Kirjoittanut: Juho Saari
Ylipaino on yksi nyky-yhteiskunnan niistä ongelmista, josta
käytävää keskustelua varjostaa häpeä. Terveystieteilijät ja mediakeskustelijat
tulkitsevat ylipainon terveysongelmaksi, ja ylipainoisuus nähdään enimmäkseen
tahdonvoiman puutteena. Sen ympärillä pyörii valtava bisnes. Viime vuosina
teema on vallannut myös television.
Yksinäisyyden suhde painoon on moniulotteinen. Yhteys näiden
kahden välillä on vahva, joskin se näyttäisi olevan U-kirjaimen muotoinen:
yksinäisyydestä kärsivät joko liikkuvat tai syövät paljon. Kummassakin
tapauksessa yksinäisyyteen liittyvää tunnetta yritetään lievittää. Kirjallisuudessa
tärkein yksinäisyyttä ja ylipainoa yhdistävä yhdistävä mekanismi näyttäisi
olevan lohtusyöminen.
Pekka Hiltusen romaanin Iso päähenkilö Anni Kanto on
ylipainoinen lohtusyöjä. Lähestyessään neljääkymmentä hänellä ei ole perhettä
eikä työtä, eikä rahaa:
”Olen 37-vuotias, perheetön, rahaton, työtön,
tulevaisuudesta on vaikea sanoa onko sitä, ja viimeiset kaksi kuukautta
elämästäni ovat kuumottava avohaava. Mutta asunto minulla on. Minulla
lähikauppa, josta voin kantaa itselleni vähän liikaa tavaraa ja ruokaa.”
Kaikkiaan hänen tilanteensa on surkea kahdesta
akateemisesta loppututkinnosta huolimatta. Selityskin on Annille selvä: hän on
ylipainoinen, ISO nainen, jonka elämän kaikkia alueita – suhteita asumiseen,
miehiin, työhön, vanhempiin, ystäviin – määrittää ylimääräiset kilot.
Anni on aina ollut lihava. Koulussa häntä nimiteltiin ja
kiusattiin kaikilla mahdollisilla nimillä. Hän yksinäistyi, sillä herjat
”alensivat minut yhä uudelleen niin opettajien, uusien oppilaiden kuin
vanhempieni silmissä-” Ja lisää kiloja tulee joka vuosi siitä, että
Anni sekä nauttii syömisestä että reagoi vastoinkäymisiin syömällä lisää.
Ruoka
on jokapäiväinen pienen onnen ja epäonnen lähde. Kun työ menee, hän syö. Kun
suhde ei toimi ja päätyy eroon, hän syö. ”Kun mies jätti, vain kolmen viikon
yhdessä asumisen jälkeen, söin kuin saalistava eläin. Söin itseni turraksi,
melkein niin että meni taju.” Kun häntä loukataan kadulla, hän syö. Kun
hän on yksin, hän syö.
Syöminen lohduttaa. Mitä vakavampi ongelma tai vastoinkäyminen,
sitä enemmän ruokaa: kirjan tapahtumien kiloja on kertynyt 168 sentin vartaloon
138 kiloa. Laskin hänelle painoindeksi BMI:n arvon ja se on 48.9, mikä tarkoittaa
”sairaalloista lihavuutta”.
Anni on tiedostanut tilansa ja hakeutunut
painonhallintaryhmään. Se on oikeastaan hänen elämänsä ainoa jäljellä oleva ystäväpiiri.
Muut ystävyyssuhteet on ylipaino vienyt tavalla tai toisella.
Syömisestä saatu nautinto korvaa myös seksin, jota
ylipainoinen nainen saa vähän, lähinnä satunnaisesti kapakasta, viimeisen
tunnin ylijäämänaisena. Syöminen myös eristää:
”Meillä on lukemattomia syitä olla menemättä ihmisten
ilmoille. Ei jaksa, ei kehtaa, ei uskalla. Siinä on rajansa kuinka usein haluaa
kovistella itseään muiden joukkoon. Sitä tyytyy yksinoloon, koska yksin
elämisessä on hienot hetkensä ja arvokkaat puolensa.”
Kaikkineen Annilla ei mene hyvin, ei ole mennyt pitkään
aikaan. Opiskeluaikana hän pärjäsi jotenkuten mutta sen jälkeen elämässä on
ollut alamäkeä ja lisäkiloja.
Yritys asettua Helsinkiin epäonnistuu, ja hän
päätyy taas lähtöpisteeseensä, Armonkalliolla olevaan yksiöönsä Tampereelle, jossa elämä on siedettävää sinnittelyä. Siinä auttaa hänen vuokraemäntänsä,
jonka kanssa hän jossakin määrin ystävystyy. Rasvan alla on lämmin sydän.
Anni on tajunnut tärkeän asia. Ylipainossa ei ole niinkään
vaarallista se, mitä rasva tekee terveydelle. Hän on tutustunut aihetta
koskevaan tutkimukseen ja havainnut, että ylipainon terveysvaikutuksia on
liioiteltu. (Tässä hän on muuten asiallisesti oikeassa). Paljon vaarallisempaa
on kuitenkin se, että ylipaino määrittää ihmisen elämää. Siitä tulee hänen
identiteettinsä, jonka lävitse sekä muut ihmiset määrittävät hänet että hän
määrittää itsensä.
”Kun lihavalle ihmisille annetaan vain yksi tie, laihtuminen,
tulla muiden hyväksymäksi ja päästä terveyden kirjoihin, se luokittelee hänet
heti ihmisenä keskeneräiseksi. Hänen elämänsä on ainaista odotusta, vajaampaa
ja vähäisempää kuin hoikilla”.
Kirjan perustarina rakentuu tuon perusoivalluksen ympärille.
Anni haluaa lihaville oikeuden samaan elämään kuin muillekin. Hän protestoi
sekä laihdutusryhmänsä tavoitteenasettelua että terveysministerin politiikkaa,
joka näkee ylipainon ongelmana tai kansansairautena. Hän myös ylittää kehostaan
aiheutuvan häpeän ja puhuu suunsa puhtaaksi julkisessa seminaarissa.
Kaiken alla ja päällä on kuitenkin lihavuuden stigmasta
aiheutuva yksinäisyys, joka määrittää kaikkea olemista ja tekemistä joko
näkyvästi tai näkymättömästi:
”Yksinäisyys on veitsi, jota kantaa mukanaan. Välillä se
pysyy tupessaan ja vain tuntuu pienenä painalluksena mielessä. Toisiaan se
lipsahtaa esiin ja leikkaa ja puhkoo pahasti."
Anni kamppailee tämänkin asian kanssa. Kirjan lopussa
tunnelissa näkyy vähän valoa. Kirjan lukija saa tietää, tuleeko sieltä juna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti