8.6.2015

Jumalatonta yksinäisyyttä



Kirjoittanut: Juho Saari

Sosiaalitieteissä on pitkään tiedostettu sosiaalisten suhteiden merkitys elämänkululle ja identiteetille. Ihmisen elämän sisältö ja edellytykset rakentuvat vuorovaikutuksessa. Kuten vanha sanonta kuuluu, ei niinkään ihmiset ja heidän sosiaaliset suhteensa, vaan sosiaaliset suhteet ja niiden ihmiset. Samalla jotkut asiat ovat kuitenkin jo geeneihin sidottuja. Usein nämä kaksi vahvistavat toisiaan.

Petja Lähteen kirja ”Jumala on muuttanut Helsinkiin” jakaa tämän lähtökohdan. Sen päähenkilönä on kahdeksan toisiinsa kytkeytyneen ihmisen sosiaaliset suhteet, jotka muokkaavat ihmiset näköisikseen. Heitä yhteenkytkevänä sosiaalisena tilana on Järvi-Suomeen sijoittuva maalaispitäjä, joka raahautuu päivä päivältä kohti loppuaan. Siellä ”otetaan mitä annetaan, sitten odotetaan”. Kirjan ihmiset joko tulevat sieltä, ovat menossa sinne tai asuvat siellä. Paikka on jumalanselän takana. Sieltä jumalakin on muuttanut kaupunkiin.

Kirjan painostavaa tunnelmaa rytmittävät lainaukset suomalaisista iskelmistä ja rock-kappaleista. Siellä on laulujen sanoja muun muassa Ismo Alangolta, Göstä Sundqvistilta, Juicelta ja Chisulta. He yhdessä kuvittavat sitä yksinäisyyden läpitunkemaa sosioemotionaalista maailmaa, jossa kirjan hahmot nilkuttavat eteenpäin. Suurin osa suhteista voidellaan viinalla. Santtu (Sandels – olut) saa ihmisen aseman. 

Yksikään kahdeksasta päähenkilöstä ei voi hyvin. Ehkä yhtä tai kahta lukuunottamatta he ovat kukin omalla tavallaan yksinäisiä. Heidän tarinansa kerrotaan fragmentteina, pala siellä, toinen täällä. Lopulta ne limittyvät toisiinsa. Suhteissa on vihaa, rakkautta, inhoa ja hylkäämistä, kaikkineen tunteiden laaja kirjo.

Petrus on alkoholisoitunut kirjailija, jonka sosiaalinen elämän on viinasta kiinni. ”Kun hylkäsin viinan, tapoin sosiaalisen elämäni.” Hän on kirjan hahmoista ehkä parhaassa hapessa, vaikka hänenkin historiassaan on pimeitä kohtia. Petrus on elämässään toivoton: 
”Olen yksinäinen, estoinen ja tylsä. Pitäisi opetella uudestaan elämään.”  Hän on tapahtumien aikaan pitäjässä mökkiläisenä ja seuraa kapakan kautta maailman menoa.

Kerttu on eronneiden vanhempien lapsi, joka asuu äitinsä ja tämän uuden miehen Harrin kanssa Lahdessa. Kahdeksanvuotiaalla tytöllä ei ole yhtään ystävää, kukaan ei tule hänen syntymäpäivilleen tai ole hänen kanssaan välitunneilla, koska hän ”on erikoinen ja lande”. 

Kerttu elää haave-elämää Harry Potterin Hermione Grangerina, kuuntelee äitinsä ja Harrin ”seksiä”, ja haluaa muuttaa maalaiskylässä edelleen asuvan isänsä Sampsan luokse. Siellä on myös hänen paras kaverinsa Joakim. Se on puu. 

Sampsa on alkoholisoitunut kapakanpitäjä, joka ”juon koska en ansaitse tytärtäni”. Miehen elämästä ovat lähteneet kaikki sitä kasassa pitäneet elementit. Kapakkaa piti ennen hänen äitinsä Marja, jonka elämästä vei ison palan ensin alkoholisoitunut, vieraissa käynyt ja lopulta tapaturmaisesti kuollut mies ja sitten rinnan vienyt rintasyöpä. 

Marja kaipaa miestä ja miehen kosketusta, ja siihen tarpeeseen vastaa Henrik, joka ikänsä puolesta voisi olla hänen lapsensa. Hän on samasta kylästä kaupunkiin lähtenyt ja lomansa kylässä mökillä viettävä opettaja, jonka yksinäistä elämää on sotkenut ihastuminen yläastetta käyvään oppilaaseen. Henrik on ollut asiassa aloitteellinen, ja tyttö tullut mukaan lähettämällä kuvia itsestään. Sopimaton yhteydenpito on räjähtänyt Henrikin silmille. 

Rauhaa ei kuitenkaan löydy Marjan sylistä, sillä Marjan aikuinen, kotiin monen mutkan ja masennuksen jälkeen palannut poika Olli näkee heidän rakastelunsa ja raivostuu. Ollilla on muutakin syytä voida huonosti. Nuoruudessa hänen elämänsä meni rikki, kun hänen veljensä Sampsa pani ilman sen suurempia tunteita naista, jota Olli oli pitänyt tyttöystävänään. Tämä teko tuhosi veljesten välit.  

Ollia vaivaavat lapsuuden muistot, joihin liittyy isän kuolema. Pikku hiljaa hänelle alkaa selvitä, mikä on hänen äitinsä rooli isän kuolemassa. Totuus vie Ollin auton rattiin ja saa painamaan kaasun pohjaan.

Yhtä onneton ja yksinäinen on itsensä pedofiiliksi tiedostava Jan, joka on ”aina” tiennyt olevansa pedofiili. Hän oli tullut vanhempiensa hylkäämäksi kerrottuaan ajatuksistaan ja ajautunut Helsinkiin. Siellä hän kulkee pitkän polun asunnottomasta papiksi, joka kokeilee miehiä ja naisia, mutta ei nauti. Ikään kuin ilmestyksenä hän saa työn kylän kappalaisena. Lapseton kylä on hänelle turvallinen paikka. Siellä pedofiili kuitenkin kohtaa isäänsä kaipaavan pikkutytön:
”Tyttö ottaa minua kädestä, katsoo syvälle ja halaa. Lämpimästi. Minä rutistan takaisin kuin omaa lasta. Kosketus on muisto äidistäni ja isästäni, vuosistani yksinäisyydessä. Turvallisuutta ja tuskaa, ja enemmän uskoa mitä olen eläissäni kokenut.”

Vastaan tulee myös Ollin ajama auto. 

Tarinassa on monta aikaa, hahmoa ja paikkaa, ja kokonaisuus on niin kuin elämä yleensäkin, monella tapaa epäselvä ja täynnä aukkoja. Aivan lopussa on kuitenkin hautajaiset, jotka nivovat yhteen vielä puuttuvat langat. Petruskin löytää paikkansa kertomuksessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti