Alastonta yksinäisyyttä

Kirjoittanut: Juho Saari:

Elämänhallinnan säilyttäminen on eräs yksinäisyystutkimuksissa toistuva teema: kysymys on, kuinka säilyttää elämässä rytmi ja rakenne, kun siitä puuttuvat arkea jäsentävät sosiaaliset kontaktit. Juha Seppälän ”Jumala oli mies” -kirjan päähenkilö Olli – nimi paljastetaan vasta kirjan puolessa välissä satunnaisessa lauseessa – on kirjan alussa tämänkaltainen yksinäinen. Hän elättää itsensä kirjailijana ja elää poikansa Petterin kanssa puolisonsa jouduttua pysyvästi laitokseen ja yrittää koota päiviinsä rakennetta.

Kirja alkaa tämän kamppailun kuvauksesta:
”Yksinäisyyttäni oli jatkunut jo niin pitkään, että olin alkanut käyttäytyä naurettavasti. Minä elin orjallisesti kellon ja tietyn päiväohjelman mukaan. ”

Jokainen päivä oli samanlainen. Päivä rakentui kirjoittamisesta, Petteristä huolehtimisesta, aterioista, juoksemisesta. Jopa lenkkipolku oli sama. Hänen elämänsä pysyi hallinnassa vakiintuneilla rutiineilla. Rahaa kertyi tilille: ”olin hävyttömän tasapainoinen ja vahva.”


Yksi kuitenkin puuttui ja sen mukana kaikki: hänellä ei ollut naista. Kirjan ydintarinan muodostaa yksinäisen miehen yritys rakentaa itselleen naissuhde. Joissakin aikaisemmissa tässä blogissa esitellyissä kirjoissa (kuten Annamari Marttisen  kirjassa”Ero”) on tarkasteltu ihmissuhteen rakentamista naisen näkökulmasta. Seppälän kirjassa sama kerrotaan miehen näkökulmasta. Hän tekee sen alastoman rehellisesti, päähenkilön yksityisyyttä suojaamatta.

Kuten monet muutkin yksinäiset, Olli hakee elämäänsä helpotusta masturboinnista, joka tuo hetken helpotuksen mutta jättää tyhjäksi. Puolentoista vuoden yksinäisyyden jälkeen hän päättää jatkaa elämäänsä ja jättää jäähyväiset puolisolleen, josta on jo erkaantunut:

”Kun joskus sairaalassa käydessäni katselin Annan elottomia kasvoja, ajattelin ettei välillämme olisi ollut läheisempää yhteyttä vaikka se olisi ollut terve. Itkuni olin itseni kauan sitten. Sielussani asui musta rauha.”

Suhde on aikaisemmin loppunut viimeiseen ”nöyryyttävään yhdyntään” sairaalan tapaamishuoneen kivisellä lattialla.

Uusien naisten suhteen hän on yksioikoinen, kuten vahvat, aikuiset miehet ovat. Hän soittaa heille, kertoo kaipaavansa lämpöä ja läheisyyttä – tosiasiassa seksiä, jonka saamiseksi hän hän oli valmis sanomaan mitä tahansa, mitä naiset haluavat hänen sanovan.  Hän tietää mitä tahtoo, mutta niin tietävät naisetkin: vastassa on aikuisia naisia, eronneita tai yksinhuoltajia, väliin vieraissa käyviä, mutta yhtä kaikki sekä pelin hengen tuntevia että eri tavoilla sekaisin olevia.

Elämä muuttuu säätämiseksi. Hän on yksinäisempi kuin koskaan nuuhkiessaan yhden naisen hänelle antamia pikkuhousuja, harrastaessaan toisen kanssa (puhelin)seksiä. Kolmannelle ”suutelu on intiimimpää kanssakäymistä kuin yhdyntä”, ja neljäs tuo mukanaan oman pyyheliinan, jotta ”ei sotketa sun lakanoitas.” Naiset antavat, mutta eivät kuitenkaan anna hänelle sitä, mitä hän eniten haluaa: rakkautta.

Kunnes vastaan tuli se oikea, ”tavallinen, sievä, kaksikymmenseitsemänvuotias nainen”, jonka nimeä Olli ei halua lukijoille kertoa ja jonka kanssa on heti kysymys ”elämästä ja kuolemasta”.  Myös nainen on ollut omalla tavallaan yksinäinen, ”puoliorpo, tyttö vailla isää, miehen mallia”. Hänellä on ollut miehiä, mutta kukaan heistä ei voinut tuoda sitä turvallisuutta, jota nainen on kaivannut. Ennen Ollia. Siksi(kin) he sopivat yhteen.

Kirjan loppupuoli on kahden yksilön yhteenkasvamista kaksiloksi, jossa ”joka särmälle on toisessa vastaava kolo.”Loppu on puhdasta, järjetöntä rakkautta, yksinäisyydestä irrottautumista, uusperheen rakentamista, kunnes tulee epätodellinen loppu.

Kaikkiaan Seppälän kirja on uskottava kuvaus miehestä, joka rakentaa elämäänsä uudestaan. Se on kylmä kunnes muuttuu kuumaksi, monella tapaa epätoivoinen, kunnes muuttuu rakkauden värittämäksi. Elämän makua täynnä.

Jälkisanat
Seppälä on kirjailija, jonka tuotanto on kiinnostanut kirjallisuustutkijoita [1], jotka ovat puolestaan tehneet erilaisia enemmän tai vähemmän perusteltuja tulkintoja hänen ajatuksistaan.  Minun kaltaiseni sivullinen ei pysty arvioimaan tuotantoa tuosta näkökulmasta. Seppälä leikkii lukijallaan, pompottelee ja härnää, lainailee intertekstuaalisesti, mutta samalla hän antaa vaikutelman läpeensä rehellisenä kirjailijana: mutta ehkä sekin on peliä vain.
____
Viite:
[1] Esim. Tuomas Juntunen: Virsta väärää, vaaksa vaaraa. Intertekstuaalinen moniäänisyys Juha Seppälän proosassa. Väitöskirja. Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos. Humanistinen tiedekunta, Helsingin yliopisto, 2013.