Luopumisen jälkeinen yksinäisyys

Kirjoittanut: Juho Saari

Elämä alkaa, paranee ja sitten se loppuu. Joskus elämä kuitenkin loppuu reilusti ennen kuolemaa. Tämän kaltaisessa elämän ja kuoleman välisessä tilassa on Martti Joenpolven romaanin Valkoinen huvimaja päähenkilö, keski-ikäinen Leo Lampainen. Hän lähestyy 50-vuotissyntymäpäiväänsä 1970-luvun lopun Suomessa ja kokee menettäneensä otteen elämästään.

Hänellä on pieni kauppa Essi-vaimon kanssa jossakin Etelä-Suomen kaupungissa. Kaupasta on tullut vaimon valtakuntaa, josta mies on pikku hiljaa suljettu ulos. Vaimo on muutenkin alkanut elää omaa elämäänsä. Hän tulee yhä useammin yhä myöhempään kotiin ja sinne tullessaan sulkeutuu vessaan pesemään itseään. 

Asiaa ei selvästi sanota, mutta Essillä on satunnaisia suhteita, tai ainakaan hän ei ole enää kiinnostunut miehestään miehenä tai puolisona. Leo oli yksinäinen muutenkin, mutta yhdessä hänestä tuli vielä yksinäisempi:

”Lampainen huomasi, kuinka yksin ollen oli ikään kuin vähemmän yksin. Toisen läsnäolossa oma perusyksinäisyys kaksinkertaistui. Sen taakaksi tuli toisen ihmisen olemisen paino ja kaikki mitä siihen kuului.”

Essi on myös tehnyt selväksi, että joku ratkaisu elämään on saatava sen jälkeen kun Leo repii häneltä alushousut ottaakseen selvää, mitä Essi puuhaa ollessaan öitä pois kotoa. Suoraan Essi ei kerro, vaan jättää päätöksen miehelleen. Pakon edessä Leo suostuu tähän, mutta lykkää päätöksen syksyyn. Essi suostuu järjestelyyn. Kirja käsittelee kevättä ja kesää ennen kuin päätös on tehtävä. 

Leo on ollut poissa tasapainosta jo pitkään. Mikään vuosi ei enää erotu toisistaan. Kun kavereitakaan ei enää ole, hiljaiseksi tulleen tai ajautuneen miehen viimeinen turvapaikka on mökki ja sen remontointi. Sinne hän haluaa rakentaa huvimajan: puuha tuo sisältöä elämään, mutta valmista ei oikein tahdo tulla siitä, kuten ei muistakaan urakoista. 

Mökki ei ole onnela, pikemminkin lisäaikaa antavaa turvapaikka

”…. hän oli hakeutunut tänne usein yksin, viettänyt täällä yksinäisiä päiviä ja viikkoja tarkoituksenaan koota itseään ja elämäänsä ja tehdä tarvittavat johtopäätökset. Koskaan hän ei ollut onnistunut. Hän ei ollut tehnyt johtopäätöksiä.” 

Siellä yksinäisyydessään Lampinen myös elää väliin seksintäytteistä mielikuvituselämää. Mökillä vierailevat ”kymmenet mielikuvitusnaiset” ja päivät täyttyvät näitä tapaamisia koskevista suunnitelmista. 

Syynä Lampaisen käytökselle voi hakea hänen lapsuudestaan. Hän oli yksinäinen lapsi:

”Alun alkaen jotkut huomaavat olevansa erilaisia. Ja ovatkin. Taidan kuulua niihin. Oli yksinäinen lapsuus. Yksinäiselle lapselle jää paljon aikaa pohdiskella näkemäänsä ja kokemaansa.” 

Syykin tähän yksinäisyyteen on kirjassa kerrottu: hänet oli tehty korvaamaan kuollutta siskoaan.  Hän oli kuitenkin pettymys jo syntyessään, koska oli poika. Veera-äidiltä ei rakkautta riittänyt hänelle. Niinpä Leo ”tukehtui päivien saatossa äitinsä pettymykseen, katkeruuteen, rakkaudettomuuteen”.

Tuona kesänä Veera on jo vanha, hauras ja vähän jo sekaisinkin, mutta lähtee kuitenkin miniänsä Essin kanssa etelään lomalle: Essin tavoitteena on tosin enemmänkin päästä toteuttamaan ”naisen tarpeita” kaukana miehestään. 

Leon välit Harri-nimiseen poikaan eivät ole myöskään kunnossa. Harri on lähtenyt Ruotsiin ja menestynyt siellä. Hän tulee puolisonsa kanssa lomalle Suomeen, ja he viettävät sitä mökillä isänsä kanssa. Kaikki ei kuitenkaan mene putkeen. Venekin menee rikki. Isän vetämättömyys tekee olemisen hankalaksi. Lopulta:

”Isä jäi koskenrantaan. Harri kääntyi ylempänä katsomaan. Siellä on. Tästä eteenpäin kaikki olisi lähtöä. ”

Harri lähtee puolisoineen kesken loman muualle. Leo ei saa kysyttyä, miksi. Muutaman päivän päästä tulee postiin rahasiirto: poika maksaa itsensä isästään irti maksamalla rikkoutuneen veneen.

Kaikkineen kaikki olennainen alkaa olla mennyt. Itsetuntonsa menettänyt ja itsensä tarpeettomaksi kokeva Leo on valmis luovuttamaan. Elämästä ei enää ole elettäväksi:

”Halusiko hän luopua? Kyllä, kyllä hän halusi. Se oli hänessä. Epäonnistuminen, murtuminen, pohjalle musertuminen etsi ulkoista muotoaan, toteutumistapaansa -- osa hänestä istui kaikesta yrittämisestä luopuneitten pöydässä.” 

Hän alkoi unohtaa nimensä ja minuutensa. Niin kuin usein, suomalaisen miehen ratkaisu tyhjyyteen ja turhuuteen on automatka ja satunnainen nainen. Kummastakaan ei ole sen suurempaa helpotusta. Syksy lähenee.