Kermaviilin yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari


Väitin Helsingin Sanomissa 22.3.2013, että Kari Hotakainen on Suomen paras yksinäisyyskirjailija. Asiasta pyydettiin Hotakaiselta kommenttia ja hän vastasi ensin hiukan vähätellen ja vältellen, mutta tiivisti sitten: ”Yksinäisyys luiskahtaa kuvaan mukaan luontevasti kuin kermaviili kalan kanssa.”

Hotakaisen uusimmassa kirjassa yksinäisyys ja elämä löytävät toisensa uudestaan.

Kantajan päähenkilö on teoreettisen filosofian maisteri, joka ei ole löytänyt paikkaansa akateemisessa yhteisössä ja on yksinäistynyt yksiöönsä. Ja kun ei löytynyt koulutusta vastaavaa työtä, hän alkoi etisiä luonnettaan vastaavia tehtäviä, joista koulutuksesta ei ollut haittaakaan. Suurimman osaksi nimettömäksi jätetty mies on nimeltään Timo Kallio: nimi paljastuu vasta kirjan loppupuolella vähän vahingossa poliisin sitä kysyessä.

Kymmenien pienten ja suurten mutkien jälkeen Kallio on päätynyt hautausmaan määräaikaiseksi hoitajaksi siistimään nurmikkoja ja auttamaan hautojen kaivuussa. Siellä hän muiden tehtävien ohella kantaa yksin kuolleita ja saattajatta jääneitä vainajia hautaan. Heitä on yhä enemmän ja heidän viimeinen matkansa on aina sama:

”Yksineläjät, syrjäytyneet ja alkoholistit kaatuvat, maatuvat ja kupsahtelevat minne sattuu ja löytyvät ojista, vuokrayksiköistä, ravintolan takapihoilta, metsistä, navetoista, pelloilta ja kauppakeskusten penkeiltä. Sitten heidät kärrätään kylmään ja sosiaalitoimi maksaa mahdollisimman halvat maahanpanijaiset.”

Paremman tekemisen puutteessa hän alkaa kirjoittaa yksinäisten vainajien muistokirjoituksia. Eräiden kohdalla hän tekee vähän taustatöitä, toisten osalta hän kehittää tarinan kokonaan omasta päästään.

Kallio oman elämän polussa on joitakin avaustapahtumia, jotka ovat määrittäneet tulevaa.


Työllistymisen kannalta hankala koulutusala on niistä yksi, toinen on hänen kouluaikojen rakkaus Hannele, josta Timo ei ole koskaan päässyt ylitse.  Hän tulkintansa on, että hän oli Hannelelle liian tylsä nörtti.  Muutaman yrityksen jälkeen Timo tavoittaa Hannelen puhelimitse. Nainen ei oikein muista Timoa eikä myöskään hänen elämänsä ole kunnossa. Hannele vaikuttaa kapakkaruusulta tai narkomaanilta. Timo lähettelee hänelle tekstiviestejä ja yrittää saada yhteyden.

Timo tajuaa menettäneensä otteensa arkeensa ja elämäänsä. Yksinäisyys on ottanut pikku hiljaa siitä vallan:

”Olin harhaillut kaupungissa, käynyt joskus kauan sitten kapakoissa, kävellyt päämäärättömästi siellä täällä, käynyt uimahallissa lähinnä saunan takia. Yksinäisyyteni oli maalannut minut nurkkaan, jota en edes käsittänyt nurkaksi, se nyt vain sattui olemaan paikka, joka oli langennut minulle elämänkulkuni sivutuotteena.”

Kuten aikaamme kuuluu, hän alkaa pohtia, minkä diagnoosin yksinäinen saa. Hän kuvittelee luokituksensa:

”muistopuheiden kirjoittajat:  yksinäisyyteensä tuupertuneet, kohtalaisen kirjoitustaidon omaavat yksineläjät, jotka ovat alttiita keskivaikealle masennukselle. Sekoavat ennen pitkää tuntemattomien vainajien elämään eivätkä osaa sieltä ulos.”

Hän säikähtää tilannettaan ja yrittää rakentaa arkeaan kääntymällä lääkärin ja psykologin puoleen. Paremman ratkaisun puuttuessa hän alkaa hakeutua ihmisten ilmoille ja päätyy muun muassa koirapuistoon, jossa hän määrittyy nopeasti ensin eronneeksi (mitä ei ole) ja sitten yksinäiseksi:

”Moni yksinäinen saa lohtua koirasta, nainen sanoi ja katsoi minua niin kuin katsotaan pieniä hellyyttä herättäviä eläimiä.” Myös mielikuvituselämä Hannelen kanssa valtaa mielen. Unelma olisi ollut päätyä teoreettisen filosofian professoriksi ja jakaa elämä Hannelen kanssa. Aamulla on kuitenkin vain hän.

Sitten Hannele vastaa tekstariin ja tarina saa uuden käänteen. Hannele pyytää hakemaan. Hänen olisi pitänyt olla Vantaan Korsossa, Kelatiellä, teollisuuskiinteistöön rakennetusta narkomaanien kämpässä. Hannelen sijasta vastassa oli kuitenkin poliisi. Monta kysymystä ja vähän vastauksia. Lopuksi on kuitenkin oikea aika kohdata Hannele kasvoista kasvoihin.

Jälkikirjoitus

Kirjassa väitetään kokemusperäisesti yksinhautaamisen yleistyneen. Tutkimuksista asiaa voi aavistella mutta varmaa tietoa ei ole. Tiedämme että hautajaisten saattoväki on jatkuvasti pienentynyt, mutta seurakunnat raportoivat keskiarvot, eivät yksinhaudattujen määrää. Saattajien määrä hautajaisia kohden on laskenut 43:sta vuonna 1999 35:een vuonna 2013. Tämä kertoo paitsi yksinäisyydestä myös eliniän pidentymisestä. Tarkemmat luvut löytyvät yllä olevasta kuviosta (klikkaa suuremmaksi).