Harvoin kirjan kansikuvan luoma tunnelma ja kirjan juoni kytkeytyvät toisiinsa yhtä hyvin kuin Marjo Niemen kirjassa Juostu maa. Katsomalla kannen kuvaa voi oikeastaan kuvitella suuren osan kirjan sisällöstä.
Kirja rakentuu kymmenvuotiaan tytön ja hänen keski-ikää lähentyvän enonsa toisiinsa niveltyvistä ja osin päällekkäisistä kertomuksista. Luvuissa he ovat vuorotellen kertojia. Kumpikin on omalla tavallaan yksinäinen ja ulkopuolinen.
Kirja sijoittuu Lasse Virénin mitalijuoksujen aikaan, 1970-luvun lopulle tai 1980-luvun alkupuolelle. Tilaa ja olemista määrittää tehdas.
Samalla kirja paikallistuu suomalaisen yhteiskunnan yhteen käännekohtaan, jossa teollisen ajan taantuma ja perinteisen kulttuurin muutos kytkeytyvät yhteen. Hyvä symboli tuolle ajanjaksolle on lenkkeilijä.
Olen joskus haastatellut vanhoja ihmisiä siitä, kuinka hämmästyttävä asia lenkkeilijä tuolloin oli. Maaseudulla heitä kutsuttiin tyhjänjuoksijoiksi erotukseksi tulokseen tähtäävästä urheilijoista.
Tämän kirjan päähenkilöt eivät kuitenkaan ole tyhjänjuoksijoita, vaan tyhjään juoksijoita. He juoksevat tai ovat juosseet, koska se tuo heidän elämäänsä sisältöä ja mielekkyyttä täyttämällä sen tyhjyyttä.
Kymmenvuotiaan tytön nimi on Syksy, jonka nimeen liittyvä vuodenaika on muuten taitavasti leivottu sisään kirjan kanteen. Hän on itsenäinen ja omapäinen, välillä myös väkivaltainen. Jos käyttäytymiselle täytyy hakea selitys, se voisi olla perheen tilanne. Vanhempien yhdessäolossa on ongelmia, äiti itkeskelee ja isä kuljeskelee.
Rivien välistä voi päätellä, että isällä on joko mielenterveys- tai alkoholiongelma. Sosiaalinen normisto on tiukka ja julkilausuttu: kehuminen aiheuttaa ylpistymistä ja meikkaava tyttö on huora.
Syksy valvoo välin öisin, lukee – myös aikuisten kirjoja – ja pitää juoksemisesta. Jos on mahdollista, hän menee metsään, samoin kuin joidenkin muiden yksinäisyyskirjojen henkilöt tämän blogin aikaisemmissa kirjoituksissa. Hän on sitkeä sissi. Kun hänen suksensa katkeaa mäenlaskussa, hän on niin vihainen, että hiihtää sisälle keittiöön yksi suksi jalassa.
Isä ratkoo tyttärensä käyttäytymisen ongelmat perinteiseen suomalaiseen tapaan raahaamalla lapsia hiuksista yläkertaan. Väkivaltaa kuitenkin rajoittaa se, että isä tietää tyttärensä juoksevan. Niinpä hän ei revi niin pahasti, että nilkat vääntyisivät. Mutta ei isä yksin paha ole. Hän opettaa lapsilleen luontoa ja yrittää parhaansa.
Syksyn puheet ja ajatukset on kirjoitettu hyvin joka toiseen lukuun. En kuitenkaan tunnista siinä kymmenvuotiaan ääntä. Hän on ylikypsä ikäisekseen; kukaan ei havainnoi noin tarkoin omaa ympäristöään ja muiden ihmisten toimintaa tuossa iässä. Itse asiassa kymmenvuotias Syksy tekee sen paremmin kuin 44-vuotias Juho.
Kalevi on puolestaan hänen enonsa, joka on hiljakseen muuttunut poikamiehestä vanhaksipojaksi. Hänen aikaisempi tavoitteensa oli tulla pitkänmatkanjuoksijaksi, mutta haaveet jäivät toteutumatta. Kalevi itse syyttää valmennuksen puutteita ja huonoja kenkiä.
Hänen elämästään puuttuu selkeä tavoite, ja hän on huolissaan elämänsä suunnasta ja hallinnasta. Kuten tutkimusteni yksinäiset, hän hakee elämälle sisältöä tekemisestä, joka täyttää tyhjää aikaa. ”Sitä yrittää pysyä toimeliaana, rassata autoa, ja pitää paikat siistinä. Sienestää ja marjastaa, … kaikkea sitä on keksinyt kun on ollut pakko” (s. 45). Mutta yksinäisyydestä nousevat ajatukset vaivaavat, ”ne tulevat perässä kuin paarmalauma”.
Siskontyttären ja enon tarinat kytkeytyvät yhteen kirjan avainkohtauksessa, jossa Kalevi tarjoutuu Syksyn valmentajaksi:
”…. kysyin, josko se haluaisi alkaa juosta tavoitteen kanssa. Kyllä se toljotti minua pitkään. Minä ehdin hunteeraamaan että onko se mykkä, kun muistanut ainuttakaan kertaa kuulleeni sen puhuvan. Se oli hiljaa ja toljotti minua niin kauan kuin, että minä ehdin luvata sille lenkkitossut … . Sitten se ynähti jotain, minkä minä tulkitsin sillä tavalla että se suostuu” (s. 31).
Sekä Syksylle että Kaleville juokseminen muodostuu elämää rakentavaksi tekijäksi. Sen sijaan että Syksy kulkisi yksin metsässä, hän täyttää aikansa juoksemalla: ”se on hyvä, on jotain tekemistä”. Samalla hänen oman elämänsä hallinta paranee, ja Kalevi puolestaan saa jotakin tekemistä. Hän löytää myös kissanpennun, jonka ottaa omakseen. Hänen elämänsä muuttuu vanhojen pohdinnasta ja nykyisestä puuhailusta vähän enemmän eteenpäin katsovaksi.
Mutta sitten tapahtuu ikävä asia. Se on ollut ilmassa jo jonkin aikaa. Molempien maailma järkkyy.
Jälkikirjoitus
Niemen esikoiskirja on jälleen yksi osoitus siitä, että olisi tässä voinut viime vuosina lueskella muutakin kuin tutkimuksia. Paljon tunteita ja tilanteita on jäänyt lukemalla kokematta. Toisaalta yksinäisyyskirjallisuuden lukeminen on jo tuottanut monta uutta kokemusta sekä kirjallisuudesta että kirjallisuuden tutkimuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti