Ajelehtivaa yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari

Valhe on mielenkiintoinen sosiologian tutkimuskohde. Lähtökohtaisesti voi olettaa ihmisten pyrkivän puhumaan totta. Kuitenkin valheellakin on paikkansa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Valkoiset valheet vähentävät sosiaalista kitkaa (”en valitettavasti pääse kun … ”). Joissakin tapauksissa kertoja haluaa suojella joko itseään tai vastaanottojaa (”en ole nähnyt x:ää”).

Näissa tapauksissa valheet ovat inhimillisiä. Sameille vesille päädytään, kun valehteleminen alkaa muodostaa elämän perustan joko selviytymisstrategiana (”ihan varmasti maksan”) tai minuuden rakentamisen välineenä (”olen tehnyt sitä tai tätä tai käynyt siellä tai täällä”).

Marisha Rasi-Koskisen Valheet kertoo tarinoita ihmisistä, jotka eri tavoilla ja eri syistä valehtelevat elämäänsä. Henkilöiden elämät leikkaavat eri tapahtumissa tai esineissä; he ovat toistensa tarinoiden sivuhenkilöitä. Mukana on muun muassa näkevä sokea ja lapseton äiti. Yhteistä toisiinsa niveltyvien tarinoiden ihmisille on (yhtä tai kahta lukuun ottamatta) yksinäisyys. He ovat joko menettäneet heille tärkeät ihmiset tai heillä ei koskaan ole sellaisia ollutkaan.

Useimmat henkilöistä ovat eri tavoilla reppanoita, joille valheet ja puolitotuudet ovat selviytymisen väline muiden joukossa. Sosiaaliset suhteet ovat välineellisiä, ja ne perustuvat joko kauppaan tai heikkouksista hyötymiseen. Kukin heistä on yksinäinen omalla tavallaan.

Kirjan henkilöt asuvat suuressa rannikkokaupungissa. Todellinen Suomen kaupunki se ei ole, sillä siellä on keskusasemalla risteäviä metrolinjoja, joita Suomessa ei ole. Siellä on kuitenkin huvipuisto, näkötorni, joki ja kukkula. Kaupunki betoniviidakoksi, jossa eläminen vaatii turvallisten ja turvattomien paikkojen tunnistamista. Jatkuvasti sataa. Vuodenaika on syksy tai kevät, koska lapset ovat vielä koulussa, mutta maa on jo sulanut.

Kirjan tarina on liian monipolvinen tässä kerrottavaksi. Se rakentuu episodeista, joiden aikajärjestys poikkeaa kronologiasta ja kertoo osin samoja tarinoita eri henkilöiden näkökulmista. Tarinan sijasta keskityn sen yksinäisiin. Yksi henkilöistä, sokeutta teeskentelevä nainen, on ikääntynyt ja varakas leskirouva Linda, joka aikoinaan vei toiselta naiselta (Elsebethiltä) hänen miehensä Johanneksen. Hän sai rakkausliittonsa sivutuotteena miehen pojan Antonin, aikuisen hulttiomiehen, joka Johanneksen kuoleman jälkeen(kin) teki naisen elämästä helvettiä.

”Pelkään joka ikisenä päivänä ja joka ikisenä yönä. Mutta keltä voisin anoa apua. Kenelle voisin soittaa ja ketä pyytää luokseni. Ystävät ovat kadonneet kauan sitten, nuoruuteen, mikäli sellaista koskaan olikaan. Minulla ei ole muuta keinoa kuin kutsua luokseni kaikki tuntemattomat, joiden voin kuvitella olevan vähemmän vaarallisia kuin Anton.”

Vaarattomaksi kelpaavat verenpainemittaajat ja kulkukauppiaat. Kaikki he varastavat sokeaksi luulemaltaan Lindalta. ”Yksinäisyys on vaarallisempaa kuin osasin aavistaakaan.”

Yksi näistä vähemmän vaarallisista on asunnoton mies. Hänen pärjää hyödyntämällä ikääntyvien vanhusten yksinäisyyttä tarjoamalla palveluja valeyhtiön ”Ystävä & Poika” nimiin. Toimintaideana on hankkiutua vanhuksen lähipiiriin ja myydä hänelle sosiaalista suhdetta. Yksinäisyyden markkinat hän kartoittaa kulkemalla ovelta ovelle myymässä pölyimureita ja tauluja. Yksinäisimpiä hän sitten lähestyy Ystävän & Pojan nimissä:

”Ystävä & Poika herättää henkiin mykistyneen puhelimen. Lähettää joulukortin sille joka ei saa enää muita kuin pankin tai seurakunnan seniorityön valmiiksi painettuja onnentoivotuksia. Taluttaa yksinäisen läheiseen puistoon ruokkimaan lintuja, kahlaa läpi valokuvakansiot, lukee ääneen päivän lehdet, lämmittää ruuan, hoitaa ostokset, tamppaa matot ja juttelee. Ystävä & Poika on ystävä yksinäiselle, poika lastensa hylkäämälle.”

Lapsensa hukanneille vanhuksille hän on poika, ystävänsä menettäneille ystävä. Hän kuuntelee ja auttaa. Ja kun luottamus on rakentunut, mies varastaa vanhusten pankkitiedot ja luottokortit ja tyhjentää heidän tilinsä. Lindan tapauksessa tapahtumat etenevät samoin. Mies käyttää häntä hyväkseen ja kohtelee häntä kuin sokeaa kohdellaan – ja Linda näkee kaiken.

Antonin elämä ei ole koskaan noussut omille jaloilleen. Aikuisena hän elätti itsensä väärentämällä lääkäri-isänsä Johanneksen reseptejä, joilla hän hankki huumaavia lääkkeitä edelleen myytäväksi. Syystä tai toisesta tuo yli kolmikymppiseksi kotona asunut, nyt keski-ikää lähestyvä mies haluaa suojella teini-ikäistä tyttöä nimeltään Nikki. Anton rakastuu Nikkiin ja alkaa maksaa tämän menoja, jotta tytön ei tarvitsisi varastaa. Tyttö kuitenkin käyttää Antonin suojeluhalua hyväkseen. Lopulta ”kaupungin puhtaudesta” huolehtivat Nikki ja hänen luokkakaverinsa pahoinpitelevät Antonin – ”Pilleriäijän” – ja työntävät kanavaan, johon hän hukkuu. Lasten elämä menee sekaisin.

Yhtään onnellisempi ei ole I Vain nimisen henkilön kohtalo. Hänen sukupuolensa jää epäselväksi. Hän on aikaisemmin tehnyt töitä kanslistina ja on tarinan aikaan kaupassa asettelemassa tavaroita hyllyyn. Molemmat ammatit viittaavat naiseen ja kaupassa hän kuuntelee naisten juoruilua. Hänen suosikkijuomansa on kamomillatee, mikä myös viittaa naiseuteen. Toisaalta harva nainen asuu neljäkymmenvuotiaana alivuokralaisena viidentoista neliön huoneessa, mutta sitä ei ole mahdotonta kuvitella tapahtuvaksi sivuun jääneelle miehelle. Hän saattaa olla toisaalla kirjassa esiteltävä, pienen katulapsen äidiksi itsensä kuvitteleva nainen – tai sitten hän ihan oikeasti on tuon lapsen äiti.

Tässä kirjassa mikään ei ole aivan varmaa. Kanslistin työn hän jätti, koska ”viisitoista vuotta paperien siirtelyä ja yksinäisyyttä riitti minulle.” Kaupan myyjänä hän rakastuu asiakkaaseen. Hänen tunteittensa kohteena on sama nuori mies, joka päätyy myöhemmin Lindalle yksinäisen ystäväksi. I Vain tekee kaikkensa päästäkseen hänen lähelleen. Hän jopa lavastaa miehen myymälävarkaaksi saadakseen selville tämän nimen. Lopputulos on katastrofi. Kaiken kaikkiaan kirjan kertomukset eivät tyhjene näihin kertomuksiin, mutta kertovat kirjan luonteesta. Siinä mitään ei ole itsestään selvää tai varmaa. Ihmiset ajelehtivat toistensa luokse ja toistensa luota. Tapahtumat liittyvät toisiinsa tai ovat liittymättä, niin kuin elämässä yleensäkin on. Tässäkin mielessä kaikki kerrottu näyttää ja tuntuu uskottavalta elämältä.