Vähän kirjasta ja sapluunasta
Valitsin ensimmäisen yksinäisyyskirjan sattumanvaraisesti erään kirjastovirkailijan koostamalta listalta. Rauha Kejosen "Toisenlainen elämä" ei olisi ilman listasijoitustaan ikinä valikoitunut lainauksiini kirjastossa ja jos nyt olisikin, niin lukematta olisi jäänyt muutaman sivun jälkeen.
En tapaa lueskella näin yksitotisia, pienimuotoisia ja vähäeleisiä kirjoja, joissa pysytellään lähinnä päähenkilön päässä, alueellisesti ja ajallisestikin hyvin rajatussa tilassa. Kejosen teksti on helppolukuisen selkokielistä, mikä sopii näiden yksinäisyyskuvien vakavamieliseen ja sisäänpäinkääntyneeseen tunnelmointiin.
Sapluunani yksinäisyyskirja-analysointiin ei ole mitenkään valmis, mutta yritän pääosin pidättäytyä perinteisestä kirja-arvostelutyylistä ja pureutua selkeästi yksinäisyyden teemaan ja sen kuvaukseen. Kirjan juonesta paljastan vain punaisimman langan.
Vittumainen Sakari ja vikkelä-älyinen Eelis
"Toisenlainen elämä" kertoo jossain Savon syvämaalla yksinasuvasta eronneesta miehestä, jonka pihakaivon vedellä havaitaan olevan nuorennuttavia ja terveennyttäviä vaikutuksia. Koko elämänsä altavastaajana räpiköinyt Sakari pääsee kesäiseksi hetkeksi osalliseksi suosiosta ja sankaruudesta. Vesihuijauksen takana on toinen erakko, naapurin vikkelä-älyinen Eelis, jota Sakari salaa ihailee ja kadehtiikin. Eeliksen motiivit jäävät pimentoon, mutta hänen hulluutensa on hyvin helposti tarttuvaa sorttia.
Sakari on vittumainen mies, eikä ole mikään ihme, että hän asuu yksin mökissään synkkien ajatustensa kanssa. Oli hän sentään päässyt kerran naimisiin ja tullut klassisella e-pilleritempulla huijatuksi tyttären isäksi. Sakari kuitenkin katuu perheytymistään ja ajattelee entistä vaimoaan ja lastaan ilman minkäänlaista positiivista tunnesidettä. Hän halveksii, moittii ja syyttää. Naiset - ne on huoria kaikki.
Toisaalta Sakari nauttii loistonsa hetkistä, kun väki jonottaa juodakseen ihmevettä hänen kaivostaan. Hän jopa valehtelee, keksii toimittajille enkelitarinoita, joihin alkaa uskoa itsekin, vaikkei edes usko itseensä.
Yksinäisyyden ja yksinolon ymmärrykseen
Sakari herätti mielessäni ristiriitaisia ajatuksia ja alkukantaisia pohdintoja siitä, ansaitseeko joku yksinolon. Onko olemassa raja, jonka jälkeen ihminen muuttuu mahdottomaksi tapaukseksi epäyksinäisyydelle. Entä jos ikävälle luonteelle on hyvä syy, onko ihminen tällöin syyntakeeton yksinäisyyteensä ja tulisi pelastaa. Ovatko kaikki yksinäiset edes yrittämisen arvoisia? Voiko näin ajatella?
Sakarin äkkiväärälle luonteelle ei löydy helppoa selitystä. Ehkä hän koki jääneensä näkymättömäksi ja arvovallattomaksi karismaattisen isän varjoon, tuli koulussa nynnytellyksi ja myöhemmin murskaantui "tyhmien ja julmien" naisten jalkoihin. Siellä jossain on alkanut pyöriä kiihtyvällä tahdilla negatiivisen ajatusmallin spiraali, joka on pureutunut jo niin läpitiukkaan, ettei sen irtoamisesta ole helppoja luuloja tai harhaisia odotuksia. Sakarilla itselläänkään.
