10.5.2015

Isoa yksinäisyyttä



Kirjoittanut: Juho Saari

Ylipaino on yksi nyky-yhteiskunnan niistä ongelmista, josta käytävää keskustelua varjostaa häpeä. Terveystieteilijät ja mediakeskustelijat tulkitsevat ylipainon terveysongelmaksi, ja ylipainoisuus nähdään enimmäkseen tahdonvoiman puutteena. Sen ympärillä pyörii valtava bisnes. Viime vuosina teema on vallannut myös television.

Yksinäisyyden suhde painoon on moniulotteinen. Yhteys näiden kahden välillä on vahva, joskin se näyttäisi olevan U-kirjaimen muotoinen: yksinäisyydestä kärsivät joko liikkuvat tai syövät paljon. Kummassakin tapauksessa yksinäisyyteen liittyvää tunnetta yritetään lievittää. Kirjallisuudessa tärkein yksinäisyyttä ja ylipainoa yhdistävä yhdistävä mekanismi näyttäisi olevan lohtusyöminen.

Pekka Hiltusen romaanin  Iso päähenkilö Anni Kanto on ylipainoinen lohtusyöjä. Lähestyessään neljääkymmentä hänellä ei ole perhettä eikä työtä, eikä rahaa:

”Olen 37-vuotias, perheetön, rahaton, työtön, tulevaisuudesta on vaikea sanoa onko sitä, ja viimeiset kaksi kuukautta elämästäni ovat kuumottava avohaava. Mutta asunto minulla on. Minulla lähikauppa, josta voin kantaa itselleni vähän liikaa tavaraa ja ruokaa.”

Kaikkiaan hänen tilanteensa on surkea kahdesta akateemisesta loppututkinnosta huolimatta. Selityskin on Annille selvä: hän on ylipainoinen, ISO nainen, jonka elämän kaikkia alueita – suhteita asumiseen, miehiin, työhön, vanhempiin, ystäviin – määrittää ylimääräiset kilot. 

Anni on aina ollut lihava. Koulussa häntä nimiteltiin ja kiusattiin kaikilla mahdollisilla nimillä. Hän yksinäistyi, sillä herjat ”alensivat minut yhä uudelleen niin opettajien, uusien oppilaiden kuin vanhempieni silmissä-” Ja lisää kiloja tulee joka vuosi siitä, että Anni sekä nauttii syömisestä että reagoi vastoinkäymisiin syömällä lisää. 

Ruoka on jokapäiväinen pienen onnen ja epäonnen lähde. Kun työ menee, hän syö. Kun suhde ei toimi ja päätyy eroon, hän syö. ”Kun mies jätti, vain kolmen viikon yhdessä asumisen jälkeen, söin kuin saalistava eläin. Söin itseni turraksi, melkein niin että meni taju.”  Kun häntä loukataan kadulla, hän syö. Kun hän on yksin, hän syö. 

Syöminen lohduttaa. Mitä vakavampi ongelma tai vastoinkäyminen, sitä enemmän ruokaa: kirjan tapahtumien kiloja on kertynyt 168 sentin vartaloon 138 kiloa. Laskin hänelle painoindeksi BMI:n arvon ja se on 48.9, mikä tarkoittaa ”sairaalloista lihavuutta”. 

Anni on tiedostanut tilansa ja hakeutunut painonhallintaryhmään. Se on oikeastaan hänen elämänsä ainoa jäljellä oleva ystäväpiiri. Muut ystävyyssuhteet on ylipaino vienyt tavalla tai toisella.
Syömisestä saatu nautinto korvaa myös seksin, jota ylipainoinen nainen saa vähän, lähinnä satunnaisesti kapakasta, viimeisen tunnin ylijäämänaisena. Syöminen myös eristää:

”Meillä on lukemattomia syitä olla menemättä ihmisten ilmoille. Ei jaksa, ei kehtaa, ei uskalla. Siinä on rajansa kuinka usein haluaa kovistella itseään muiden joukkoon. Sitä tyytyy yksinoloon, koska yksin elämisessä on hienot hetkensä ja arvokkaat puolensa.” 

Kaikkineen Annilla ei mene hyvin, ei ole mennyt pitkään aikaan. Opiskeluaikana hän pärjäsi jotenkuten mutta sen jälkeen elämässä on ollut alamäkeä ja lisäkiloja.

Yritys asettua Helsinkiin epäonnistuu, ja hän päätyy taas lähtöpisteeseensä, Armonkalliolla olevaan yksiöönsä Tampereelle, jossa elämä on siedettävää sinnittelyä. Siinä auttaa hänen vuokraemäntänsä, jonka kanssa hän jossakin määrin ystävystyy. Rasvan alla on lämmin sydän. 

Anni on tajunnut tärkeän asia. Ylipainossa ei ole niinkään vaarallista se, mitä rasva tekee terveydelle. Hän on tutustunut aihetta koskevaan tutkimukseen ja havainnut, että ylipainon terveysvaikutuksia on liioiteltu. (Tässä hän on muuten asiallisesti oikeassa). Paljon vaarallisempaa on kuitenkin se, että ylipaino määrittää ihmisen elämää. Siitä tulee hänen identiteettinsä, jonka lävitse sekä muut ihmiset määrittävät hänet että hän määrittää itsensä.

”Kun lihavalle ihmisille annetaan vain yksi tie, laihtuminen, tulla muiden hyväksymäksi ja päästä terveyden kirjoihin, se luokittelee hänet heti ihmisenä keskeneräiseksi. Hänen elämänsä on ainaista odotusta, vajaampaa ja vähäisempää kuin hoikilla”.

Kirjan perustarina rakentuu tuon perusoivalluksen ympärille. Anni haluaa lihaville oikeuden samaan elämään kuin muillekin. Hän protestoi sekä laihdutusryhmänsä tavoitteenasettelua että terveysministerin politiikkaa, joka näkee ylipainon ongelmana tai kansansairautena. Hän myös ylittää kehostaan aiheutuvan häpeän ja puhuu suunsa puhtaaksi julkisessa seminaarissa.

Kaiken alla ja päällä on kuitenkin lihavuuden stigmasta aiheutuva yksinäisyys, joka määrittää kaikkea olemista ja tekemistä joko näkyvästi tai näkymättömästi:

”Yksinäisyys on veitsi, jota kantaa mukanaan. Välillä se pysyy tupessaan ja vain tuntuu pienenä painalluksena mielessä. Toisiaan se lipsahtaa esiin ja leikkaa ja puhkoo pahasti."

Anni kamppailee tämänkin asian kanssa. Kirjan lopussa tunnelissa näkyy vähän valoa. Kirjan lukija saa tietää, tuleeko sieltä juna.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti