Lähiö on suomalaisessa kulttuurisessa omakuvassa
yksinäisyyden synonyymi. Sen taustalla on kulttuurinen normittomuus, jonka
maalta kaupunkeihin muuttaneet suomalaiset kokivat 1970-luvulla.
Maalaisia
asuttaneet lähiöt eivät olleet hitaasti kasvaneita alueita, joihin ihmiset ja
heidän sosiaaliset suhteensa olivat luontaisesti juurtuneet. Ne olivat
arkkitehtien luomia toiminnallisesti funktionaalisia kokonaisuuksia, joista
puuttui luontaiset yhdessä tekemisen rakenteet. Sittemmin lähiöiden julkiseen
kuvaan on vaikuttanut väestön valikoituminen ja elokuvat, kuten Betoniyö ja
Vuosaari.
Kaiho Niemisen kirja Purjetiellä käsittelee 1980- ja
1990-lukujen taitteen ”suurkaupungin lähiöön ympäri Suomea paiskattujen,
toisilleen tuntemattomien ihmisten tuntemuksia ja kohtaloita”. [1]
Lähiö on Vuosaari, jossa ihmisten yhteinen nimittäjä on kapakka. Alueen ihmiset
tallaavat kukin tavallaan, omia polkujaan, usein paikalliseen kapakkaan.
Yksinäisyys ei ole niinkään yksilön kuin lähiön ominaisuus. Tila ei tue ihmisten olemista ja tekemistä. Yhteisöllisyyttä
ei ole, ihmiset katsovat toistensa ohitse ja lävitse. Heillä ei ole erityisiä
odotuksia toisistaan tai tulevaisuudesta. Yleiskuva on fatalistinen:
”Olisi lakattava uskomasta ihmiseen. Tällainen suppiloon
ahdettu sakki ei sietäisi taivasta enempää kuin helvettiä, ei niin mitään, se
ei oppisi kuitenkaan koskaan elämään. Alusta loppuun tämä on harhaa, mietin ja
jatkoin halutonta kulkua ostarin suuntaan. Siellä oli hiljaista, pubin ovella
vain pienoista eloa”.
Pubissa keskustelun aiheeksi nousee neljäkymppinen nainen,
joka on löydetty kuolleena asunnostaan. Hän oli ollut kuolleena kolmatta
kuukautta ilman, että naapuritkaan olisivat kiinnittäneet huomiota asiaan.
Vasta haju paljasti tapahtumat.
Vainajalla ei ollut lähiössä yhtään tuttua.
Yksinäinen kuolema ei ole muutenkaan lähiössä tuntematon, sillä lakka ja viina
tappavat yksinäisiä miehiä.
Yksinäisyyden kannalta katsottuna kirjan päähenkilö on Seija
Hatara, teini-ikäisen Petri pojan yksinhuoltajaäiti, joka on eronnut
väkivaltaisesta suhteesta Reiskan kanssa muutama vuosi aikaisemmin. Kaupan kassana itsensä elättävän Seijan
elämän on kamppailua oman paikan ja rahan kanssa. Vuokran jälkeen rahat ei
riitä. Häädön edessä vaihtoehdot ovat vähissä, ja Seija maksaa vuokran
makaamalla viinaltahaisevan vuokraisäntä Riekkisen kanssa, joka oli tahollaan
naimisissa.
Muutenkin Seijan suhteellinen etu on ulkonäössä (vahvasti
meikatut kasvot, kireä hame ja verkkosukkien verhoamat sääret, lopun voi
päätellä), ja hän päätyy satunnaisesti seksiin maksua vastaan, kun rahat ovat
aivan loppu. Seijan elämässä ei ole muuta kuin Petri, joka oli saanut alkunsa hänen
nuoruuden suhteestaan naimisissa olleen keikkamuusikon kanssa ennen avioliittoa
Reiskan kanssa.
Petri elää vähän omissa
maailmoissaan, selittäen kuvitteellisia tarinoita isästään ja kuunnellen
äitinsä elämää seinän lävitse.
Toinen yhtä yksinäinen on Pekka, joka on eronsa jälkeen muuttanut yksiöön Seijan naapuriin. Hän elättää itsensä kirjottamalla juttuja
ammattiyhdistysten lehtiin, mutta hänen elämäänsä sumentaa viinan kanssa
läträäminen, joka osaltaan oli myös avioeron takana. Viinan takia hän menetti
lapsensa ja vaimonsa, joka oli eron jälkeen alkanut tapailla toista miestä.
Aika menee ostarin pubissa ja menneitä unelmia arvioidessa. Parisuhdetta
hänellä ei ole, mutta panosuhde alkoholisoituneen ja eronneen Saaran kanssa,
jonka luona hän käy ”purkamassa pahimmat paineensa” . Tuossa suhteessa ei ole
ystävyyttä, mutta ei oikein hyväksikäyttöäkään, vaan jonkinlaista
toivottomuutta.
Samalla tavalla pois sijoiltaan ovat lähiön muutkin asukkaat,
kuten Rauno ja Hannele. Rauno on autokauppias, jolla on vahva usko elämän
näyttöarvoon, toisin sanoen ulkoiset puitteet pidetään kasassa hinnalla millä
hyvänsä. Hannele on hänen palkintovaimonsa, jonka hän valloitti toiselta
mieheltä ja otti tyttärien kanssa asumaan viiden huoneen asuntoon. Alkava lama painaa Raunon bisneksiä ja
pärjäämisen identiteetti horjuu.
Hannelen oleminen on shoppailua ja kampaajalla käyntiä,
päähänpinttymä omakotitalosta ja yhä uusia harrastuksia, jotka jäävät kesken.
Hän pyrkii olemaan ympäristöään parempi. Perheenä heitä ei oikeastaan ole. He
elävät kaupallisessa suhteessa, jossa Rauno ostaa Hannelen ja saa vastineeksi
– jos saa – seksiä. Enimmäkseen Hannele oireilee ja haukkuu miestään. Kun oikein huonosti menee, hän käy pokaamassa
miehen.
Kaiken tämän keskelle tulee Leo Petronen, ”kaukaa korvesta
kotoisin, niin kuin täälläkin yhdeksän kymmenestä, jälkiään paikkaamassa.” Hänestä ei oikein saa selvää, mikä hän on. Eronnut mies. Tavallaan hän tekee
lähiölle hyvää, makaa Seijan, antaa rahaa, hoitaa ihmisten asioita, jotenkin
tasapainottaa ja järjestää. Toisaalta hän on jonkin sortin huijari tai
konsultti, joka ei asetu mihinkään tai kenellekään. Samaan aikaan lama syvenee
ja ihmiset sinnittelevät päivästä toiseen, mutta jotenkin on paremmin.
[1] http://www.lappeenranta.fi/fi/Palvelut/Kulttuuri-ja-liikunta/Kirjasto/Kotiseutukokoelma-Carelica/Etelakarjalaisia-kirjailijoita/Hakemisto-K-O/Nieminen-Kaiho
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti