Kohtaamatonta yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Yksinäisyys on koettu emotionaalinen tila, joka ei mittaa sosiaalisen vuorovaikutuksen tosiasiallista määrää – joskin yksinäisyystunteella ja sosiaalisten kontaktien määrällä on jonkinmoinen yhteys.

Selitys tähän on se, että sosiaalisissa suhteissa ei ole yksinäisyyden kannalta ratkaisevaa niiden määrä vaan laatu. Eri elämänalueiden sosiaaliset suhteet eivät myöskään voi korvata toisiaan: ystävät eivät korvaa rakastettua.

Jussi Valtosen Siipien kantamat -kirjassa käsitellään ”laadukkaan” rakkauden puutetta yksinäisyyden lähteenä. Hänen kirjansa päähenkilö Juhani on vähän yli nelikymppinen lukion äidinkielenopettaja, jonka avioliitto Hannan kanssa on päättynyt eroon yhdeksän vuoden jälkeen. Liitto ei ollut alun perinkään erityisen onnistunut, mutta lapsettomuus kalvoi siitä perustaa. Liiton lopun alku alkoi keskenmenosta, ja se päättyi vaimon uskottomuuteen Ruotsinlaivalla.

Yksin jäänyt Juhani elää kotona vanhan koiransa ja musiikkinsa kanssa ja haaveilee kirjan kirjoittamisesta.  Elämässä ei ole kovin monta tunnetta. Päivät seuraavat toisiaan. Koulua dominoi byrokratian ja suunnittelun rutiinit. Romaanin kirjoittaminen ei edisty ja koirakin kuolee.
 
Urautuneeseen elämään tuo uuden vaiheen ja vaihteen 17-vuotias oppilas, pitkäsäärinen Marianne. Marianne on kiinnostunut kirjallisuudesta ja on sekä henkisesti ja ehkä fyysisestikin ikäisiään edellä. Juhani ihastuu ja pikku hiljaa rakastuu. Marianne vastaa askel kerrallaan.  Lähentyminen aiheuttaa juoruja, mutta kaksi yksilöä on muuttumassa kaksiloksi – kunnes tulee ilta, joka murskaa kaiken, myös Juhanin.

Lähtöruutuun palannut Juhani yksinäistyy. Piristääkseen Juhania hänen entinen heilansa kutsuu puolisonsa kanssa hänet kesäjuhliin. ”Yksinäisyyteen auttaa se, että tapaa uusia ihmisiä.” Paikan päällä Juhani tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja tajuaa tulleensa kutsutuksi paikalle myös paikalla olevan Marjutin vuoksi. Yksi asia johtaa toiseen, ja Marjutista tulee Juhanin avovaimo.

Marjut aidosti yrittää ja Juhanikin sopeutuu. Hetken aikaa näyttää ja tuntuu hyvältä. Juhani tuntee itsensä onnelliseksi. Kunnes sitten Juhani tajuaa Marjutin määrittävän hänen elämänsä tavalla, joka ei hänelle sovi. Ikävä tunne vatsassa vahvenee. Muutaman mutkan jälkeen Juhani asuu jälleen yksin.

Yksinäistynyt Juhani hakee tasapainoa ja tavoittelee taas Mariannea, joka ottaa etäisyyttä Juhanin lähentyessä. Satunnaiset tapaamiset menevät eri tavalla pieleen. Tunne vatsassa pahenee edelleen. Yksinäisyydestä aiheutuvaksi kivuksi tulkittu tunne muuttuu fyysiseksi sairaudeksi. Edessä on kuolema. Ihmiset eivät oikein suhtautua, ja yksi kerrallaan he katoavat. Juhanin minuus alkaa muuttua yksinäisen identiteetiksi.

Yksinäisyys kristallisoituu yhdelle sivulle, jossa on useampi aihetta käsittelevä lainaus. Oma todellisuus on julmana edessä:
”Ajatukset kiertävät tutuksi käyneitä … polkujaan. … Vähitellen ymmärtää ettei tule koskaan elämään kenenkään kanssa, vanhuudenpäivät on tarkoitettu istuttavaksi yksin tyhjässä asunnossa, sitten unohdettuna hoitokodissa.”

Yksinäisyys on kalvanut jo pitkään. Hän tiedostaa miten muut toimivat:

”Kun yksinäisyys jatkuu pitkään, lohtua hakee sieltä mistä voi. Jännitteinen taksimatka ventovieraan kanssa, yksinäisyys ja kosketuksen jano, epävarmat syleilyt joista tuleva pettymys kuultaa läpi, kun kenenkään odotukset ja toiveet eivät kohtaa   . kunnes lopulta löytyy joku yhtä yksinäinen, jonka itsekunnioitus on samalla tavalla riekaleina."

Yhden yön jutut eivät kuitenkaan olleet häntä varten. Vaihtoehto on olla yksin. Tarinaan ei tule enää uusia ihmisiä, esimerkiksi sukulaiset eivät tule yksinäisen miehen elämään. Kun kaikki alkaa olla jo haurasta ja toivo mennyttä, ovikello soi ja oven takana on Marianne, nyt 19 vuotta. Viimeisiin kuukausiin sisältyy myös hyviä hetkiä.