Sakarin yksinäisyyttä on ajoittainen vihlaiseva naisenkaipuu, joka haihtuu kuitenkin ymmärrykseen rakkauden vastaanottamisen mahdottomuudesta. Sakari muistelee, kuinka perheellisenä hänelläkin oli "koko ajan suoja ympärillään, ja kuinka oven suljettuaan näkymättömät langat sitoivat hänet perheenjäseniinsä. Asiat saivat eri hohteen, kun nainen oli jakamassa ne hänen kanssaan."
Sakari epäilee välillä muuttuneensa näkyväksi vain Eelikselle. Hänen äänensä käheytyy pitkien puhumattomuuksien aikana. Välillä hän testaa pulssiaan: onko epätodellinen olo merkki siitä, että hän onkin kuollut. Ajatus tyhjyydestä kuitenkin myös lohduttaa: "tyhjyyden voi näyttää kenelle hyvänsä, kukaan ei voi sitä turmella eikä ottaa siitä mitään pois."
Yksin mutta sisässä
Kirjailija Tomi Kontion Hesarissa julkaistuun tekstiin yksinäisyydestä viitataan blogissa Tietoinen läsnäolo, josta linkki Kontion kirjoitukseen ei kuitenkaan vie kuin Hesarin Digilehteen. Kontion mukaan "luonnossa ei synny oikeaa erillisyyden tunnetta, koska luonto kahmaisee ihmisen sisäänsä. Metsässä voi olla yksin vain metsän kanssa yhdessä."
Sakarin elämää värittävät vedenkannon ja kaivon lisäksi ympäröivä kotimetsä ja kaikki metsän linnut, erikokoiset nelijalkaiset ja jopa isännän imemiseltä rauhaan jättävät hyttyset. Jos Kontion väitteeseen on uskominen, niin ei Sakari ole yksin, vaan hän on "sisässä". Mielestäni Sakarin yksinäisyys onkin suurelta osin vapaavalintaista yksinoloa, jossa väliin pilkistää ripauksia kaipuuta toisesta, toiseudesta ja toisenlaisuudesta. Näille mahdollisuuksille kirjailija Kejonen jätti tarinan lopussa niin sanotusti kaivon kannen auki.
Kirjailija Kontion kuvaus matkustamisesta perheenisiydestä yksinäisyyteen sormia napasuttamalla simsalabim on mielestäni ohut ja kehittymätön. Löytyisiköhän Kontiolta mitään paksumpia yksinäisyyskriteerejä täyttävää kirjaa?
Tuossa tarinassa on kaikki suomalaisen yksinäisyyden peruspalaset, kun ajatellaan tunteita, tiloja ja tekoja. Tunteissa on katkeruutta ja hylätyksi tuloa, tiloissa metsää ja kaukana poissa oloa, ja tekojen jääminen useimmiten ajatusten tasolle: hän kaipaa naista, mutta ei oikeastaan tee mitään sen tavoitten saavuttamiseksi. Juho Saari
VastaaPoistaOli jännä kokemus lukea kirjaa teemalasit silmillä. Yleisarviona voisin sanoa, että kirja oli tasoltaan keskinkertainen, tyyliltään rosoinen ja ilmaisultaan osin kliseinen. Mutta kuten joskus vaistomaisesti inhoaa hyvinnäyteltyä julmuria elokuvissa, syntyi tässäkin kirjassa (negatiivisiä) tuntemuksia päähenkilöä kohtaan. Eli kirjoittaja onnistui kutittamaan jotakin osaa tunnevalikossa, minkä voi kai määritellä onnistumiseksi.
VastaaPoistaJouduin säätämällä säätää itseni ymmärtäjämodeen, sillä Sakari ei herättänyt minussa mitään luontaista sympatiaa. Minulle tekee varmasti kokonaisvaltaisesti terää perehtyä tähän aiheeseen, ja etenkin hakea selitystä, ymmärrystä ja miksei myös muutosta - itseeni.