Kolmannen lajin yksinäisyys

 

Kirjoittanut: Juho Saari

Suurin osa yksinäisyystutkimuksesta keskittyy joko koetun yksinäisyyden tai sosiaalisten suhteiden vähäisyyden aiheuttamiin hyvinvointi- ja terveysongelmiin. Ongelmakeskeisen yksinäisyystutkimuksen varjossa on kuitenkin yksinäisyyden kolmas tyyppi: solitude-yksinäisyys, joka on vapaaehtoista vetäytymistä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta tavoitteena itsensätoteuttaminen tavalla tai toisella.

Kirjallisuudessa solitude-yksinäisyys on satunnainen, mutta kuitenkin tunnustettu ilmiö. Pentti Saarikoski käsittelee aihetta Praha- ja Bretagne-kirjoissaan eikä teema ole tuntematon Olavi Paavolaisellakaan eikä muille matkakirjailijoille. Kuitenkin systemaattisimmin asiaa on käsitellyt teologi Irja Kilpeläinen (1911–1999) muun muassa teoksessaan Ajatuksia yksinäisyydestä (1980). 

Kirja myi neljä painosta ja siten yksi eniten myyneistä yksinäisyyskirjoista. 

Ajatuksia yksinäisyydestä on Kilpeläisen yksinäisille ihmisille kirjoittama kesäpäiväkirja, joka kattaa ajanjakson toukokuusta elokuuhun 1979. Sen alussa eläkkeelle jäänyt Kilpeläinen siirtyy kesämökilleen, joka odottaa kylmänä huonosti liikkuvaa asujaansa. Kuitenkin muutamassa päivässä hän on ”kotona tässä yksinäisyydessä”. Hän on mökillään vapaaehtoisesti yksin, ja muistelee menneitä kohtaamisia ja pohdiskelee omaa elämäänsä. 

”Minulle ei ole mitenkään välttämätöntä, että täällä aina on joitakin ihmisiä. Minä en läheskään aina kaipaa seuraa. Kun kuljen ja mietin ja varsinkin jos kirjoitan, olen mielelläni yksinkin. Todennäköistä on, että kuulun siihen vaikeaan joukkoon ihmisiä, joka en jaksaisi olla joka hetki muiden kanssa tekemissä, muista riippuvainen, pitää seuraa joka hetki.” 

Yksinolo myös tasapainottaa kiireistä arkea ja työelämää. Muistoja häneltä on kertynyt sekä arjestaan että työstään sairaalateologina, mutta myös muun muassa Palvelevasta puhelimesta, jossa hän on viettänyt monta joulua ja iltaa.

Kertomuksessa toisensa jälkeen hän tarkastelee yksinäisyyttä eri tilanteissa. Hän pohtii elämänkaaren ylitse ja lävitse esimerkiksi, minkälaiset lapset ovat yksinäisiä, mitä on syntymäpäivien yksinäisyys, kuinka uusperheissä tullaan toimeen ja miten ihmiset valmistautuvat kuolemaansa. Oman lukunsa saa myös yksinäisten unettomuus. 

Erityisen huomion häneltä saa yksinäisyys parisuhteissa, joissa ylläpidetään julkisivulla hinnalla millä hyvänsä, mutta joissa ihmisten elämä ”on helvettiä päivästä toiseen”: elämä on pelkkää työtä, mutta lähteminen ei syystä tai toisesta mahdollista. Samoissa suhteissa on ihmisiä, jotka ovat hylänneet itsensä.  He ovat Kilpeläisen mielestä kaikkein yksinäisimpiä. Tämä teema kulkee kirjan lävitse: siis ”yksinäisin ja onnettomin kaikista on se ihminen, joka on hyljännyt itsensä”. Paitsi että he ovat kolhittuja, he eivät osaa olla ”toisten kanssa”.

Oma erityinen yksinäisyyden muoto aiheutuu sukupolvien ja sukulaisten erkaantumisesta. Kirjailija kertoo lukuisia kertomuksia vanhuksista, joiden luokse lapset eivät enää syystä tai toisesta tule, tai kaupunkiin muuttaneista omaisista, joiden luokse eivät maalle jääneet sukulaiset enää osaa mennä. 

Monessa muisteluksessa sukupolvien välisen yksinäisyyden takana ovat lapsuuden kokemukset: ”Kun isä kerran ei hyväksynyt meitä, kun äiti oli kitkerä ja puolueellinen, kun kaikki oli rikkinäistä, on meistä tullut se mikä tuli”: yksinäisiä ja rikkinäisiä kaikki tyynni.

Kilpeläisen oma yksinäisyys on kuitenkin toisenlaista, enemmän itsenäistä ja omaan ajatteluun kannustavaa. Hän tietää yksinäisyytensä olevan vapaavalintaista. Hänellä on auttavia käsiä ja myös ystäviä riittää kyläilemään. Hänen ei tarvitse syödä yksin jos hän ei halua: yksinsyömisen hän nostaa yksinäisyyden symboliksi. Hän enemmänkin havainnoi ympäristöään kuin kärsii yksinolosta. Hän ei ole kenenkään hylkäämä. 

Yksinolemisen laatu parantaa sekä runous että toimiva Jumalasuhde. Kirjassa on lukuisia lainauksia hänen mielirunoilijoiltaan, joiden ajatukset niveltyvät yksinoloon ja yksinäisyyteen. Teologin analyyttinen mieli saa hänet kirjoittamaan kirjeen Paavalille, jota hän moittii armottomuudesta ja yksinäisyyden aiheuttamisesta seurakunnasta ulossuljetuille. 

Vaikka merkitystä ei ole myöskään luonnonkierron tarkkailu, johon sisältyy ihmettelyä ja kiitollisuutta. Yksinäisen elämäntapaan kuuluu myös taide ja televisio. Hän lähettää ja saa kirjeitä. Kaikkiaan päivät täyttyvät tämänkaltaisesta tekemisestä.

Hän myös on väliin tuskastunut siihen, kuinka ihmiset antavat yksinäisyytensä määrittää elämäänsä. Erikseen hän inhoaa ”ruikuttamista”, negatiivisuutta joka karkottaa ympäriltä muut ihmiset. Kuten hän eräässä kohden toteaa ”valitusvirren esittäjälle”.

”Äkkiä `karjaisen´ ilmoitan hänelle, että hänen olisi hiukan syytä miettiä, miten monta todella yksinäistä hänen lähellään on, miten monelle juuri hän voisi olla iloksi.”

Samalla tavalla hän kääntää useita kertoja katseensa siihen, miten toisten yksinäisyys on ensisijainen ja oma yksinäisyys on enemmänkin voimavara, jota pitäisi käyttää muiden hyväksi. Siinä on opeteltavaa itse kullekin.