Kirjoittanut: Juho Saari
Eräs yksinäisyystutkimuksen toistaiseksi vielä huonosti kehittynyt tutkimusalue käsittelee näkymättömien tutkimusta. Sillä tarkoitetaan toisille ihmisille näkymättömien ihmisten aseman analysointia.
Eräs yksinäisyystutkimuksen toistaiseksi vielä huonosti kehittynyt tutkimusalue käsittelee näkymättömien tutkimusta. Sillä tarkoitetaan toisille ihmisille näkymättömien ihmisten aseman analysointia.
Muille ihmisille
näkymättömiä ihmisiä löytyy koulujen pihoilta, työpaikoilta ja naapurustoista.
He ovat niitä, joiden kohdalla kysytään: ”onko tuo ollut täällä pitkään?” Jos
heihin kiinnitetään huomiota, heitä kiusataan ja väheksytään. Joskus he antavat
takaisin, tavalla tai toisella.
Elina Hirvosen kirja ”Kun aika loppuu” kertoo muun ohella
näkymättömän yksinäisen tarinan. Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa
ympäristötuho alkaa olla todellisuutta. Se kertoo neljän ihmisen perheestä,
jonka perheenjäsenet ovat askel askeleelta vieraantuneet toisistaan. Perheen
äiti, Laura Anttila, on ilmastonmuutokseen erikoistunut asiantuntija ja hänen
miehensä Eerik on ympäristöön erikoistunut arkkitehti.
Heidän suhteensa on monella tapaa rikki, eikä sitä ole
parantanut Lauran salasuhde toiseen mieheen. Samalla heistä on ollut kuitenkin
ollut myös toisilleen tukea:
”ja silti, kaikkien epävarmuuden ja uupumuksen hetkien,
kaikkien yksinäisen harhailun täyttämien öiden, kaikkien pettyneiden katseiden
ja kätketyn katkeruuden jälkeen oloni kevenee aina, kun näen vakijoukossa
Eerikin katsot.”
Laura orientoitui enemmän maailman murheiden analysoijaksi
kuin ihmissuhteiden rakentajaksi, kunnes Eerik tulee kuvioihin. Heidän aluksi
kiihkeä rakkautensa ja Eerikin tahto tuotti maailmaan kaksi lasta. Isosisko
Aava oli kouluttautunut lääkäriksi ja työskentelee Somaliassa. Pikkuveli Aslak
on sen sijaan monella tapaa repaleinen tapaus, joka ei oikein löydä paikkaansa
reaalimaailmassa. Hän on kirjan näkymätön yksinäinen.
Aslakin elämässä meni jotakin vinoon jo pienenä. Kuten aina,
syitä on monia, joista toiset on tärkeämpiä kuin toiset, mutta joku merkitys
oli vanhempien jatkuvalla riitelyllä. Lapset myös aistivat äitinsä sivusuhteen.
Ehkä myös merkitystä oli sillä, että perheessä ei opeteltu sosiaalisia taitoja:
perheessä ei käyty kylässä eikä hän osallistunut toisten juhliin. Niin tai
näin, hän oli joka tapauksessa yksinäinen pikkupoika, joka tukeutui ennen
kaikkea isoonsiskoonsa.
Aslak oli yksinäistynyt jo kouluun mennessä: kun ensimmäinen
peruskoulun päivä tulee, hän menee yksin äitinsä kanssa kouluun, toisin kuin
luokkatoverinsa, jotka kulkevat kaveriporukoissa tai ystäväperheiden kanssa.
Muutosta tähän ei tule myöskään koulussa, ennen kuin hän tutustuu japaninsuomalaiseen
tyttöön nimeltä Taika. Kaksi hyljeksittyä löytävät toisensa. Ehkä ensimmäisenä
merkkinä tulevasta on näiden kahden lapsen leikit, joissa he suunnittelevat
luokkatovereidensa tappamista.
Aslak alkaa ”vajota”, kun Taika muuttaa takaisin Japaniin.
Hän menettää halunsa osallistua ja sulkeutuu huoneeseensa. Äiti on huolesta
sairas ja yrittää kannatella lastaan:
”Aslak ei poistunut huoneestaan. Lopulta äiti hankki auton
ja ajoi Aslakin joka aamu kouluun, pysäytti portin taakse ja herätti
soittamalla musiikkia, syötti Aslakille aamupalan kuin pikkulapselle.”
