Kirjoittanut: Juho Saari
Sosiaalitieteissä on pitkään tiedostettu sosiaalisten
suhteiden merkitys elämänkululle ja identiteetille. Ihmisen elämän sisältö ja
edellytykset rakentuvat vuorovaikutuksessa. Kuten vanha sanonta kuuluu, ei
niinkään ihmiset ja heidän sosiaaliset suhteensa, vaan sosiaaliset suhteet ja
niiden ihmiset. Samalla jotkut asiat ovat kuitenkin jo geeneihin sidottuja.
Usein nämä kaksi vahvistavat toisiaan.
Petja Lähteen kirja ”Jumala on muuttanut Helsinkiin” jakaa
tämän lähtökohdan. Sen päähenkilönä on kahdeksan toisiinsa kytkeytyneen ihmisen
sosiaaliset suhteet, jotka muokkaavat ihmiset näköisikseen. Heitä yhteenkytkevänä sosiaalisena tilana on
Järvi-Suomeen sijoittuva maalaispitäjä, joka raahautuu päivä päivältä kohti
loppuaan. Siellä ”otetaan mitä annetaan, sitten odotetaan”. Kirjan ihmiset joko
tulevat sieltä, ovat menossa sinne tai asuvat siellä. Paikka on jumalanselän
takana. Sieltä jumalakin on muuttanut kaupunkiin.
Kirjan painostavaa tunnelmaa rytmittävät lainaukset
suomalaisista iskelmistä ja rock-kappaleista. Siellä on laulujen sanoja muun
muassa Ismo Alangolta, Göstä Sundqvistilta, Juicelta ja Chisulta. He yhdessä
kuvittavat sitä yksinäisyyden läpitunkemaa sosioemotionaalista maailmaa, jossa
kirjan hahmot nilkuttavat eteenpäin. Suurin osa suhteista voidellaan viinalla. Santtu
(Sandels – olut) saa ihmisen aseman.
Yksikään kahdeksasta päähenkilöstä ei voi hyvin. Ehkä yhtä
tai kahta lukuunottamatta he ovat kukin omalla tavallaan yksinäisiä. Heidän
tarinansa kerrotaan fragmentteina, pala siellä, toinen täällä. Lopulta ne
limittyvät toisiinsa. Suhteissa on vihaa, rakkautta, inhoa ja hylkäämistä,
kaikkineen tunteiden laaja kirjo.
Petrus on alkoholisoitunut kirjailija, jonka sosiaalinen
elämän on viinasta kiinni. ”Kun hylkäsin viinan, tapoin sosiaalisen
elämäni.” Hän on kirjan hahmoista ehkä
parhaassa hapessa, vaikka hänenkin historiassaan on pimeitä kohtia. Petrus on elämässään toivoton:
”Olen yksinäinen, estoinen ja tylsä. Pitäisi opetella
uudestaan elämään.” Hän on tapahtumien aikaan pitäjässä mökkiläisenä
ja seuraa kapakan kautta maailman menoa.
Kerttu on eronneiden vanhempien lapsi, joka asuu äitinsä ja tämän uuden miehen Harrin kanssa Lahdessa. Kahdeksanvuotiaalla tytöllä ei ole
yhtään ystävää, kukaan ei tule hänen syntymäpäivilleen tai ole hänen kanssaan
välitunneilla, koska hän ”on erikoinen ja lande”.
Kerttu elää haave-elämää Harry
Potterin Hermione Grangerina, kuuntelee äitinsä ja Harrin ”seksiä”, ja haluaa
muuttaa maalaiskylässä edelleen asuvan isänsä Sampsan luokse. Siellä on myös
hänen paras kaverinsa Joakim. Se on puu.
Sampsa on alkoholisoitunut kapakanpitäjä, joka ”juon koska
en ansaitse tytärtäni”. Miehen elämästä ovat lähteneet kaikki sitä kasassa
pitäneet elementit. Kapakkaa piti ennen
hänen äitinsä Marja, jonka elämästä vei ison palan ensin alkoholisoitunut,
vieraissa käynyt ja lopulta tapaturmaisesti kuollut mies ja sitten rinnan
vienyt rintasyöpä.
Marja kaipaa miestä ja miehen kosketusta, ja siihen
tarpeeseen vastaa Henrik, joka ikänsä puolesta voisi olla hänen lapsensa. Hän
on samasta kylästä kaupunkiin lähtenyt ja lomansa kylässä mökillä viettävä
opettaja, jonka yksinäistä elämää on sotkenut ihastuminen yläastetta käyvään
oppilaaseen. Henrik on ollut asiassa aloitteellinen, ja tyttö tullut mukaan
lähettämällä kuvia itsestään. Sopimaton yhteydenpito on räjähtänyt Henrikin
silmille.
Rauhaa ei kuitenkaan löydy Marjan sylistä, sillä Marjan
aikuinen, kotiin monen mutkan ja masennuksen jälkeen palannut poika Olli näkee
heidän rakastelunsa ja raivostuu. Ollilla on muutakin syytä voida huonosti.
Nuoruudessa hänen elämänsä meni rikki, kun hänen veljensä Sampsa pani ilman sen
suurempia tunteita naista, jota Olli oli pitänyt tyttöystävänään. Tämä teko
tuhosi veljesten välit.
Ollia vaivaavat lapsuuden muistot, joihin liittyy isän
kuolema. Pikku hiljaa hänelle alkaa selvitä, mikä on hänen äitinsä rooli isän kuolemassa. Totuus vie Ollin auton rattiin ja saa painamaan kaasun
pohjaan.
Yhtä onneton ja yksinäinen on itsensä pedofiiliksi
tiedostava Jan, joka on ”aina” tiennyt olevansa pedofiili. Hän oli tullut
vanhempiensa hylkäämäksi kerrottuaan ajatuksistaan ja ajautunut Helsinkiin.
Siellä hän kulkee pitkän polun asunnottomasta papiksi, joka kokeilee miehiä ja
naisia, mutta ei nauti. Ikään kuin ilmestyksenä hän saa työn kylän kappalaisena.
Lapseton kylä on hänelle turvallinen paikka. Siellä pedofiili kuitenkin kohtaa
isäänsä kaipaavan pikkutytön:
”Tyttö ottaa minua kädestä, katsoo syvälle ja halaa.
Lämpimästi. Minä rutistan takaisin kuin omaa lasta. Kosketus on muisto
äidistäni ja isästäni, vuosistani yksinäisyydessä. Turvallisuutta ja tuskaa, ja
enemmän uskoa mitä olen eläissäni kokenut.”
Vastaan tulee myös Ollin ajama auto.
Tarinassa on monta aikaa, hahmoa ja paikkaa, ja kokonaisuus
on niin kuin elämä yleensäkin, monella tapaa epäselvä ja täynnä aukkoja. Aivan
lopussa on kuitenkin hautajaiset, jotka nivovat yhteen vielä puuttuvat langat.
Petruskin löytää paikkansa kertomuksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti