Eroavan yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Eronneiden elämä on hyvin tutkittu yksinäisyystutkimuksen alue, jossa tapahtumaketjuja analysoimalla etsitään erosta toipumisen tai toipumattomuuden mekanismeja. Ymmärrettävistä syistä vähemmän on tutkittu eroavan ihmisen elämää, niitä tapahtumista tiheitä, ihmisiä rikkirepiviä tai helpotusta tuovia, viikkoja tai kuukausia, jolloin pariskunnat ovat muuttamassa erilleen, joko lopullisesti tai tilapäisesti. Kuitenkin juuri noina viikkoina tunteet ovat voimakkaimmillaan ja epäilemättä osa on hyvin yksinäisiä.

Eila Kostamon Riisuttu talo kertoo noista viikoista. Kirja alkaa Johannasta, joka ottaa kaksi lasta mukaan ja lähtee viettämään kesälomaa isänsä Tarmon luokse. Vierailu jo vanhentuneen ja leskeksi jääneen juristi-isän luokse oli poikkeuksellinen, ja vähän yllättäväkin tapahtuma.

 

Isän ja tyttären välit olivat vuosia haurastuneet, ensin tyttären taistolaisen kauden ja sitten kaksi kertaa aikaisemmin naimisissa olleen, ja Susannaa selvästi vanhemman Pepen kanssa solmitun avioliiton takia. Tarmon jäätyä vaimonsa Ainan kuoltua leskeksi vierailut olivat edelleen vähentyneet. Aina oli ollut perhettä kasassa pitävä voima. Tauno ja kolme tytärtä eivät pystyneet täyttämään Ainan jättämää aukkoa.

  

Syy vierailuun näkyy välittömästi, kun lentokone Helsingistä laskeutuu Kuopioon: Susannan kasvoissa on väkivallan jäljet. Susanna ja lapset olivat tulleet turvaan ja jättäneet Pepen Helsinkiin. Tarmo ottaa tyttärensä lapsineen vastaan ja alkaa uudestaan suhtautua häneen. Isä täyttää saappaansa hyvin, kunhan niihin saa hetken totutella.

Kirjan yksinäinen on Pepe, lahjakas arkkitehti, jonka elämä on rakentunut työn ja vaimon varaan. Lapsiensa kanssa hän ei oikein ole osannut tulla toimeen, ja välit erityisesti aikaisempien liittojen lapsiin olivat jo aikaa sitten kadonneet. Susanna oli ”kiskonut penseän miehen kupeista kaksi lasta”  ja näiden lasten kanssa Pepelle oli vähän paremmat välit. Susanna oli puolestaan luonut jonkinlaiset suhteen edellisten liittojen lapsiin.

Kaikkiaan Pepellä oli nyt se perhe, jonka hän halusi. Pepen aika ja ajatukset menivät kuitenkin pienessä arkkitehtitoimistossa, jossa hän ja Susanna olivat töissä. Suomi oli valumassa lamaan 1990-luvun alussa, ja töitä on vähemmän tarjolla ja niiden saaminen vaatii enemmän ponnisteluja. Pepen luovuus ja itseluottamus kärsivät. Myös velat painoivat.

Pepe on ollut aina äkkipikainen, mutta viime vuosina oli mennyt huonommin. Puolisot olivat myös etääntyneet toisistaan. Alun rakastuneesta yhteisyydestä oli tullut yhdessäelämistä. Kun Pepe oli tullut lähemmäksi, Susanna oli mennyt kauemmaksi. Seksin ”nälkä heitti heitä hetkittäin vastakkain, sitten Johannan nälkäkin yksinäistyi”.

Kun aikaisemmin Susanna valitti miehen jatkuvista menoista, nyt hän huomautti liiasta kotonaolosta. Kaikkiaan:

”He eivät osanneet siirtyä, liikkua pois umpikujasta, vaan olivat jääneet kiertämään kehää ja pakonomaisesti ruhjomaan itseään samoihin loukkauksen kiviin.”

Viimeinen naula eloon pariskuntana oli Susannan ihastuminen toiseen mieheen. Vaikka suhteesta ei kaiketi sen enempää tullut – tai ainakaan Susanna ei sitä suostunut myöntämään – Pepe menee pysyvästi rikki. 

Kuten Susanna lopulta isälleen kertoo jakaakseen tasaisemmin eroamisen taakkaa, koska isä kaataa kaiken Pepen niskoille:

”Pepe sairastui siitä. Eikä ole toipunut. Hän näkee minussa kaksi, se toinen mies kurkkii joka puoleltani.” 

Vieraan miehen muisto kalvaa Pepeä yhä kipeämmin, ja ehkä lämmittää Susannaa. Suhde hajoaa sisältäkinpäin. Lopulta Pepe lyö ja Susanna lähtee. Helsinkiin jää jäljelle rikkimennyt, keski-ikäinen mies, jonka ymmärrys itsestään ja tulevaisuudestaan on sirpaleina.

”Eteishallin seinäpeili kertoi, miltä näyttää yksinäinen, alaston, häpeässä uitettu mies. … Alaston totuus, sen pinta: pitkä otus, jäntevät raajat, ja jonkinmoinen kumpare, kuin puolittain tyhjennetty potkupallo vartalon keskellä, sen alapuolella yksinäinen miehenkalu.”

Pepe ratkoo tilannetta soittamalla Susannalle päivin ja öin, syyttämällä avioliiton rikkomisella ja selittämällä, että parantaa tapansa ja elämänsä. Pepelle Susanna on enemmän kuin Susanna. Susanna tajuaa, että hänen on mahdotonta olla Pepelle se kuvanmukainen ihminen, joksi Pepe hänet kuvittelee.

Susanna ei lopulta jaksa. Puhelimeen alkaa vastailla Tarmo, joka on monella tapaa viisas mies. Hän yrittää rakentaa yhteyttä vävyynsä, josta ei ole koskaan erityisesti pitänyt – Pepellä oli muun muassa jäänyt elatusmaksuja maksamatta entisten liittojen lapsilleen – ja onnistuukin luovimaan miehen kanssa. Siihen auttaa hänen omat elämänkokemuksensa, sillä hän oli kamppaillut omassa liitostaan ja saanut sen lopulta toimimaan. Ainan kuoleman jälkeen oli ollut hankalaa, ”kunnes muistot lakkasivat polttamasta. Kodissamme oli olevinaan erityisiä yksinäisyydellä merkittyjä paikkoja, jotka piti laittaa uuteen uskoon.”

Mutta Pepen yksinäisyys syvenee. Hän myös alkaa selvittää omaa taustaansa ja selvittää viestissä sitä Susannalle:

”Harrastin kujanjuoksua … kahden vallan, äitini haurauden ja isäni väkivaltaisuuden välillä. Itse juoksin ja annoin raippoja itselleni. Minä tahdoin niin, myös rakastaa, mutta osasin niin vähän.” 

Tunnustukselliset viestit saavat epäilemään itsemurhauhkaa, mutta huonossa hapessa on muitakin. Kirjan lopussa puhelin soi ja soittaja kertoo huonoja uutisia.