Aslak ei kuitenkaan suostunut terapiaan eikä muutenkaan
ottamaan apua vastaan. Perheessä Aslakin asia oli vaiettu salaisuus, joka
varjosti kaikkien perheenjäsenten tilanne. Myös Aava oireilee. Ketään ei voi
enää kutsua kotiin Aslakin takia. Hän alkaa varastella ja jää kiinni. ”Olin
katkea Aslakille, joka vaipui jatkuvasti syvemmälle omaan maailmaansa ja jonka
lähellä minäkään en voinut olla sitä mitä halusin, tavallinen, joukkoon
sulautuva tyttö.”
Mutta sitten hänen elämänsä menee parempaan
suuntaan. Samalla tavalla vanhemmat jatkavat elämäänsä, huolissaan, mutta
kuitenkin.
Aslakin elämänpiiri supistuu, ja hän uppoaa yhä syvemmälle
netin pimeälle puolelle. Kun yläaste alkaa tulla kohti loppuaan, hän elää
yksinomaan netissä. Luokkatoverit hyljeksivät ja kertovat sen avoimesti. Aslak
reagoi osallistumalla nettiryhmään, jossa erilainen yli-ihmisajattelu oli
korostunutta ja valmius heikompien ihmisten eliminointiin avointa. Sieltä hänet
erotetaan, kun totuus hänen tilanteestaan tulee julki: hän ei olekaan johtaja,
vaan ”luuseri”.
Aslak pääsi opiskelemaan yliopistoon, mutta suhtautuminen
”heikompaan ainekseen” oli edelleen karmea: heistä olisi syytä päästä eroon.
Viimeinen yritys olla ihmisten kanssa on ympäristöaktiivinen
ryhmä. Hän ajatteli löytävänsä sieltä
”hänenlaisiaan varjoissa viihtyviä nuoria, joille sanat
olivat vaikeita ja hiljaisuus helpotus, jotka pelkäsivät ihmisiä yhtä paljon
kuin näitä kaipasivat ja joille pimeys oli turvapaikka maailmassa, jossa
arimmatkin asiat halutaan repi valoon.”
Uusien jäsenten illanvietto ei vastaa hänen odotuksiaan. Aslak kokee epäonnistuvansa; kukaan ei halua häntä sinne, eikä kukaan niistä hänen
silmissään kauniista ja älykkäistä ihmisitä hakeudu hänen lähelleen.Aslakin arvio elämästään on kylmäävä: ”Hänessä ei ollut
mitään, mitä kukaan, kaikkein vähiten hän itse, haluaisi maailmassa nähdä.”
Uusi nettiryhmä avautuu: tämä ryhmä on vielä pelottavampi,
sillä siellä suunnitellaan kollektiivista tappamista, jossa ryhmän jäsenet
ampuvat sivullisia ympäri maailmaa. Ryhmässä yhdistyy ympäristön puolustus
väkivallalla. Tällä väkivallalla on ”omaa napaa suurempi tavoite”: ”ihmiskunnan
harventaminen siihen asti, että ihminen pystyy elämään sovussa luonnon kanssa”.
Aslak saa kipeästi kaipaamaansa
hyväksyntää, ja alkaa suunnitella tekoaan muiden samanhenkisten kanssa.
Hänet kiedotaan julmaan juoneen. Ryhmän jäsenissä on kaupungeissa siellä
täällä ympäri maailmaa, he ovat yksinäisiä, mutta yhdessä: ”Kaikissa kaupungeissa, onnettomien ja
onnellisten, yksinäisten ja ystävien ympäröivien ihmisten joukossa on yksi,
joka on juuri nyt täydellisen yksin, ja silti yhteydessä muihin.”
Kylmyys lisääntyy ja pimeys syventyy, kunnes on aika ampua
Helsingin keskustassa.
Kaiken kaikkiaan Hirvonen kirjoittaa uskottavan kertomuksen
yksinäisyyden aiheuttamasta äärimmäisestä seurauksesta. Siinä on monta koukkua.
Ehkä koskettavin on intertekstuaaliset viittaukset Pink Floydin kappaleeseen Nobody Home. Kuten kaikki kaltaiseni
Pink Floydin the Wallin kanssa nuoruutensa viettäneet tietävät: se on the
Wallin yksinäisin kappale. Samoin kuin Aslak Hirvosen kirjassa myös Pink alkaa
siitä kappaleesta matkansa kohti synkkää loppua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti