Suomalaisen hyvinvointivaltion kasvukausi 1960-luvulta 1980-luvun lopulle oli myös poikkeuksellisen nopean sosiaalisen liikkuvuuden aikaa. Samalla kun suomalaiset muuttivat maalta kaupunkiin ja pientilalta tehtaaseen, he myös nousivat sosiaalisessa asteikossa pykälän tai kaksi koulutuksen parantuessa ja työmarkkinoiden laajentuessa.
Monessa mielessä tuo ajanjakso oli myönteisen taloudellisen kehityksen ja sosiaalisen edistyksen aikaa. Taloudellisen kehitys kuitenkin tuotti tunteiden suhteen myös kylmiä ihmisiä. Heikki Palmun ”Silmän kameran” päähenkilö Pentti Kallio on oman aikakautensa tuote. Hän ei luonut aikakautta, vaan aikakausi loi hänet. Hän on perinteikkään Gutzeit-yhtiön johtaja, jonka isä oli ollut saman yhtiön duunari. Myöhemmin Pentti joutui saneeraamaan isänsä vanhan työpaikan - isän ehdittyä juuri eläkkeelle.
Miehen oli tehtävä mitä miehen tehtävään Gutzeitilla kuului. Sosiaalinen nousu oli siirtänyt hänet paitsi korkeampaan sosiaaliluokkaan, myös tehdaspaikkakunnalta toiseen. Matkan varrella hänestä oli tullut kova mies, jonka suhteet omaan poikaansa ja vaimoonsa kylmenivät.
Hän oli kuollut pystyyn, kovettunut niin kovaksi, ettei kaatunut.
Lähtökohdat eivät olleet hyvät, sillä kodinperintönä oli raskasmielisyys ja perusmielialana alakulo. Lapsuus oli murheellista: ”Murheen syy oli ilon puuttuminen. Sitä vain ei ollut. Ei ollut ystäviä, ei tyttöjä, poikiakaan.” Kylmä lapsuus ja sosiaalinen nousu olivat tuottaneet kovan ja kylmän ihmisen, joka arvosti työntekoa eikä ymmärtänyt läheistensä arvoa. Kylmyydestä kertoo muun muassa se, että hän myy poikansa Timon koiran, kun saa siitä hyvän hinnan. Kaikella on hinta, mutta ei arvoa.
Vaimonsa Liisan kanssa Pentti tulee toimeen, mutta he nukkuvat eri huoneissa isossa työsuhdetalossa Helsingissä. Heidän parisuhteensa on markkinasuhde, jossa käydään kauppaa. Liisa oli jäänyt kotiin, koska Pentin palkka riitti perheelle. Lisäsidoksena oli miehen haluama lapsi, joka sitoi Liisan lieteen. Toiseen lapseen Liisa ei suostunut, ja seksinkin kanssa oli vuosien kuiva kausi, joten Pentti alkoi käydä vieraissa. Samalla Liisa jäi jumiin ilman taloudellisesti kestävää vaihtoehtoa.
Väliin on toki parempaa, mutta ”vaikka aurinko kuinka paistaisi, ei yksi viikko voisi sulattaa vuosien jäätä.”
Kaikkiaan muut elämän asiat ovat ”vastapainoa” työlle. Työhönsä uppoutuva Heikki ei edes huomaa, että hänen poikansa muuttaa pois kotoa tyttöystävänsä luokse.
Urautunut elämä olisi kai jatkunut loputtomiin, mutta kaikki pysähtyy Heikin sairastuessa pahalaatuiseen ja nopeasti etenevään syöpään. Syöpänsä perheeltään salaava Heikki menettää kiinnostuksensa työhönsä, ostaa videokameran ja matkustaa kuvaamaan elämänsä taloja ja paikkoja Gutzeitin tehdaspaikkakunnilla. Tavoitteena hänellä on tallentaa jonkinlainen muistokirja perheelleen – joka ei hänestä voisi olla vähemmän kiinnostunut. Pentti haluaa myös korjata itselleen ja korvata vaimolleen sen, ettei koskaan ole hankkinut omistusasuntoa, ja ostaa itselleen talon, josta Liisa ja hän olivat nuorena haaveilleet.
Kirjan käännekohta on ilta, johon Pentti on kutsunut vaimonsa ja poikansa avopuolisoineen kertoakseen sairaudestaan ja edessä olevasta kuolemastaan – ja jonkinlaisena esinäytöksenä näyttääkseen videon. Sokerina pohjalla perhettä odottaa uutinen talon hankinnasta.
Yllätys ei varmaan ole se, että ilta ei mene suunnitellusti. Pentti joutuu kohtaamaan sen, ettei hänen perheelleensä riitä se, että hän on taannut heille elämän ehdot ja mahdollisuudet työllään. Poika ei ole kiitollinen siitä, ettei ole joutunut elämään köyhyydessä. Päinvastoin, Timo ja Liisa liittoutunut yhteen haukkumaan Penttiä, kertomaan mitä olisi pitänyt tehdä, ja ilkkumaan siitä, että Pentti vasta nyt tajusi tekemänsä virheet.
Talokaan ei tehnyt Liisaa onnelliseksi: ”Miten voit kuvitella, että olisin tällaisesta talosta kiinnostunut”, Liisa sylkäisee suustaan. Talo meren rannalla ei ole ratkaisu ongelmiin, kun he jo asuivat talossa meren rannalla. Ainoa, jolla riitti ymmärrystä oli Timon avopuoliso Pirjo, mutta hänelläkin oli omat ongelmansa.
Kaikkiaan tilaisuus on julma ja kylmä, mutta elämän on jatkuttava, jotta Pentin kuolema voidaan vastaanottaa. Se tulee askel askeleelta. Timo ja Liisa eivät oikein tiedä, mitä tehdä ja miten, mutta elämä hiipuu vääjäämättä. Pentistä tulee perheelleen syöpäpotilas, joka tekee tekemättömiä töitään, kun vielä pystyy.
Inhimillistä kohtaamista tarjoaa vain osastonhoitaja, joka vaistoaa että Pentillä on tarve puhua: ”Olin ollut osastolla jo viikkoja, mutta ensimmäisen kerran hän tuo tuolin sänkyni viereen. En tiedä miksi, mutta aivan heti ja ilman mitään lämmittelyä sanoin hänelle kaikkein vaikeimman. Ketään ei ollut. Entä sitten, jos lähtisin.”
Kuolevan yksinäisyyttä. kunnes tuli aika uudestaan puhua ja yrittää ymmärtää.
Koskettava tarina. Kiitos! SS
VastaaPoista