Notkean ajan yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

”Kaikki se mikä oli pysyvää katoaa taivaan tuuliin.” Jokainen sosiologi tuntee nuo Karl Marxin sanat, joilla hän kuvasi kapitalismin vaikutusta vakiintuneisiin instituutioihin ja tapoihin. Nykyään Marxista ei ole jäljellä juurikaan muuta kuin tuo lainaus. Se elää uutta elämäänsä keskustelussa kaiken ”notkeutumisesta”: nykyään mikään ei enää ole ennakoitavissa.

Ulla Maija Paavilaisen kirjan ”Äkkilähtö” päähenkilö joutuu yllättäen kohtaamaan tuon kaltaisen notkeuden. Hänellä on hyvä työpaikka matkatoimistossa, menestyvä mies Björn, aikuistuva tytär Jenni ja kaunis koti. Elämä on asettunut urallaan ja vastaa sitä, mitä hän on tavoitellut. 

Aikoinaan hänen elämänsä oli mennyt sekaisin vanhempien erosta, jonka jälkeen markkina-arvoaan mitanneella Mirja-äidillä vaihtuivat miesystävät kuukausittain. Isä perusti uuden perheen ja katosi Hannan elämästä: hänet murhataan. 

Hanna ei oikein menesty missään ja koulukin menee niin ja näin, mutta hänellä on pitkät sääret. 

Murrosiässä pituus on ongelma, mutta myöhemmin pitkät sääret palvelevat hyvin ja auttavat saamaan puolisoksi menestyvän, ruotsinkieliseen eliittiin lukeutuvan miehen, joka tarvitsi itselleen näyttävän puolison.

Kaiken tuon jälkeen elämä oli ollut turvallisuuden rakentamista - ja nyt se oli sitä. 

Ja sitten, muutamassa päivässä kaikki pysyvä katoaa taivaan tuuliin. Matkatoimisto tekee konkurssin ja kaikki irtisanotaan. Hanna hakee turvaa miehestään, jolla on kuitenkin uutinen kerrottavanaan. Viimeiset kolme vuotta hänellä on ollut toinen nainen, jota hän rakastaa ja jonka kanssa hänellä on lapsi. Björn lähtee samana päivänä vaatteensa jätesäkissä. Saksassa töissä ollut vegaanitytär palaa kotiin, ja tuo mukanaan Yussuf-nimisen miehen Afrikasta, jolle hän on raskaana. Pariskunta asettuu Hannan sohvalle asumaan. Ja sokeriksi pohjalla äiti menee naimisiin.

Hanna joutuu rakentamaan elämänsä uudestaan, mikä ei ole helppoa yli neljäkymmentävuotiaalle millään elämänalueella. Hänen ystävänsä työpaikalta hakevat kukin omaa polkuaan. Eräät pärjäävät; toisilla menee huonommin. 

Hanna on niitä, joilla on pitkä kokemus ja matala koulutus ja jotka hakevat kymmeniä työpaikkoja. Mutta ovet eivät avaudu. Hän pääsee kerran työhaastatteluun, ja sekin päättyy nöyryyttävään epäonnistumiseen. Hannan minuus alkaa järkkyä: 

”Onko ihminen enää olemassakaan, kun sähköposti ei kilahtele eikä kännykkä hätistele. Kun ei tarvitse sanoa puolittain valitellen, puolittain ylpeänä, että anteeksi kovasti, minun on pakko ottaa tämä ja sitten livahtaa oman pöydän ääreen, asettaa sormet koneen näppäimille.”

Irtisanottujen naisten solidaarisuus toisiaan kohtaan murentuu sen mukaan, miten työpaikkoja löytyy ja kotona menee. 

Ystävillä asiat ovat pinnalta kunnossa, mutta pinnan alta löytyy kaikenlaista. Aiheesta Hanna kysyykin ”eikö ole olemassa yhtään onnellista avioliittoa, sellaista käsi kädessä saumatonta toistensa ajatuksiin sulautumista?” 

Kaikki eivät myöskään jaksa venyä myötätuntoiseen asentoon. Yksi keskittyy puhumaan sisustuksesta, toinen moittii Hannaa siitä, että hän ei antanut liitolleen tarpeeksi. Parempien piirien ihmisten kanssa ystävyys loppuu Hannan ”sosiaaliseen arvonlaskuun”.

Häntä lähestyy yksinäinen mies, jonka hän on tavannut työmatkallaan. Hänen kanssaan Hanna lähtee yksinäisyydessään kahville, mutta miehessä ei ole mitään mitä hän haluaa. Suntiossa ei ole statusta, pituutta tai leukaa. Miespolo saa syyttä suotta täyslaidallisen. 

Myöskään Jenni ei tarvitse äitiään: hänen ainoa toiveensa on, että Hanna pysyy pois asunnoltaan, että pariskunta saa peuhata rauhassa. Äiti ja tytär ovat vieraantuneet toisistaan jo syntymässä. 

Jenni ja Yussuf syövät Hannan vararikkoon ja valtaavat olohuoneen. ”Minunko tehtävä on elättää työttömänä aikuisia ihmisiä?” Hanna miettii. Yussufin perässä kotiin tulevat myös hänen kaverinsa. 

Koti menee myyntiin, kun Börn haluaa rahansa siitä irti uutta asuntoa varten. Aikaa myöten Hanna tiedostaa, että hänestä on tullut katkera ja ilkeä, ja se syö. Jokainen kolhu pimentää hänen päiväänsä yhden asteen verran. Itsetunto murenee. 

”Minä olen jätös, Hanna ajattelee”. Vanha elämä on mennyttä, mutta uutta identiteettiä on vaikea rakentaa, kun kaikki ympärillä on notkeaa ja neuvoteltavissa: ”Se vanha Hanna oli hyväksytty, kahdeksan miinus. Tämä uusi on epämääräinen, vaikea ja häälyvä, ei osaa tulla esiin eikä olla kunnolla piilossakaan.”

Viikossa ei ole rakennetta. On yhdentekevää, onko maanantai tai perjantai. Kaikki on samaa. Rahatkin loppuvat eikä asunto käy kaupaksi. Myyntiin menevät korut ja lahjat, joilla paikataan tulojen ja menojen aukkoa. Päivät kuluvat luusereiden varastossa, eli kirjastossa.

Yksinäisyys on kaikkialla ja kaikissa.

Sitten, askel askeleelta alkaa näkyä valoa. Rikkoutunutta ei saa enää ehjäksi, mutta paloja voi liimata yhteen.