärinkäsitykset satakoot pohjattomaan laariini.
Håkan
Kertojana on suomenruotsalainen Håkan (= Henrik), jonka perhe muuttaa takaisin Suomeen Singaporesta parahiksi yläasteen alkuun. "Singapore Sling!"
Koulunaloitus jälleen Suomessa pelottaa heti ensimmäisenä päivänä. Håkan on tottunut kurinalaiseen koulunkäynnin malliin Singaporessa, jossa vanhempia ja etenkin opettajia kunnioitetaan, kuunnellaan ja totellaan. Singaporessa Håkan oli löytänyt lukemisen ja kirjat. Hän jatkoi Suomessakin englanninkielisten kirjojen lukemista välituntisin. "Mitä paskaa sä oikein luet? Jotain homokirjoja!"
Håkan on pelokas ja vähän epävarma itsestään, kuten monet yläasteikäiset ovat. Hän on ylipainoinen, muodista ja merkkivaatteista piittaamaton koulupinko. Miten oivallinen valinta luokan hylkiöksi!
Koulukidutus
Kirja kertoo koko yläasteen ajan jatkuvasta hyvin systemaattisesta kiusaamisesta, kidutuksesta, julmuudesta ja sadismista. Se ei jätä epäselvyyksiä, ei tulkinnanvaraisuuksia. Sen sijaan se nostattaa raivontunteita, omien kouluaikojeni muistoja 1980-luvulta ja helminauhamaisesti kysymyksiä: Miksi? Miksi ei? Miten voi olla mahdollista?
Kiusaaminen alkaa nälvimisenä, haukkumisena ja kaikenlaisena dissaamisena. Se jatkuu nimittelynä, halventamisena, syrjäyttämisenä. Seuraavaksi keksitään uhkaukset, omaisuuden vahingoittamiset ja fyysistyvät väkivaltaisuudet. Iljettävintä mielestäni oli kokonaisten valhetarinoiden sepittäminen kiusatun ympärille: kuinka tämä "håmå" on koskenut kiusaajaa uima-altaassa tai kuinka "pinkon" koulumenestys perustuu vain luunttaamiseen. Valheista muodostuu totuuksia, kun niitä jatkuvasti toistetaan joukkovoimalla.
Yhdessä vaiheessa Håkania oli potkittu niin, että vessassa käynti sattui monta päivää.
Nujerrettu ja epäluuloiseksi peloteltu Håkan alkaa viihtyä parhaiten yksin, ilman härnääjiään ja luokkatovereitaan, kun kukaan ei piikittele eikä tarvitse olla varuillaan. Mitään yksinäisyyden ylittävää tunnetta hänellä ei ole. Hän ei enää tiedä, mitä on hauskuus.
"Miksen jo aiemmin ymmärtänyt yksinäisyyttä ainoaksi ystäväkseni. Miksi kohtelin sitä kuin vihollista?"
Uuden oppilaan ongelma
Uuden koulun aloittaminen tai luokan vaihtaminen on aina sellainen vaihe, milloin riski joutua merkityksi kasvaa. Håkan kuvaili ensimmäisten päivien yksinäisiä, tarkkailuasetelmallisia välitunteja riipaisevasti. Kuinka vaikeaa on saada nopeasti luotua edes auttavaa kontaktia valmiisiin ryhmiin ja rintamalinjoihin. Mihin sijoittua edes teoreettisesti?
Muistan omalta kouluajaltani sen, että luokkaan kesken lukukauden muuttaneet joutuivat herkästi erityisasemaan - osa hyvässä ja osa pahassa. Uuden oppilaan tulo heilautti koko luokan asetelmia: mihin väliin tulokas loksahtaakaan.
Ei voi olla sattumaa, että usealla uudella oppilaalla esiintyi samansuuntaisia hankaluuksia. Oman paikan hakemiseen täytyi käyttää kyseenalaisia erottumisen keinoja ja huomiohakuisuutta, joka usein takasi aseman villeimmässä, kingeimmässä ja itse itsensä jalustoimassa ringissä. Joskus mietin sitäkin, oliko muuton syynä jotkut aikaisemmassa koulussa jo ilmenneet ongelmat, joita ei paikanpäällä ikinä ratkaistu.
Uudet hiljaiset joutuivat helposti syrjään. Ja kiusatuiksi.
Aikuiset aistimattomat
Pihisin kiukusta kirjan opettajia kohtaan. Håkanilta tentattiin ensimmäisinä oppitunteina yhtenään "millaista Singaporessa oli, ai koulupuvut haha..." Jatkossa Håkania käytettiin englannintunneilla kävelevänä sanakirjana. Opettajien pitäisi tietää tällaisen erityiskohtelun aiheuttavan epätasapainoa herkissä oppilassuhteissa ja -tasapainoissa.
Opettajan tulisi ymmärtää, nähdä ja aistia, onko toinen myötämielinen jakamaan kokemuksiaan. Koulutetun kasvattajan tulisi tietää, miten toimia tällaisessa tilanteessa; kuinka mahdollistaa varovaisesti nuorten ihmissuhteiden synty, eikä käyttää toista oppituntien keventäjänä tai oman työn helpottajana, vaikka se kuinka tuntuisi kiinnostuksen osoitukselta.
Håkanin saama tuki opettajilta oli muutenkin olematonta. Kiva-kouluja tai sovitteluja ei tuolloin ollut, kiusaamisesta ei ääneen puhuttu, kanneltu ei. Opettajat tuntuivat täysin kykenemättömiltä huomaamaan, mitä heidän silmiensä alla oikeasti tapahtui. Jotenkin tuntui, kuin he olisivat itse olleet kiusaamisen mahdollistajina. Oliko heistä puolitietoisesti parempi se, että viha ja halveksunta kohdistui yhteen oppilaaseen kuin kenties opettajaan tai opetukseen.
Håkanin hätää, edes kahta itsemurhayritystä, ei huomattu missään vaiheessa kotona - tai sitä ei haluttu omien kiireiden keskeltä nähdä. Isä oli aina työmatkoilla, ja äitikin teki pitkää päivää. Håkanin illat kuluivat synkissä ajatuksissa. Metallimusiikki lohtuna.
Kirja sijoittuikin suuremmaksi osaksi koulupäiviin ja -matkoihin. Jotkut oppilaat kohtelivat häntä ihan ihmisiksi ollessaan yksin koulun ulkopuolella. Kun kiusaaminen vähitellen tiivistyi koko luokan rintamalinjaksi yhtä vastaan, käänsivät nämäkin hänelle selkänsä.
Empatian esiinpurskahduttamista kaikille
Håkan kuvailee itsevihaansa, mitättömyyttään, rumuuttaan, nolluuttaan, näkymättömyyttään, yksinäisyyttään aikuisen kertojan äänellä. Pienen pojan näkökulma ei oikeastaan suoraan kuulu, sillä tapahtumat vaikuttavat osin hyvin kypsästi analysoiduilta. Paluu menneisyyteen ei varmasti ollut kirjoittajalle helppoa. Kevätjuhlan todistustenjaon jälkeen ysiluokkalainen käveli pois koulusta taakseen vilkaisematta ja vannoi: "tänne en palaa enää koskaan."
Håkanin tunteet, johtopäätökset ja toiminta tuntuvat ymmärrettävän loogisilta. Lukijana en voinut olla miettimättä, miten itse olisin vastaavanlaisessa tilanteessa reagoinut. Toisaalta kirja herätti valtavan halun puuttua ja ottaa ohjat omiin käsiinsä! Ymmärrä hei Jaana - tämä tarina oli jo, kyseesä on vain kirja, tällaista se oli silloin kasarikoulussa. Pystyin vain siirtämään kirjan sivuun hetkeksi. Seuraavaksi mietin, onko pahin kiusaaja kaikista eli Leo lukenut kirjaa. Onko hän kuulolla!
Kunpa näin vaikuttava kirja käännettäisiin suomeksi. Mielestäni kaikkien koululaisten, vanhempien ja opettajien tulisi lukea se - ei viihteen vaan oppimisen vuoksi. Tämä kirja toimii empatian (tai vihan vääryyttä kohtaan) ryöpsäyttäjänä aivan eri tasolla kuin Enkeli-Elisat tai julkkisten lööpeissä poraamat koulukiusausmuistelut. Kirjan jälkipyykiksi voitaisiin kehittää erilaisia malleja ja vertaistukea, joita jakaa netissä.
Kolmen vuoden kärsimyksen loputtua jäljellä ovat vain seuraavat ajatukset:
"Vad jag såg var ett hjärta som dött, trots att det fortfarande slog.
Vad jag såg var en hjärna som slutat tänka, fast den tänkte för mycket.
Vad jag såg var ett liv utan värde, utan innehåll.
Vad jag såg var en ensam man, som ville men inte vågade dö"
"Näin sydämen, joka löi, vaikkakin oli kuollut.
Näin mielen, joka oli lopettanut ajattelemisen, ollen täynnä ajatuksia.
Näin arvottoman elämän, ilman sisältöä.
Näin yksinäisen miehen, joka halusi kuolla. Muttei uskaltanut."
Kiitos Jaana ihan älyttömästi!! Tää kirja on pakko päästä lukemaan, kun kerroit siitä niin hyvin. Oon ite vielä yläkoulussa ja kohtaan sielä kiusaamistilanteita aina välillä. Tai en itse, mutta näen niitä. Yritän olla aina heikomman, kiusatun puolella, mutta se ei aina riitä. Kiusattu saattaa joskus jopa ottaa siitä avusta itteensä. Koulu, jota mä käyn, on pieni. Noin 130 oppilasta ylä-asteella, joka tarkottaa sitä, että kiusaamistakin on vähemmän. Ei suhteessa suurempiin kouluihin, mutta jos vertais vaikka pääkaupunkiseudun yläkouluihin joissa on -no en tiedä paljonko- mutta enemmän oppilaita niin sielä kiusaamistilanteet ja kiusaaminen on jokapäiväistä.
VastaaPoistaOon samaa mieltä sun kans siitä, että joku kiusaamista käsittelevä kirja pitäis kaikkien lukea. Kun niitä kirjalistoja äikän tunnilla jaetaan niin eiköhän sinnetämmönenki kirja mahtuis. Joku, joka kertois tosissaan niistä kiusatun tunteista eikä mitään tylsää sensuroitua lässynlää versiota. Vähän harmi, kun tätä kirjaa ei vielä oo suomeksi. Oon opiskellu ruotsia 4 vuotta, mutta ei se vielä mihinkää kirjan lukemiseen riitä. Mutta toivossa on hyvä elää, ehkä mä ja muut yläkoulun oppilaat saadaan lukee tää vielä joskus suomeksi. :)
Kiitos vielä tästä postauksesta!
Hei edellinen Anonyymi! Ihailen rohkeuttasi puolustaa kiusattuja. Itse olen jo keski-ikäinen nainen, joka edelleen muistelen oman luokkani kiusattuja, usein juuri sellaisia, jotka tulivat uusina oppilaina "sotkemaan" vanhan ryhmän nokkimisjärjestystä. Itse yritin aluksi jokaiselle näistä olla ystävä (en jalouttani vaan koska olin itsekin melko yksinäinen), mutta kun kiusaaminen jatkui, käänsin selkäni kuin en olisi nähnyt sitä. Pelkäsin kiusaamisen laajentuvan itseeni, ja oikeastaan ihmettelin, miksei niin ollut jo käynyt. Sain koko kouluaikani olla jotakuinkin rauhassa, vaikka olin ujo, epävarma lukutoukka. Muisto kiusatuista ja omasta raukkamaisuudestani vaivaa minua edelleen.
VastaaPoistaKiitos Anonyymit hienoista kommenteistanne!
VastaaPoistaKiusaamisen puolustaminen vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin kiusaaminen ja sen hyväksyminen. Toisaalta on ymmärrettävää sekin, ettei meillä kaikilla voi olla rohkeutta nousta tällaista toimintaa vastaan.
Jos olisin nyt tällä nykyisellä tiedolla ja elämänkokemuksella varustettuna oppilaana jossain koulussa, jossa tajuaisin systemaattista kiusaamista, niin varmaankin kirjoittaisin opettajille nimettömän kirjeen, jossa kertoisin siitä, mitä olen havainnut.
Ainakin oman tytön koulussa Kiva-koulu toimii. Toimintatapojen soisi laajenevan kaikkiin kouluihin.
Vanhempien tulisi myös olla kärryillä lapsensa fiiliksistä ja tekemisistä. Luin muuten vuosia sitten Myyrmannin pommin räjäyttäjän isän Armas Gerdtin kirjan "Petrin matka Myyrmanniin", jota myös suosittelen luettavaksi. Ainakin vanhemmille. Siinä konkretisoituu se, kuinka myös kotonaan voi olla hyvin yksinäinen.
Vanhempien on ilmeisesti vaikea uskoa, että oma lapsi kiusaa toisia. Tällainen kieltäminen on kai luonnollista, mutta uskoisin kiusaajienkin loppuelämän kannalta olevan parasta se, että toimintaan puututaan ja se loppuu.
Toivoisin, että nettiin saataisiin vertaistukea kiusatuille. Neuvoa, kokemusten jakamista ja apua.
Aurinkoista syksyä :)
Jaana
Kiusaajat ovat yleensä taitavia, kiusatun takana kulkevia, ettei kukaan huomaa.Sitten nimittelevätja kun vähän syrjemmäs sattuvat yhtä aikaa käydään jopa kiinni,esim. vessat on pahoja paikkoja siellä kastellaan lavuaarissa pää ja vaatteet.MEIDÄN KOULULLA OLI TULLA PAHA VAHIN KO KUN OLI TULIKUUMA VESI KRAANASSA JA SINNE LAPSEN PÄÄ VÄKISELLÄ TYÖNNETTIIN.Sitten sanotaan katuvana,etten tarkoittanut .Ei varmaankaan tarkoittanut ,mutta niin voi käydä,sillon päästiin pelkällä säikähdyksellä..Kiusaajat on niin ovelia ja kiusattava on arka.Väli tunti valvontaa täytyis lisätä mielestäni ,ainakin sellaisiin nurkkapaikkoihin johon ei näe........Turvallista syksyä kaikille.
VastaaPoistaKiitos kommentista. Vessojen tulisi olla sellaisia yksittäisiä koppeja, eikä mitään pimennossa sijaitsevia "avovessoja". Ihan perusjuttuja, joilla estetään typeryyksiä.
VastaaPoistaTuollaisesta toiminnasta tulisi kyllä raportoida viipymättä. Tänään viimeksi luin lähikoulun lukuvuosisuunnitelmaa ja Kiva-koulukäytäntöjä. Niitä tulisi soveltaa kaikissa kouluissa.
Jaana